Jeesuksen mukaan rauhantekijät ovat autuaita. He saavat Jumalan lapsen nimen. Jeesuksen opetukset ovat innoittaneet rauhansankareita yli uskontorajojen, kuten vaikkapa Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin esimerkit osoittavat.
Toisaalta Jeesus sanoi myös, ettei hän tuonut maailmaan rauhaa vaan miekan. Usko on loputtomalta tuntuvien ristiriitojen lähde. Pahimmillaan se yllyttää perheenjäsenetkin toisiaan vastaan. Tälläkin hetkellä uskonto näyttelee merkittävää roolia monissa konflikteissa eri puolilla maailmaa, ja osallisina ovat kaikki suuret maailmanuskonnot.
Millaisen perinnön uskonnot ovat jättäneet maailman taistelukentille? Entä rauhanneuvotteluihin? Onko niistä maailmapolitiikan lääkäreiksi tai tuomareiksi?
Poliittisen uskonnon paluu
Uskonnon julkiseen rooliin on viime aikoina ryhdytty suhtautumaan uudella tavalla. Yhteiskuntatieteilijät vannoivat kauan sekularisaatioteorian nimiin. Uskonnon oli määrä kadota nykyaikaistumisen, koulutuksen ja elintason nousun myötä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Uskonnon merkitys on pikemminkin kasvanut, ja nyt puhutaan uskonnon paluusta. Jopa maallistuneessa lännessä uskonnot vaikuttavat politiikkaan aiempaa enemmän, vaikka uskonnonharjoitus on eriytetty julkishallinnosta.
Politiikan tutkijoiden parissa tällaista kehitystä ei perinteisesti pidetty hyvänä. Maallistumisen ajateltiin olevan paitsi väistämätöntä myös toivottavaa. Uskonto miellettiin yksityisasiaksi, jonka paikka on politiikan ulkopuolella.
Ajattelutavan sanotaan juontavan juurensa aina Westfalenin rauhaan vuonna 1648. Kolmekymmenvuotisesta uskonsodasta viisastunut Eurooppa määritteli kansainväliset suhteet uudelleen uskontoneutraalilla tavalla. Valtioiden intresseihin perustuvan reaalipolitiikan oli määrä olla rauhan tae, kun taas uskontojen vaikutuksessa piili ratkaisemattomien ristiriitojen, ennalta arvaamattomien kehityskulkujen ja tuhoisien ristiretkien siemen.
Uskonnollisuuden esiinmarssi
Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskuja on pidetty käännekohtana, joka palautti uskonnon maailmankartalle. Tosiasiassa uskonnon nousu oli ollut käynnissä jo hyvän aikaa – katsomusneutraalin poliittisen realismin samanaikaisesti hiipuessa.
Mitä muuta 1900-luvun loppupuoli oli kuin jatkuvaa poliittisen uskonnollisuuden esiinmarssia? Silloin otsikoissa olivat Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike, Pohjois-Irlannin konflikti, latinalaisamerikkalainen vapautuksen teologia, Egyptin muslimiveljeskunta, Iranin islamilainen vallankumous, paavi Johannes Paavali II:n valtakausi, Puolan Solidaarisuus-ammattiliitto, Jugoslavian hajoamissodat, Intian uskonnolliset väkivaltaisuudet, Sri Lankan sisällissota ja Taliban-liikkeen valtaannousu Afganistanissa.
Samalla räikeät ihmisoikeusloukkaukset, globaali epäoikeudenmukaisuus ja niitä vastustaneet kansanliikkeet kyseenalaistivat reaalipolitiikan, joka karttoi moraalikysymyksiä.
Kambodžan ja Ruandan kansanmurhat, Etiopian nälänhätä, Etelä-Afrikan apartheid-hallinto ja köyhimpien maiden velkataakka olivat monen mielestä kohtuuton hinta vakaudesta, joka perustui siihen, ettei maailmanpolitiikassa otettu kantaa oikeaan ja väärään. Ihmiskunta ei ollut valmis luopumaan yleismaailmallisiksi mielletyistä ihanteista valtioidenkeskisen rauhan hyväksi.
Humanitarismi ja ihmisoikeusliike tekivät politiikasta katsomuksellista muidenkin kuin uskonnollisesti uskovien silmissä. Niitä onkin kutsuttu sekulaareiksi uskonnoiksi. Kansalaisvaikuttaminen saa yhä uskonnollissävyisempiä muotoja, ja erilaisille poliittisille teologioille on entistä suurempi tilaus.
Hyvä vai paha uskonto?
Jo ennen syyskuun 11. päivän iskuja monet olivat pohtineet uskonnollista väkivaltaa ja uskontojen roolia konflikteissa. Avainkysymys kuuluu, onko sellaista. Onko olemassa jokin erityinen väkivallan laji, jota voi luonnehtia uskonnolliseksi – ja jos on, mikä luo edellytyksiä sen kasvulle ja miten sitä voi hillitä?
Uskontokriitikot ovat antiikista alkaen syyttäneet uskontoa järjettömäksi ja haitalliseksi taikauskoksi, josta ei seuraa mitään hyvää. Eikä uskontojen historia mairittele: pitkään syntilistaan kuuluvat niin ristiretket, uskonsodat ja inkvisitio kuin naisruumiin ja kolmannen maailman kolonisaatio, yhdessä ja erikseen. Siellä missä uskonto ja julkinen valta on erotettu toisistaan, se on ollut hyvä uutinen monelle.
Toisaalta uskonnot saavat aikaan paljon hyvää, ja väkivaltaiset ääriliikkeet erottuvat valtavirrasta poikkeavina marginaali-ilmiöinä. Maailman ihmisten kasvava enemmistö on uskonnollisten yhteisöjen jäseniä, eikä se tunnu laukaisevan heissä tuhoavaa käyttäytymistä.
Onkin esitetty, että näennäisesti uskonnollisten konfliktien taustalla ovat säännönmukaisesti muut syyt, kuten kamppailu vallasta ja resursseista. Rauhanvälitystyössä olisi soviteltava näitä maallisia eturistiriitoja.
Vuohet ja lampaat
Monien tutkijoiden mielestä uskontoon sisältyy kuitenkin erityisiä riskitekijöitä, joilla on merkitystä, kun uskonnosta tulee osa konfliktia.
Uskonnot ovat ydintotuuksiensa suhteen ehdottomia, ja tietyt asiat ovat niille luovuttamattoman pyhiä. Ne jakavat ihmisiä sisäpuolisiin ja ulkopuolisiin, vuohiin ja lampaisiin.
Uskonnollinen päätöksenteko ei perustu pelkkään järkiperäiseen harkintaan, vaan osa perusteluista on pohjimmiltaan irrationaalisia. Tällöin myös perinteinen, rationaalisiin intresseihin vetoava rauhanvälitystyö on vaikeampaa.
Mikään edellä mainituista riskitekijöistä ei kuitenkaan ole ominaista vain uskonnoille, vaan samaa esiintyy myös sekulaarin poliittisen ajattelun piirissä.
Erityisen uskonnollisen väkivallan määrittely on siis vaikeaa – etenkin kun jako uskonnolliseen ja sekulaariin on historiallisesti tuore ja siihen sisältyy arvolatauksia.
Haukkoja ja kyyhkyjä
Käytännössä uskonnolliset tulkinnat voivat palvella sekä haukkoja että kyyhkyjä. Rauhanteologia voi tarjota vastapainon sodanteologialle. Mutta mikä ratkaisee, millaiset tulkinnat menestyvät?
Yleisesti ottaen avainmenestystekijöitä on kaksi. Tulkinnan on vakuutettava kuulijansa sekä aitoudestaan että käyttökelpoisuudestaan – siis siitä, että kysymys on aidosta kristillisyydestä, islamista tai buddhalaisuudesta, ja että se tarjoaa käypiä toimintamalleja käsillä olevaan kriisiin.
Myyttisesti tai uskonnollisesti tulkitun kriisin taustalla on tyypillisesti joko todellinen tai koettu uhka omalle identiteetille, elämäntavalle tai koko yhteisön olemassaololle. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus, politiikan ja talouden rakenteet, maallistuminen ja vieraat kulttuurivaikutteet uhkaavat perinteistä arvopohjaa, sulattavat sosiaalisen liiman ja työntävät kokonaisia yhteisöjä marginaaliin.
Kun nämä konfliktit tulkitaan luonteeltaan apokalyptisiksi, niistä uhkaa tulla hallitsemattomia. Sillä, joka käy pyhää olemassaolon taistelua, ei ole mitään hävittävää, eikä niillä, jotka ovat Jumalan asialla, ole tarvetta tunnontuskiin. Pikemminkin uhrimieli on hyve ja siviiliuhrit väistämättömiä.
Kun tällainen tulkinta esitetään vakuuttavasti ja arvovaltaisesti yleisölle, joka tunnistaa siitä itsensä ja oman tilanteensa, ääriliikkeiden kannatus voi helposti levitä niiden välittömän vaikutuspiirin ulkopuolelle.
Vahvista hyvää
Vastapainoksi tarvitsemme myönteisen uskonnollisuuden vahvistamista. Uskonnollisia instituutioita on kehitettävä, on huolehdittava laadukkaasta uskontokasvatuksesta ja tuettava ihmisarvoa kunnioittavia uskonnollisia arvoja ja käytänteitä.
Oikeudenmukaisuuden, lähimmäisenrakkauden ja heikoimmista huolehtimisen periaatteet löytyvät useista uskontoperinteistä, ja niiden edistämisessä paikalliset uskonnolliset johtajat ovat avainasemassa.
Valmista reseptiä toimivan uskonnollisen rauhanaatteen tuottamiseksi ei ole. Tilanteet vaihtelevat, ja uskonto on yleensä vain yksi osatekijä monien joukossa.
Uskontotieteilijä ja rauhanaktivisti Charles Kimballia mukaillen: uskontojen arvot eivät tarjoa valmista tiekarttaa vaan kompassin, jonka avulla etsiä oikeaa suuntaa.
Artikkeli julkaistu Kirkkomme lähetys -lehdessä 2/14. Kotimaa Prolla on sopimus lehden kanssa yksittäisten artikkeleiden uusintajulkaisusta.
Kirjallisuutta:
Appleby, R. Scott: The Ambivalence of the Sacred: Religion, Violence, and Reconciliation. Rowman & Littlefield 2000.
Barnett, Michael & Janice Gross Stein (toim.): Sacred Aid: Faith and Humanitarianism. Oxford University Press 2012.
Berger, Peter L.: The Desecularization of the World: Resurgent Religion and World Politics. Washington D.C. Ethics and Public Policy Center 1999.
Casanova, José: Public Religions in the Modern World. University of Chicago Press 1994.
Cavanaugh, William T.: The Myth of Religious Violence: Secular Ideology and the Roots of Modern Conflict. Oxford University Press 2009.
Gopin, Marc: Between Eden and Armageddon: The Future of World Religions, Violence, and Peacemaking. Oxford University Press 2000.
Johansson, Frank (toim.): Hyvän tekeminen ja valta. Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Gaudeamus 2013.
Juergensmeyer, Mark: 2001. Terror in the Mind of God: The Global Rise of Religious Violence. University of California Press 2001.
Kimball, Charles: When Religion Becomes Evil: Five Warning Signs. HarperSanFrancisco 2002.
Micklethwait, John & Adrian Wooldridge: God Is Back: How the Global Rise of Faith Will Change the World. Penguin Press 2009.
Shah, Timothy Samuel, Alfred Stepan & Monica Duffy Toft (toim.): Rethinking Religion and World Affairs. Oxford University Press 2012.