Inkerinsuomalainen yhteisö oli 1800-luvun loppupuoliskolla elinvoimainen, yhtenäinen ja toimelias. Ihmiset osallistuivat yhteisölliseen yrittäjyyteen ja elivät sovussa monikulttuurisissa kyläkunnissa, toteaa Andrei Kalinitchev yleisen historian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan.
Suomalais-ugrilaisen kansan historiaa käsittelevä väitöskirja pohtii inkerinsuomalaisen vähemmistön historiaa ja etnisyyttä. Se muuttaa vakiintuneet mielikuvat Inkeristä. Inkeriläiset kyläkunnat olivat tasa-arvoisia ja edistivät etnisten ryhmien välistä yhteistoimintaa. Inkerinsuomalaiset tulivat hyvin toimeen venäläisten, inkeroisten ja karjalaisten kanssa. Eri uskonto ja äidinkieli eivät haitanneet kanssakäymistä.
Perhekunnat ottivat mielellään venäläisiä ottolapsia kasvatettavaksi. Siitä tuli jopa tuottoisa elinkeino, koska valtio maksoi jokaisesta lapsesta korvausta. Näistä suomalaistuneista venäläisistä tuli inkerinsuomalaisten yhteisöjen jäseniä. Vähemmistökansat tekivät yhteistyötä alkeisopetuksessa, jossa merkittäväksi tekijäksi nousi evankelis-luterilainen kirkko.
‒ Vertailu Suomen kyläyhteisöihin osoittaa, että Suomessa kyläkuntien toiminta heikkeni merkittävästi isojaon ja uusjaon edetessä. Inkerissä suomalaiset yhteisöt eivät joutuneet vastaavanlaiseen murrokseen, vaan ne jatkoivat kehitystään yhtenäisinä. Niiden jäseniä yhdistivät tiivis taloudellinen, oikeudellinen, yhteiskunnallinen ja sosiaalinen vuorovaikutus, Kalinitchev kertoo.
Yhteisöt hallitsivat itse itseään
Inkerissä vallitsi vapautusreformin jälkeen laaja itsehallinto, jossa paikallinen väestö valtuutettiin päättämään kylien sisäisistä asioista varsin itsenäisesti.
Kylähallinnon agendalla olivat muun muassa järjestyksen ylläpito, talous, kansankoulut, suhteet viranomaisiin, maataloustyöt, verot ja talojen halkomiset. Lain mukaan kylissä tuli olla myös yhteisesti valitut tuomarit, jotka hekin olivat syntyperäisiä inkerinsuomalaisia. Yhteisöt hallitsivat siis itseään.
Vanhoja perinteitä vaalittiin ja esimerkiksi häitä juhlittiin koko kylän voimin. Suomen kansaa pidettiin sukulaiskansana, olihan monella myös verisukulaisia rajan toisella puolella.
‒ Yhteisöjen verkostot ulottuivat Suomeen asti, eikä valtiollinen raja ollut esteenä kanssakäymiselle. Suomesta myös muutettiin paljon Inkeriin, erityisesti Pietariin ja pohjoisiin inkeriläisiin kyliin, Kalinitchev sanoo.
Vapautusreformin vaikutus oli kaksijakoinen. Toisaalta Inkerin kansa vapautui maaorjuuden ikeestä, toisaalta viljelijät menettivät osan arvokkaista palstoistaan. Inkerinsuomalaiset yhteisöt alkoivat velkaantua.
Kansa kärsi nälkävuosista 1860-luvulla. Pietari oli inkerinsuomalaisille sekä mahdollisuus että uhka. Venäjän pääkaupunki tarvitsi työvoimaa, ruokaa, puuta ja monenlaisia palveluja, mikä antoi inkerinsuomalaisille runsaasti työmahdollisuuksia. Mutta suurkaupungissa vaanivat tartuntataudit.
Makro- ja mikrohistoriaa
Tutkimus perustuu laajaan, monipuoliseen ja harvinaiseen tutkimusaineistoon, johon sovelletaan makro- ja mikrohistoriallista lähestymistapaa sekä moninäkökulmaisuutta.
Se pohtii vähemmistöjen asemaa Venäjän historiassa ja kuvaa tarkasti sosiaalisia prosesseja sekä uusien hallinnollisten instituutioiden tuloa. Mukana on myös inkerinsuomalaisten ruokakuntien tilannetta selittäviä laskemia ja vertailuja Suomeen ja Venäjän valtakunnan muihin osiin.
Filosofian lisensiaatti Andrei Kalinitchev on syntynyt vuonna 1972 Leningradissa. Korkeakoulututkintonsa (MSci) Kalinitchev suoritti Saint-Petersburg State University -yliopistossa.
Kalinitchev esittää väitöskirjansa Suomalaiset venäläisessä sulatusuunissa. Rajaseudun inkerinsuomalainen yhteisö murroksessa 1850─1900 julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa tämän viikon perjantaina.
Vastaväittäjänä toimii emeritusprofessori Timo Vihavainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena emeritusprofessori Auvo Kostiainen.