Aloitteleva lintubongari tuli taivaaseen ja pyysi päästä Jumalan puheille.
– Miksi sinä teit niin monta lokkilajia ja miksi niitä on niin vaikea erottaa tosistaan?
– Kuinka niin vaikea erottaa toisistaan? kysyi Jumala hymyillen.
– Ne ovat valkoisia ja niissä on mustaa, harmaata tai ruskeaa väriä.
– Senpä vuoksi niissä on eri värejä eri paikoissa ja erilaisia määriä, että ne voisi erottaa toisistaan.
– Mutta ajattele nyt vaikka selkälokkia ja merilokkia, ne ovat niin kovin samanlaisia.
– Totta, mutta ne ovat eri kokoisia. Ja tarkkaan katsomalla huomaat niissä pieniä eroja. Vertaa vaikkapa niiden jalkojen väriä.
Lintubongari nosti kiikarin silmilleen ja huomasi, että Jumala on oikeassa.
Selkälokkia (Larus fuscus) on sanottu maailman suomalaisimmaksi linnuksi, sillä sen nimialalajin (Larus fuscus fuscus) kannasta noin puolet pesii Suomessa meren saaristossa ja sisämaassa suurilla järvillä.
Selkälokki on suuri mustaselkäinen ja keltajalkainen lokki, jonka voi sekoittaa merilokkiin, joka tosin on selvästi kookkaampi, ja jonka jalat ovat punertavan harmaat.
Selkälokin siiven valkoinen kärki on myös pienempi kuin merilokilla. Selkälokin alalajeilla on harmaampi selkä kuin niin sanotulla suomenselkälokilla.
Suomessa pesii noin 6 000 selkälokkiparia. Laji on taantunut kovasti viime vuosina. Lintu pesii toukokuussa ja sillä on 2–3 poikasta.
Selkälokki on merellinen laji. Se muuttaa elo-lokakuussa Itä-Afrikkaan ja Intiaan. Nuoret yksilöt saattavat jäädä etelään myös kesäksi.
Sinistä taivasta vasten liitävä selkälokki on kaunis, sopusuhtainen ja sympaattinen lintu. Ehkäpä Jumala lokkeja luodessaan piti juuri selkälokkia peruslähtökohtana, siinä luomakunnan ”lokkeus” toteutuu hienosti.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.