Perhon kirkonkylän keskustassa on joitakin kauppoja ja karaoke-baari. Raitilla kulkee muutamia ihmisiä. Sivukyliltä tulevien autot kiertävät harvakseltaan liikenneympyrässä. Sen keskellä jököttää tunnetuimman perholaisen, kuulantyönnön vuoden 2000 olympiavoittajan Arsi Harjun kunniaksi tehty massiivinen muistomerkki.
Liikenneympyrän vieressä seisoo vuonna 1903 valmistunut kirkko. Pienellä kukkulalla sijaitseva rakennus on todella keskellä kylää.
Perhossa asuu Suomen kirkkoon kuuluvin kansa. Vuodenvaihteen tilastojen perusteella Perhon 2 929 asukkaasta peräti 94,1 prosenttia kuuluu evankelis-luterilaiseen seurakuntaan.
Syvät kirkolliset juuret ja talkoohenkeä
Perhon kirkkoherra Juha Karhulahti on nöyrä pitäjäläisten sitkeän kirkkoon sitoutumisen edessä. Perhossa on hänen mielestään syvät kirkolliset juuret ja ihailtavan vahvat seurakunnalliset perinteet.
– Tämä tilanne on suuri lahja seurakunnan viranhaltijoille. Omaksi tehtäväksi jää vain hyvän kehityksen tukeminen ja sanan esillä pitäminen, Karhulahti sanoo.
Seurakunta tekee mutkatonta yhteistyötä Perhon kunnan, herätysliikkeiden ja järjestöjen kanssa.
Eräs osoitus seurakunnan vahvasta asemasta Perhossa on se, että kirkollisveron roima nostokaan ei hätkähdyttänyt paikkakuntalaisia.
– Seurakunta nosti viime vuonna kirkollisveroa 1,75 prosentista 1,90 prosenttiin. Syynä oli heikko taloustilanne. Kaikki ovat ymmärtäneet korotuksen tarpeellisuuden. Ainakaan minun korviini ei ole kantautunut arvostelua, Karhulahti sanoo.
Seurakunnan taloustilannetta helpotetaan myös talkoilla. Uusi virasto maalataan vapaaehtoisvoimin.
Seurakunta on perhe, tuki ja turva
Kirkkoon kuuluminen ja seurakunnan toimintaan osallistuminen vaikuttaa olevan Perhossa melkein ilmoitusasia.
Hautausmaalla tulee vastaan omaistensa haudalla käynyt Eeva Kivelä. Elämäntyönsä teollisuusompelijana ja kunnan keittiössä tehnyt eläkeläinen kertoo olleensa esimerkiksi yhteisvastuukerääjä ja diakonian vapaaehtoistyöntekijä. Lisäksi hän on ollut talkoolaisena seurakunnan keittiöllä.
– Tätä nykyä kuitenkin tulee käytyä kirkossa liian harvoin. Olimme aktiivisempia, kun lapset olivat pieniä, Kivelä sanoo.
Läheisen huoltoaseman yötyöntekijänä työskentelevä Pirjo Arkkukangas luonnehtii Perhon seurakuntaa itselleen henkiseksi tueksi ja turvaksi.
– Seurakunta on monelle ihmiselle mahdollisuus pysähtyä ajattelemaan. Yksinäisille ihmisille seurakunta on täällä kuin perhe, hän sanoo.
”Seurakunta on ihmisen tärkein olomuoto”
Diakonissa Tiina Karhulahti ajaa tapaamaan pitäjän vanhinta sotaveteraania, 97-vuotiasta syntymäperholaista Uuno Möttöstä.
Hyväkuntoinen eläkeläinen asuu edelleen omassa talossaan. Tuvan seinällä on kotikirkon kuva. Veteraani muistelee sodan tiukkoja tilanteita.
– Suojelusenkeli varjeli siellä.
Määttäsen suhde kotiseurakuntaan on mutkaton.
– Seurakunta on ihmisen tärkein olomuoto. Sen jäsen täytyy olla. Ei ole tullut mieleenikään, että kirkosta lähdettäisiin, Määttänen sanoo.
Karhulahti kertoo paluumatkalla kirkkoherranvirastoon perholaisen diakoniatyön erikoisuuksista. Vanhustyö on keskeistä.
– Haluamme kulkea ihmisten rinnalla koko elämän matkan, sen alusta loppuun. Monilla täällä on pienet eläkkeet ja vanhukset potevat yksinäisyyttä. Jonkin verran sitä lievittää se, että ihmiset saavat asua synnyinseudullaan.
Diakoniatyölle lahjoitetaan paljon
Diakonia toimii Perhossa paljolti myös vapaaehtoisten voimin.
– Täällä tunnetaan yhteisvastuuta. Monet hyvissä asemissa olevat tukevat niitä, joilla menee heikommin. Ihmiset leipovat ja käyvät auttamassa niitä, joille on sattunut jotakin ikävää, Tiina Karhulahti sanoo.
Diakonian avustuksiin ei tarvita lainkaan verorahoja. Karhulahden mukaan kaikki tulee seurakuntalaisilta lahjoituksina tai myyjäisistä.
Vapaaehtoisuutta korostavat myös monessa mukana olleet aktiiviseurakuntalaiset Rauha ja Rudi Kaunisto. Ambulanssi-yrittäjinä elämäntyönsä tehnyt pariskunta on tullut seurakunnan ja Keski-Pohjan-maan sydänyhdistyksen järjestämään iltaan seurakuntatalolle.
– Esimerkiksi lähetyspiirit kokoontuvat täällä monessa kylässä joka viikko. Niissä tuetaan lähetystyötä Suomen Lähetysseuran, Kansanlähetyksen ja Sleyn kautta, Rauha Kaunisto kertoo.
Laulava seurakunta
Ihan joka pitäjässä ei koulun joulu- ja kevätjuhlia järjestetä kirkossa. Perhossa niin voi tapahtua. Juhlissa lauletaan Suvivirsi ja Enkeli taivaan, totta kai.
Kanttori Arto Harju toteaa, että Perhossa ei paikkakuntalaisten voimakkaasta kirkkoon kuulumisesta huolimatta osallistuta jumalanpalveluksiin alueen muita seurakuntia ahkerammin. Sen sijaan virsilaulu ja kuorotoiminta ovat voimissaan.
– Seurakunta laulaa. Kirkkokuorolaiset ja monet muutkin osaavat 300 tavallisinta virttä, jotka kirkkovuoden aikana lauletaan. Viime vuoden keväällä meillä oli virsimaraton.Kirkossa laulettiin koko virsikirja läpi perjantaiaamusta sunnuntain vastaiseen yöhön saakka, Harju sanoo.
Rippikoululaiset Rauhanyhdistyksen leireille
Monien pohjalaispitäjien tavoin Perhossa elää vahvana varsinkin vanhoillislestadiolainen herätysliike. Perhon rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Esa Linna toteaa, että herätysliikkeessä on aina pidetty kirkkoa hyvin tärkeänä.
– On myös tärkeää muistaa, että vanhoillislestadiolainen herätysliike toimii nimenomaan kirkon sisällä.
Linnan mukaan herätysliikkeen ja seurakunnan toiminnassa ei ole kilpailua. Liike pyrkii olemaan järjestämättä seurojaan silloin, kun seurakunnassa tapahtuu jotain.
Vanhoillislestadiolaisuudesta johtuen Perhossa on paljon monilapsisia perheitä. Liike vaikuttaa erikoisella tavalla esimerkiksi seurakunnan rippikoulutyöhön. Hyvin suuri osa vanhoillislestadiolaisten kotien nuorista käy Rauhanyhdistyksen järjestämän rippikoulun.
Paikallisuus ja keskinäinen kunnioitus tärkeitä
Mitä tulevaisuus tuo Perholle? Kirkkoherra Karhulahden mukaan seurakunnan mahdolliset uudet rakenneratkaisut vaativat viisautta onnistuakseen. Epäonnistumiset vaikkapa seurakuntaliitoksissa eivät tukisi yhteisöllisyyttä. Seurakunta voisi etääntyä paikkakuntalaisista.
Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pauli Erkkilä toteaa, että tärkeintä on yhteishengen säilyminen.
– Perhossa tehdään kaikkien kesken yhteistyötä. Täällä kunnioitetaan kristillisiä arvoja. Jos joskus on pakko mennä liitoksiin, rovastikuntamalli voisi olla toimiva. Jos taloushallintoa ruvetaan hoitamaan isommissa yksiköissä, toiminnan pitää silti pysyä paikallisena, Pauli Erkkilä visioi.
Kirkkoon kuulumattomien seurakunta
Helsingin Vallilassa, Sturenkadun ja Hämeentien kulmassa jyrisee kaiken päivää valtakatujen liikenne. Autojen seassa kirskuvat raitiovaunut. Töihin, opiskelemaan ja kouluun menijöitä liikkuu myös jalan ja polkupyörillä. Suurkaupunki elää.
Aivan risteyksen lähellä seisoo jyhkeänä vuonna 1930 valmistunut kookas Paavalin kirkko. Sen kupeessa olevassa puistossa on kookas muistomerkki. Sen aiheena on tunnettu vallilalainen, raskaan sarjan nyrkkeilijä Gunnar ”GeeBee” Bärlund, joka voitti Euroopan mestaruuden vuonna 1934.
Näillä kulmilla kirkkoon kuuluminen on vähäisempää kuin missään muualla Suomessa. Vuoden 2012 lopussa vain 52 prosenttia seurakunnan alueella asuvista on luterilaisen kirkon jäseniä. On ennustettu, että vähemmän kuin 50 prosenttia alueen ihmisistä kuuluu vuonna 2015 seurakuntaan.
Sivuääniä kirkossa
Seurakunnan tapahtumissa ei kysellä kirkon jäsenyyttä. Keväisenä sunnuntai-iltana kirkon penkeissä istuu noin 70 helsinkiläistä ja kauempaakin tullutta kuuntelemassa ajatuksia helsinkiläisten uskosta ja uskonnottomuudesta. ”Sivuääniä”-nimisessä illassa toimittaja Janne Villa puhuttaa kirjailija Aina Bergrothia ja Torsti Lehtistä sekä teatteriohjaaja Erik Söderblomia.
Vauhtia otetaan sata vuotta sitten syntyneen ranskalaisen kirjailijan Albert Camus´n ajatuksista. Keskustelun aluksi Söderblom toteaa, että onpa mielenkiintoista olla sunnuntai-iltana kirkossa puhumasta kuuluisasta epäilijästä. Asiantunteva ja korkealentoinen ajatusten vaihto jatkuu.
– Elämä on salaperäisempi kuin köyhä järkemme suostuu kuvittelemaan. Olisi kammottavaa, jos kirkkoa ei olisi. Minulle tärkeät kirjailijat ovat pohtineet otsa hiessä kysymystä Jumalasta, ortodoksikirkkoon kuuluva Lehtinen sanoo.
Kummien löytäminen vaikeaa
Kirkkoon kuulumattomat on otettava huomioon seurakunnan toiminnassa. Esimerkiksi hautajaisissa, ristiäisissä ja häissä on aina läsnä paljon kirkosta eronneita tai muiden kirkko- ja uskontokuntien jäseniä. Melkein kolmannes Paavalin alueen hautaan siunattavista on kirkkoon kuulumattomia.
– Ajattelen hautaan siunaamista enemmän rukouksena tai omaisten palveluna. Kirkko menee sinne, missä ihmiset ovat, kirkkoherra Jorma Parviainen toteaa.
Kirkkoon kuulumattomuus näkyy myös ristiäisissä. Monessa perheessä kahden kirkkoon kuuluvan sukulaisen tai ystävän löytäminen voi olla vaikeaa.
– Kirkolliskokouksen taannoinen päätös, jossa tarvittavien kummien määrä pudotettiin yhteen, oli kyllä siunattu. Näitä käytäntöjä pitää kirkossa miettiä, jotta yhteisön jäsenenä olisi helppoa olla, Parviainen sanoo.
Kirkko on palvelulaitos
Paavalin seurakunnan kirkko-opillinen näkemys on muotoiltu siten, että seurakunta on positiivisessa mielessä ”palvelulaitos”. Silti sillä on seurakunnan lähetystehtävä.
Seurakunta on vastuussa kaikista alueensa asukkaista.
– Nykyisin seurakuntien määrärahat Helsingissä jaetaan painottaen alueen asukkaiden kokonaismäärää, eikä pelkästään seurakunnan jäsenmäärää, Parviainen sanoo.
Herkät tuntosarvet ovat tarpeen
Vähäinen kirkkoon kuuluminen ei näy seurakunnan aktiivisessa vapaaehtoistoiminnassa. Kirkon seurakuntasalissa kilisevät astiat, kun tiistainen ”aulakahvila” täyttyy kymmenistä ruokailijoista.
Johtava diakoniatyöntekijä Birgitta Huhtaluhta kertoo, että työ Paavalin seurakunnan alueella kehittää työntekijälle herkät ”tuntosarvet”.
– Täällä asuu paljon sinkkuja, yksinäisiä ja sosiaalisesti syrjäytyneitä. Paavalin seurakunnan alueella on myös paljon mielenterveysongelmista kärsiviä, Huhtaluhta tietää.
Seurakunnan jäsen Juhani Ruokolainen kertoo käyvänsä syömässä seurakunnan kahvilassa varsin usein. Paavali on hänen kotikirkkonsa ja hän on seurakuntansa vilkkaaseen toimintaan hyvin tyytyväinen. Erityisesti hän arvostaa vanhustyötä. Ruokolainen käy paljon seurakunnan leireillä ja retriiteissä.
Toisessa pöydässä ruokaileva Maria Väänänen kertoo olevansa aktiivinen vapaaehtoistyöntekijä. Hän kehuu Paavalin seurakunnan edustavan yhteisöllisyyttä ja lähimmäisenrakkautta suurkaupungin keskellä.
Pääkaupunkiseudun nuorisotyö ei tunne seurakuntarajoja
Suomen suurissa kaupungeissa seurakuntarajat ovat menettäneet merkitystään. Bea Mokki ja Jade Hytöläinen ovat naapuriseurakuntien jäseniä, mutta he ovat osallistuneet Paavalin vilkkaaseen nuorisotyöhön, muun muassa nuorisopastori Tuuli Aitolehden vetämään nuorisokahvilatoimintaan.
Kirkon jäsenyys on nuorisotilan nurkassa biljardia pelaaville nuorille naisille tärkeä asia.
– On tosi harmi, että niin moni lähtee kirkosta. Ehkä ihmiset eivät aina ajattele sitä, mitä jäsenyys merkitsee, Mokki sanoo.
Hyötyläinen pohdiskelee, tietävätkö ihmiset yleisesti, mitä kaikkea seurakunnassa on.
– Olisin itse kyllä jäänyt paljosta paitsi, jos en olisi osallistunut kirkon toimintaan, Hyötyläinen toteaa.
Yksilökeskeisyys huipussaan
Paavalin seurakunnan kappalainen Juha Valkeapää toteaa, että aikaisemmin vahvasti työväenluokkaisessa Vallilassa oli ennen vanhaa aatteellista kirkonvastaisuutta, mutta nykyisin syyt kirkkoon kuulumattomuuteen ovat toiset. Paavalin seurakunnan alueella asuu melko paljon maahanmuuttajia ja erittäin paljon alle nelikymppistä aikuisväestöä. Juuri nuorten aikuisten joukossa on eniten kirkosta eronneita.
– Alueen väestö ja seurakunnan jäsenistö vaihtuu muuttoliikkeen vuoksi todella tiuhaan. Silloin ei helposti synny seurakuntayhteyttä. Koko asia voi näyttää vähemmän tärkeältä.
Valkeapää pitää tapojen muuttumista merkittävänä syynä esimerkiksi lasten kastamatta jättämiseen.
– Moni ajattelee, että valitkoon lapsi uskonasioissa itse sitten isona.
Kirkon talous murenee jäsenkadon myötä
Paavalin seurakunnan lapsityö on silti aktiivista. Mukana toiminnassa on myös paljon kirkkoon kuulumattomia lapsia.
Valkeapää ennustaa, että kansankirkko-ajattelu ja kirkon taloudellinen pohja murenevat jäsenkadon myötä. Arvailujen varassa on, miten kirkko tähän haasteeseen vastaa.
– Kaupunkilaiselle uskon kieli ja kuvat eivät enää ole perinteisessä mielessä ”totta”. Niihin ei ole kosketusta. Esimerkiksi Paavalin konfirmaatiomessuissa varsin harva kirkkovieras laulaa virsiä. On löydettävä uusia kohtaamisen tapoja. Ilosanomaa pitää aina kuuluttaa rohkeasti!
Viestintää ja markkinointia ei saa pelätä
Seurakunnan luottamushenkilöt toteavat, että työ suurkaupungissa on haastavaa. Kuvittaja Matteus Pentti on Paavalin seurakuntaneuvoston nuoria jäseniä. Hänen mielestään on tärkeää, että kirkko löytäisi paikkansa moniarvoisessa ja urbaanissa ympäristössä.
– Tällaisessa tilanteessa seurakunnan viestintää ja markkinointia ei pidä pelätä, hän toteaa.
Ulkoministerin erityisavustajana työskentelevä Tarja Kantola on Paavalin seurakuntaneuvoston sekä Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston jäsen. Kantola toteaa, etteivät nykyajan kaupunkilaiset arvosta seurakunnan kasvotonta jäsenyyttä. He haluavat löytää itselleen tärkeän syyn kuulua kirkkoon. Sitoutuminen vahvistuu yleensä silloin, kun ihminen löytää oman roolin seurakunnassa. Kantolaa seurakuntaan on sitouttanut jumalanpalvelusavustajana toimiminen.
– Kadulla kulkiessa mietin joskus, että joka toinen vastaantulija ei kuulu seurakuntaan. Luulen, että tämä tilanne pakottaa meitä entistä enemmän näkymään alueellamme. Toiminnassa ei pidä tuudittautua siihen, että ihmiset tulevat jonnekin. Seurakunnan on mentävä heidän keskelleen.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.
Perho
– Itsenäistynyt seurakuntana 1884
– Kuuluu Oulun hiippakuntaan
– Väkiluku 2751
– Kirkkoon kuuluvia 94,1 väestöstä
– Kasteita (viime vuonna) 56
– Seurakunnan jäsenen hautajaisia (viime vuonna) 33
– Papinvirkoja 2
– Kirkollisveroprosentti 1,90
Paavali
– Itsenäistynyt seurakuntana 1941 (Osa Helsingin yhtymää)
– Kuuluu Helsingin hiippakuntaan
– Väkiluku 13 979
– Kirkkoon kuuluvia 52,0 väestöstä
– Kasteita (viime vuonna) 161
– Seurakunnan jäsenen hautajaisia (viime vuonna) 136
– Papinvirkoja 6
– Kirkollisveroprosentti (Helsingin yhtymän) 1,00