Purjelaiva Vikingillä purjehtineiden lähetystyöntekijöiden päämääränä oli silloinen Ambomaa Lounais-Afrikassa, nykyisen Namibian pohjoisosissa sijainnut alue. Suomalaisia lähetystyöntekijöitä oli ollut siellä jo vuodesta 1869 lähtien.
Toisen maailmansodan jälkeen matkustajalaivoille jonotettiin jopa vuosia, kun mannerten välinen matkustamisen oli käynnistynyt uudestaan. Suomen Lähetysseura oli saanut neuvoteltua ahvenanmaalaisen Erikssonin varustamon kanssa, että sen purjelaiva Viking ottaa matkustajiksi 25 lähetystyöntekijää, tosin kallista maksua vastaan. Viking oli lähdössä Australiaan Etelä-Afrikan kautta. Matkaan lähdettiin marraskuussa 1946 ja perille päästiin huhtikuussa 1947.
Lähtijöiden joukossa oli pappeja, lääkäri, farmaseutti, diakonissoja, sairaanhoitajia ja opettajia. Osa heistä oli ensikertalaisia, osa lähti jo kolmannelle työkaudelle.
VIISI KUUKAUTTA kestäneen matkan vaiheita on taltioitu muun muassa matkalla olleiden kirjeisiin ja päiväkirjoihin sekä Suomen Lähetysseuran vuonna 1948 julkaisemaan kirjaseen Purjelaivalla Afrikkaan.
Matkasta taltioidut dokumentit kuvastavat aikansa uskonnollisuutta. Hurskasta kieltä käytetään ylenpalttisesti ainakin nykymittapuun mukaan. Osaltaan tekstit kertovat uskonnollisen kielen muutoksesta.
Matkaa kuvaavissa teksteissä käytetään sellaisia ilmaisuja kuin ”Jumalalle mieluista on palaa hänen valtakuntansa asialle”, tai ”kaikessa ottakaa vastaan uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet ja ottakaa vastaan pelastuksen kypärä ja hengen miekka, joka on Jumalan sana”.
Purjelaivalla lähetystyöntekijät yrittivät saada merimiehiä mukaan hengellisiin tilaisuuksiin ja onnistuivatkin siinä. Kun viisi merimiestä osallistui ehtoolliselle, eräs lähetystyöntekijöistä kirjoitti miten ”ihmeellistä on kokea ja tuntea enkelien iloa, jota sydän tuntee kun viisi kallista sielua on voitettu Herralle.”
Vikingiltä lähetettyjä kirjeitä ja muuta lähdeaineistoa lukiessani en kuitenkaan juuttunut aikasidonnaisiin ilmaisutapoihin, vaan yritin eläytyä siihen mitä lähetyskutsumus käytännössä edellytti Vikingillä matkaan lähteneiltä. Ennen perille pääsyä Ambomaalle vaatimattomiin oloihin kutsumukseen kuului matkustaminen kuukaudesta toiseen alkeellisissa, kosteissa, osin homeisissa ja keinuvissa oloissa, välillä kovissa myrskyissä. Rohkeutta ja sitoutumista voi vain ihailla.
Nykyisin matka Helsinki-Vantaan lentokentältä Pohjois-Namibiaan kestää nopeimmillaan alle vuorokauden.
JO MATKAAN lähteminen marraskuussa oli karu kokemus. Kirja kertoo neljän naislähetystyöntekijän tutustumisesta yhteiseen majoitustilaansa laivalla. He kulkivat läpi pimeiden ja niljakkaiden käytävien merimiesten hyttien viereen kyhättyyn, talven keskellä lämmittämättömään hyttiinsä. Siellä ”kaikki oli niin kuin työmiehet sen olivat jättäneet höylälastuineen, seinien ja katon tihkuessa kosteutta ja veden lotistessa lattialla…”
Kaikki neljä olivat vakuutelleet toisilleen hytistä tulevan hyvä, kunhan vain siivotaan. Toisaalta, kuten kirjassakin todetaan, eihän ollut muuta mahdollisuutta kuin sopeutua olosuhteisiin niin lähdön hetkellä kuin matkan aikana.
Kun laiva viivytysten jälkeen viimein pääsi Vaasasta liikkeelle, huonojen sääolosuhteiden takia piti jäädä Maarianhaminaan kolmeksi viikoksi. Sen jälkeen Viking telakoitui Ruotsin itärannikolla Karslhamnissa, jossa teräksestä valmistettu laiva demagnetisoitiin magneettimiinojen varalta. Toisen maailmansodan päättymisestä oli vasta pari vuotta.
Vuonna 1906 Tanskassa rakennettu nelipurjeinen Viking on yksi aikakautensa suurimpia purjelaivoja. Se on lähes sata metriä pitkä, ja korkein masto ulottui 50 metrin korkeuteen.
Miinavaaran takia laiva ei voinut purjehtia Englannin kanaalista, vaan sen piti kiertää Brittein saaret. Uutena vuotena 1947 laiva oli edennyt Göteborgin edustalle. Laivalle asti kuultiin kaupungissa vuodenvaihdetta juhlistavat tykinpamaukset.
Vain muutamaa vuotta myöhemmin Göteborgista tuli Vikingin pysyvä satama, kun Göteborgin kaupunki osti sen. Vikingillä toimi ensin merikoulu, ja sen jälkeen se on ollut hotelli. Kun muutama viikko sitten majoituin Viking-hotellin hyttiin pariksi yöksi, sain nauttia lämmöstä ja mukavuuksista. Kattokin oli kuiva, eikä vesi loiskunut lattialla.
Viking on Göteborgissa keskeisellä paikalla, mutta vankina. 1960-luvulla rakennettu Älvshborgsin silta Götajoen suun ja Hisingenin saaren välillä estää purjelaivan pääsyn takaisin merelle. Sinne sillan alta päästäkseen mastot pitäisi kaataa.
Alpo Hukka lensi laidan yli ja jäi roikkumaan reelingin ulkopuolelle.
VIKINGIN MATKALLA Etelä-Afrikkaan vaarallisin tilanne lienee tapahtunut Skotlannin pohjoispuolella lähellä Orkneysaaria. Laiva oli ajautunut myrskyssä ja ilman toimivaa radioyhteyttä niin lähelle rannikkoa, että se olisi ajautunut karille, jos matka olisi jatkunut vielä yhdenkin tunnin samaan suuntaan.
Myrsky kesti useita viikkoja. Eräänä myrskypäivänä lähetystyöntekijät Alpo Hukka ja Aino Nupponen olivat menneet kannelle saadakseen raitista ilmaa. Silloin iso aalto paiskasi Aino Nupposen myrskyssä irronneen pelastusveneen ja reelingin puristukseen.
Päänsä johonkin lyönyt ja tajuntansa hetkeksi menettänyt Alpo Hukka lensi laidan yli ja jäi roikkumaan reelingin ulkopuolelle. Toinen saapas oli juuttunut irronneen laudan ja kannen väliin puristuksiin paksun saappaanpohjan estäessä jalan ruhjoutumista. Alpo Hukka sai pidettyä vaijerista kiinni.
Hukan perheessä on tähän tapahtumaan liittyvä tarina. Kun reelingin ulkopuolella roikkunut Alpo Hukka oli kuullut Aino Nupposen valittavan kipuaan, Alpo oli sanonut: ”Älä pelkää Aino, Alpo on tässä ihan lähellä.”
Merimiehet saivat molemmat pelastettua hytteihinsä, joissa lääkäri ja sairaanhoitajat hoitivat heidän vammojaan.
TASAN 77 vuotta sitten lähetystyöntekijät pääsivät myrskyn aiheuttaman pitkän tauon jälkeen viettämään yhteistä ehtoollista. Näin tilaisuutta kuvaa Purjelaivalla Afrikkaan -kirjassa sairaanhoitaja Linda Helenius: ”Sunnuntaina 19 päivänä tammikuuta vietettiin ensi kerran Herran Pyhää Ehtoollista, laivan kovasti kallistuessa. Lähetit olivat kokoontuneet kahteen vierekkäin sijaitsevaan hyttiin. Muutamat ottivat osaa makaavassa asennossa uskaltamatta meritaudin takia nostaa päätään tyynystä. Mutta Herra oli läsnä ja vahvisti ja lohdutti.”
Kirjeissä ja päiväkirjoissa kuvataan matkatovereita. Leena Hukka kirjoittaa 23-vuotiaasta papista, ilmeisen lahjakkaasta Elias Pentistä, että ”Hän on parhaiten edistynyt opinnoissaan, kuten arvata saattaa. He ovat Alpon [Leena Hukan puoliso] kanssa kuin parivaljakko. Yhdessä he innostuvat tutkimaan englannin sanakirjaa tai jotakin Afrikkaa käsittelevää teosta. Yhdessä he myös seikkailevat rikissä. Milloin milläkin raakapuulla heidät näkee keikkumassa, tavallisesti iltaisin, kun sisällä ei voi tehdä mitään. Alpo käy vaihtamassa vanhan lakin päähänsä, ja silmien loisteesta jo näkee, että nyt sitä mennään. Tuota kiipeämistä katsoessaan joku merimiehistä olikin tokaissut, että ”siellä nuo kaksi pappia ovat menossa taivaaseen.”
VIKINGILLÄ RUOKA oli vaatimatonta. Osaltaan lähetystyöntekijät yrittivät saada syömiseen vaihtelevuutta. Etenkin Leena Hukka leipoi erilaisia leipomuksia. Merimiehet muistelivat niitä vielä vuosien päästä.
Leena Hukan kokoamassa kirjasessa kerrotaan stuertin kokemattomuudesta, joka näkyi siinä, että hän pelkäsi ruuan loppuvan. ”Niinpä suurimman osan ajasta söimme vain kuoriperunaa ja kastiketta. Kun sitten seistiin päiväntasaajan kuumuudessa, alkoivat makkarat ja muut herkut pilaantua. Nuori stuertti parka yritti ujuttaa niitä yli laidan. Lukiessamme aamuvartioksemme Juudan kansan erämaavaellusta, on minulle tullut vakavaksi varoitukseksi se, että kansan napinan syynä useimmiten oli yksitoikkoinen ruoka.”
Monessa kohtaa käy ilmi, miten kauniilla tavalla lähetystyöntekijät yrittivät ilahduttaa ja auttaa merimiehiä, etenkin nuorinta vasta 16-vuotiasta Messi-Kallea. Hänen syntymäpäivänään leivottiin erilaisia leipomuksia, annettiin lahjoja ja yksi lähetystyöntekijöistä teki messipojan työvuoron, että hän sai viettää vapaapäivän.
MATKA JATKUI Pohjanmereltä, mutta aluksi väärään suuntaan. Etelästä puhaltanut tuuli ajoi suurta purjelaivaa jatkuvasti pohjoiseen vaikka kohti etelää oli tarkoitus päästä. Mutta etelääkin kohti päästiin viimein, välillä lähellä Brasilian rannikkoa käyden.
Alpo Hukka kertoo miten hän tyynellä säällä nousi mastossa märssykoriin asti. Helmikuun alussa Hukkien päiväkirjaan tallennettiin näkymiä Vikingin oltua lähellä Kanariansaaria. ”Aamulla 7.2. auringon noustessa oli edessämme Kanarian saaria kokonainen joukko. Palman olimme juuri sivuuttaneet, sen takaa oli tullut yhtä komeana näkyviin Ferro. Niiden välistä näkyi Gomeron saari ja vielä kauempana Teneriffan saaren huippuja, muun muassa suoraan merestä nouseva jyrkkä tulivuori…”
LÄMPÖ LISÄÄNTYI matkan edetessä. Lopulta on niin kuuma, että kannelta haetaan varjoisia paikkoja. Kirjeissä ja päiväkirjoissa kuvaillaan mereneläviä ja taivaan lintuja, esimerkiksi albatrossia. Sen siipien väli oli melkein kolme metriä. Merimiehet pitivät hetken aikaa lintua kiinni kannella ennen kuin se päästettiin vapaaksi. Merimiesten uskomuksen mukaan albatrossit ovat merellä kuolleiden merimiesten sieluja.
Lähetystyöntekijät seurasivat tähtitaivaan muutoksia etelää kohti mennessä. Viimein näkyi Etelän risti, yksi eteläisen taivaan tähdistöstä.
Päiväkirjamerkinnät eivät kerro milloin purjehdittiin Etelä-Afrikan eteläkärjen ympäri Intian valtamerelle. East Londonin satamaan saavuttiin viimein kiirastorstaina 3.4. Matka oli kestänyt lähes viisi kuukautta.
Parin viikon päästä Viking jatkoi Etelä-Afrikasta matkaa kohti Australiaa. Lähetystyöntekijät seurasivat East Londonin rannalla purjelaivan lähtöä. Se oli lipunut heidän ohitseen juhlallisen hitaasti ja kääntynyt sivuittain ikään kuin antaakseen heidän vielä kerran ihailla sen kauneutta.
Ihmeellinen rauha lepää kaiken yllä.
OSA VIKINGILLÄ matkanneista lähetystyöntekijöistä jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi Etelä-Afrikkaan opiskelemaan, osa jatkoi junalla ja autolla kohti 2 500 kilometrin päässä olevaa Ambomaata.
Näin Linda Helenius kuvasi paluutaan kotikyläänsä, korkeiden puiden Eenhanaan Ambomaalla:
”Ihmeellinen rauha lepää kaiken yllä. Ja kun näen tulien tuikkivan etäämmällä olevista sairasmajoista tai kuun luovan valoaan seudun yli tai auringonlaskun ihanien värien hohtavan laakson vedessä ja meidän ikkunoistamme ja kuulen kyyhkysen kuherruksen ja näen lintujen pitävän tätä paikkaa ikään kuin luonnostaan heille kuuluvana silloin olen kotona. Jumala on antanut minulle sen, että tunnen olevani kotona näiden ihmisten parissa.”
Suomen Lähetysseuran työntekijöitä Namibiassa oli kerrallaan enimmillään toista sataa. Määrä alkoi vähetä 1980-luvulta lähtien. Viimeiset kaksi Lähetysseuran työntekijää palaavat Suomeen kesäkuussa. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden 155 vuotta yhtäjaksoisesti kestänyt läsnäolo Namibiassa on päättymässä.
Suomen Lähetysseura täyttää 165 vuotta 19.1.