TM Tuomas Palola tarkastelee väitöskirjassaan Pohjois-Amerikan lestadiolaisuuden eli apostolis-luterilaisuuden kehitystä vuodesta 1884 vuoteen 1929.
Aiemmassa tutkimuksessa ja sisäryhmäperinteessä Amerikan lestadiolaisten hajaannus – samoin kuin hajaannukset Pohjoismaissakin – on selitetty vahvoista persoonista ja heidän välirikoistaan johtuviksi. Toinen selitysmalli on koskenut opillisia erimielisyyksiä. Palola kuitenkin löysi tutkimuksessaan hajaannuksille myös muita syitä.
− Amerikkalaistuminen toi muutospaineita pohjoismaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja kirkollisesta perinteestä voimansa ammentaneelle kansallisen siirtolaisvähemmistön uskonnolliselle vähemmistölle, Palola toteaa.
Amerikassa itsenäisiä lestadiolaisia vapaakirkkoja maallikkopappeineen
Eräs merkittävä hajaannuksille altistanut tekijä on ollut se, että Amerikassa lestadiolaiset muodostivat jo vuonna 1873 itsenäisen kirkon maallikkopappeineen. Tämän ensimmäisen lestadiolaisen vapaakirkon nimi oli Salomon Kortetniemen Luterilainen Seura ja sen perustajajäseninä oli 119 miestä. Salomon Kortetniemestä, Ylitornion entisestä suntiosta, tuli kirkon pappi.
Pohjoismaissa lestadiolaisuus pysytteli valtionkirkkojen ja kansankirkon sisäisenä liikkeenä ja mukana on ollut runsaasti koulutettuja pappeja. Amerikassa koulutetun papiston osuus lestadiolaiskirkoissa on sen sijaan ollut äärettömän pieni. Pyhän Hengen pappeuden eli yleisen pappeuden vahva korostus johti siihen, että papiksi saattoi nousta kuka vain, yleensä karismaattinen saarnaaja. Lisäksi vapaakirkko-oloissa oli helppoa perustaa oma kirkko, jos joku saarnaaja ei miellyttänyt.
Ongelmia tuli myös siitä, että herätysliikkeen johto Fennoskandiassa pyrki ohjaamaan liikettä ymmärtämättä täysin sen kehitystä sääteleviä tekijöitä vapaakirkollisessa Pohjois-Amerikassa. Näin vanhan mantereen johto loi itse lisää ristiriitoja sekä joudutti hajaantumista. Myöskään puolin ja toisin tehdyt saarnamatkat eivät aina edistäneet yhteyttä vaan joskus jopa hajottivat.
Kortetniemeä alettiin pian syyttää vallanhimosta, lahjojen puutteesta viranhoidossa sekä vääristä elämäntavoista. Papin virkansa avulla Kortetniemi syrjäytti muiden Pohjois-Amerikkaan tulleiden lestadiolaissaarnaajien arvovallan. Pohjoismaisia lestadiolaisjohtajia ärsytti erityisesti Kortetniemen väite, jonka mukaan Amerikan seurakunnalla oli ”itsellä pesomalja ja Pyhä Hengi ettei he sitä tarvitse Euroopasta hakea”.
Eri kielialueilla saarnoissa oli eri painotukset
Toinen hajaannuksille altistanut asia oli kielikysymys. Siirtolaisiksi Amerikkaan tulleet lestadiolaiset puhuivat jo lähtömaissaan kolmea eri kieltä: suomea, ruotsia ja norjaa. Eri kielialueilla saarnoissa ja opetuksessa oli erilaisia painotuksia. Siirtolaisiksi tulleet maallikot eivät siis tuoneet tullessaan opillisesti yhtenäistä lestadiolaista liikettä.
Uudessa maailmassa uusi kieli englanti sekoitti tilannetta vielä entisestään. Palolan mukaan kyse ei ollut vain puhtaasta toimintakielen vaihdosta. Kielen muutoksen mukana liike siirtyi toiseen kulttuuriin sekä siinä vaikuttavien uskonnollisten ilmausten ja ajattelutapojen piiriin.
Uudet lestadiolaiskirkot olivat monilla alueilla Pohjois-Amerikassa ainoita kirkkoja, joissa puhuttiin Suomea. Näin kirkkojen jäseniksi päätyi kansallisin kieliperustein myös ei-lestadiolaisia.
− Amerikkalaistuminen eteni eri yksilöiden sekä ryhmien kohdalla eri tahtiin, ja ne joutuivat vastaamaan haasteisiin yleensä ilman selkeätä linjaa. Näin apostolis-luterilaisuudesta muokkaantui niin identiteettinsä, käytäntöjensä, organisaationsa, opillisten korostustensa kuin ryhmänmuodostuksensa suhteen omaleimainen lestadiolaisuuden muoto, joka ylläpiti vahvaa yhteyttä Vanhaan maahan lehtien ja vierailujen välityksellä.
− Samanaikaisesti tilanne ruokki lestadiolaisuuden hajaantumista myös Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa.
Alkuperäislähteet auttoivat sisäryhmäperinteen tuolle puolen
Palolan väitös on aikalaislähteisiin perustuva yleisesitys amerikansuomalaisten merkittävästä kirkkokunnasta, sen jakautumisista ja yhteyksistä Skandinavian lestadiolaisuuteen. Teos paikkaa aukkoja ja korjaa vakiintuneita käsityksiä amerikansuomalaisten siirtolaisten uskonnollisiin pyrkimyksiin kohdistuvassa tutkimuksessa.
Alkuperäislähteiden äärelle pääseminen oli tutkimuksen kannalta välttämätöntä, koska kaikki myöhempi aineisto ja muistitieto ovat vahvasti eri suuntausten sisäryhmäperinteiden värittämiä.
Kaiken kaikkiaan Palola on tehnyt seitsemän aineistonkeruumatkaa Yhdysvaltoihin, yhden Kanadaan ja kaksi Ruotsiin. Pohjois-Amerikassa hän kulki käytännössä mantereen halki Atlantilta Tyynellemerelle.
”Jumala ei tarvitse rippiä, sitä tarvitsee ihminen”
Tutkimusta tehdessään Palola havaitsi, että lestadiolaisuuden historiassa nousevat yhä uudelleen polttaviksi ja liikettä jakaviksi niin uudella mantereella kuin Pohjoismaissakin neljä kriittistä kysymystä. Näitä ovat kirkon jäsenyys, rippioppi, oppi lain ja evankeliumin suhteesta sekä kysymys niin sanotusta hengellisestä hallituksesta. Erimielisyydet näistä asioista ovat olleet useiden hajaannusten taustalla.
Palolan mukaan vanhat vanhoillislestadiolaiset opettivat ripistä niin, että se kuuluu yksinomaan sielunhoidon alueelle. Vanhurskauttamisen eli pelastuksen kanssa ääneen lausutulla ripillä ja ääneen kuullulla synninpäästöllä ei ole mitään tekemistä. Jumala ei tarvitse rippiä, vaan sitä tarvitsee ihminen.
Tutkimusta tehdessään Palola kuitenkin törmäsi Amerikan lestadiolaisten keskuudessa opetukseen, jonka mukaan uskovan on täytynyt tunnustaa kaikki tietoisesti tekemänsä synnit toiselle lestadiolaiselle ja kuulla synninpäästö päästäkseen taivaaseen.
Myös suomalaisessa vanhoillislestadiolaisuudessa opetetaan toisinaan tästä asiasta tavalla, joka on Palolan mukaan perinteisesti mielletty liikkeessä harhaopiksi. Tämä opetus on saattanut johtaa ihmisen jatkuvan ripittäytymisen kierteeseen kadotuksen pelossa.
Lain ja evankeliumin suhteesta lestadiolaisuudessa on myös ollut historian aikana vaihtelevaa opetusta. Kristinuskon yhteisen käsityksen mukaan laki osoittaa synnin ja viittaa Kristukseen syntisten Vapahtajana. Niin sanotun lain kolmannen käytön mukaan laki myös ohjaa uskovaa. Uskovalle voidaan antaa hänen ulkopuoleltaan ohjeita, joita noudattamalla hän elää Jumalan tahdon mukaan.
Vanhoillislestadiolaisuus on torjunut Palolan mukaan lain kolmannen käytön alusta alkaen. Uusheräys hyväksyy sen ja Amerikan lestadiolaisten keskuudessa sillä on ollut kannatusta. Vanhoillislestadiolaiset ovat kuitenkin opettaneet, että armo opettaa ihmisen elämään oikein. Älä tee sitä ja älä tee tätä –tyylisiä käskyjä ei tarvita.
1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa opetettiin, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta muodostaa liikkeen jäsenten hengellisen johdon. Ranuan suviseuroissa 1989 tästä opetuksesta lähdettiin irtisanoutumaan. Vuonna 2011 SRK:n johtokunnaltakin tuli asiasta julkilausuma.
– Minulle SRK ei ole hengellinen auktoriteetti eikä se mielestäni voi olla sitä kenellekään vanhoillislestadiolaiselle. Jo vuoden 1909 vuosikokousseuroissa todettiin, että uskovan auktoriteetti on Raamattu. Sen yläpuolelle tai edes rinnalle ei voi nostaa seurakuntaa, Palola sanoo.
Palola on aidosti kiitollinen siitä, että SRK päätti julkaista kirjana hänen väitöstutkimuksensa, vaikkei ole voinut vaikuttaa sen sisältöön.
– Tuntuu hyvältä, että SRK:ssa nähtiin tärkeäksi julkaista tällainen puheenvuoro tällaisena aikana.
Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian oppiaineeseen lukeutuva väitöstilaisuus: Amerikkalainen vai pohjoismainen? Amerikan apostolis-luterilaisuus vuosina 1884–1929, järjestetään 31.1. Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii emeritusprofessori, FT Auvo Kostiainen, Turun yliopisto, ja kustoksena on professori Jouko Talonen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
Kuva: Matti Karppinen
Juttua on täydennetty rippiä, lain ja evankeliumin suhdetta sekä huoneenhallitusoppia koskevilla haastattelukatkelmilla 3.2.2015.
Lue Tuomas Palolan syväluotaava haastattelu näistä teemoista myös painetusta Kotimaa-lehdestä, joka ilmestyy 5.2.2015. Lehdessä Palola kuvaa kiinnostavasti mm. käytännön tutkimustyötään sekä lestadiolaisten nykytilaa Amerikassa.