Laatokan Valamon venäläistaustainen veljestö, munkit ja vakinaiset noviisit, etsivät maailmansotien välisenä aikana selviytymiskeinoja suuren yhteiskunnallisen murroksen keskellä.
Lokakuun vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen myötä Suomi irrottautui Venäjän valtakunnasta ja keisareiden suosiossa olleesta Valamon luostarista tuli suomalaisen vähemmistökirkon luostari.
Filosofian maisteri Sari Hirvosen Itä-Suomen yliopistossa tarkastettu väitöstutkimus osoittaa, että vähän koulutusta saanut, vanheneva ja lukumäärältään pienenevä Valamon veljestö onnistui säilyttämään venäläisen kulttuuriperintönsä hidastamalla hengellisen esivallan määräysten täytäntöönpanoa sekä näennäisesti sopeutumalla uuteen tilanteeseen.
Ensireaktio eroon Venäjän kirkosta kapinointi
Suomen itsenäistymisen jälkeen Suomen ortodoksinen kirkko irrottautui 1923 Moskovan patriarkaatista ja liittyi Suomen valtiovallan tuella Konstantinopolin patriarkaattiin. Aluksi Valamon veljestö kapinoi muutoksia vastaan, ja luostarissa alkoi niin sanottu ajanlaskukiista, jonka vaikutukset näkyivät myös Konevitsan luostarissa ja joissakin Karjalan ortodoksisissa seurakunnissa. Ajanlaskukiista kukistettiin kovin ottein, sillä se sai runsasta huomiota Karjalan alueen suomalaiskansallisessa lehdistössä. Kapina rauhoitettiin muun muassa luostarista tehdyillä karkotuksilla.
Avoimen kapinoinnin lisäksi Valamon veljestö vastusti muutoksia muutoinkin. Kirkollisen esivallan määräyksien toimeenpanoa hidastettiin ja sen käskyjä jätettiin täyttämättä. Prosessin päätteeksi luostarin johtaja joutui eroamaan tehtävästään. Lopullinen ratkaisu veljestöä kuohuttaneeseen ajanlaskukysymykseen saatiin, kun luostarissa sallittiin myös vanhan, juliaanisen kalenterin noudattaminen. Venäläinen vanhakantaisuus pyrittiin kuitenkin piilottamaan ja esille tuotiin Valamoa suomalaisten ja karjalaisten ortodoksien hengellisenä keskuksena, vaikkakin enemmistö vakinaisesta veljestöstä oli venäläisiä.
Fyysinen ja henkinen epävarmuus koettelivat veljestöä
Valamon luostarin historiasta on ilmestynyt tähän saakka vasta neljä monografiaa. Hirvonen kuvaa sosiaalihistorian väitöstutkimuksessaan ensimmäistä kertaa Valamon veljestöä väestöhistoriallisin keinoin. Tutkimusaineistona ovat 752 munkin ja noviisin pienoiselämäkerrat, joita yhdistämällä on saatu tietoa luostarin yleisestä väestönkehityksestä.
Tutkimuksessa väestöhistoriallisia havaintoja peilataan niitä ympäröivän yhteiskunnan murrokseen. Murrosajan tapahtumien seurauksena luostariveljestön keskuuteen levisi ensiksi fyysinen epävarmuus sodan uhkan, nälänhädän ja espanjantaudin leviämisen kautta. Samaan aikaan veljestöä koetteli henkinen epävarmuus, kun luostariyhteisöllä ei enää ollut koko veljestön hyväksymää auktoriteettia, kirkollista johtajaa.
Valamon veljestön valitseman passiivisen vastarinnan ja luostarin venäläisyyden piilottamisen avulla luostaritoiminta saattoi jatkua Valamon saarilla lähes entisenlaisena huolimatta suomalaisen yhteiskunnan kielteisestä suhtautumisesta ortodoksiseen luostariin keskuudessaan.
FM Sari Hirvosen Suomen historian alan väitöskirja Keisarin luostarista marginaaliin. Valamon veljestö ja kansallinen identiteetti 1910–1939 tarkastettiin yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa 7.3.