Yliopistolehtori, pastori Sini Hulmi näkee parin vuoden takaisissa Suomen luterilaisen kirkon piispojen ehtoollisohjeissa viitteitä katolisesta ehtoollisaineiden palvonnasta.
– Jos on tarve sulkea Kristus messun jälkeen purkkiin ja sakastin kaappiin, eikö tällaisessa ehtoollisaineiden kunnioittamisessa ole piirteitä adoraatiosta, Hulmi kysyy.
Hän viittaa piispainkokouksen vuonna 2009 julkaisemaan jumalanpalvelusoppaaseen Palvelkaa Herraa iloiten, jossa todetaan, että kertaalleen pyhitetyt ylijääneet ehtoollisaineet voidaan säilyttää eri astiassa myöhempää käyttöä varten eikä niitä tarvitse myöhemmin enää konsekroida uudelleen.
– Pari vuotta sitten käytiin keskustelua, että onko viime vuosikymmenet toimittu väärin, kun leivät on palautettu pyhittämättömien leipien sekaan säilytysrasiaan ja viini on konsekroitu uudelleen seuraavana pyhänä. Vanhastaan näin tehtiin ja sitä pidettiin ehtoollisen arvon mukaisena. Aika jännä, että piispankokous otti sellaisen linjan, ettei samojen leipäpalojen päälle voi lukea toistamiseen asetussanoja, Hulmi sanoo.
Hän näkee ohjeistuksen suhtautumisessa ehtoollisaineisiin jopa maagisia piirteitä.
– Sitähän ei kukaan perustele näin, mutta kun sitä tarkastelee ilmiönä, niin se näyttäytyy samantyyppisenä kuin ehtoollisaineiden adoraatio.
Jolkkonen: Adoraatio ja jälkikäsittely menneet sekaisin
Luterilaisesta ehtoollisteologiasta väitellyt piispainkokouksen pääsihteeri Jari Jolkkonen kiistää Hulmin tulkinnan.
– Ei se näin mene. Tässä sekoitetaan sakramenttiadoraatio ja ehtoollisaineiden oikea jälkikäsittely, ne ovat eri asioita. Luterilaiset ovat aina osoittaneet kunnioitusta ja palvontaa ehtoollisleivässä läsnä olevalle Kristukselle messussa, mutta ei sen ulkopuolella. Ehtoollinen otetaan vastaan polvistuneena ja Jumalan Karitsa -hymnin aikana noustaan seisomaan. Ja kun ehtoollispöydästä poistutaan, kyllä siinäkin Kristukselle kumarretaan, ei hikipäiselle papille. Tällaiset ehtoollisadoraation muodot ovat elävä osa luterilaista hengellisyyttä.
– Jälkikäsittely taas koskee sitä, miten pappi käsittelee sakastissa ylijääneitä pyhitettyjä ehtoollislahjoja. Ohjeiden mukaan ne nautitaan vähäeleisesti loppuun tai säilytetään erikseen seuraavaa ehtoollista varten. Missään ei ole ohjattu niiden edessä rukoilemaan. Sellainen sopisi huonosti luterilaiseen perinteeseen.
– Tämä vastaa myös ortodoksien ja anglikaanien tapaa. Messun ulkopuolella tapahtuva sakramenttiadoraatio on roomalaiskatolinen erityispiirre.
Sakramenttiadoraatio eli ehtoollisaineiden palvonta on katolisessa kirkossa erityinen toimitus, jossa pyhitetty ehtoollisleipä asetetaan alttarille nähtäväksi ja rukouksen kohteeksi erityisessä sakramenttilippaassa.
– Luterilaiset ovat perinteisesti suhtautuneet kriittisesti katolilaisten tapaan rukoilla ja palvoa ehtoollisaineita messun ulkopuolella, koska Kristus asetti ehtoollisen syötäväksi ja juotavaksi, Jolkkonen sanoo.
”Jo reformoidut pilkkasivat luterilaisten ehtoollisoppia”
Jolkkosen mukaan luterilaisetkin tuntevat ehtoollisen nauttimisen hengellisesti, mutta toisin kuin katolisessa kirkossa se tapahtuu aina nimenomaan messussa, ei sen ulkopuolella.
– Vanha oppi ehtoollisen hengellisestä nauttimisesta tarkoittaa, että joka ei syystä tai toisesta ota suullansa vastaan ehtoollisleipää, hän voi sen nauttia hengellisesti mielessään. Luterilaisessa kirkossa on kuitenkin mieluummin rohkaistu ihmisiä nauttimaan sakramentti sekä hengellisesti että ruumiillisesti, siis ottamaan ehtoollinen vastaan sekä suulla että sydämellä.
– Maagisuussyytöksessä ei ole mitään uutta, sillä jo 1500-luvulla reformoidut teologit pilkkasivat luterilaisten ehtoollisoppia maagiseksi ja nimittelivät heitä kannibaaleiksi. Uutta on, jos tällainen puhe tuodaan yliopiston teologikoulutukseen.
– Peruskäsitteiden sekoittaminen ja lähteiden vääristely heikentää tutkimuksen ja opetuksen uskottavuutta.