Jyväskylän yliopiston psykoterapian professori Jaakko Seikkula oli yksi pääpuhujista perheneuvonnan ammattilaisten neuvottelupäivillä Turussa viime viikolla. Kotimaa Pron haastattelussa professori tiivistää esitelmänsä annin ja kertoo meneillään olevasta ihmiskuvan muutoksesta ja sen vaikutuksista terapiatyöhön. Hän valottaa myös dialogisen työotteen hyötyjä sekä vastaa kysymykseen: Onko rakastaminen vaikeaa?
Professori Jaakko Seikkula, mikä oli kiteytetysti esitelmäsi pääviesti kirkon perheneuvojille? Mitä erityisesti halusit sanoa?
– Pääviestini oli se, että elämme ihmiskuvan muuttumisen aikaa, mikä vaikuttaa hyvin olennaisesti myös terapiatyöhön. Ratkaisevaa on vuosisatoja vallinneen dualismin murtuminen. Siinähän ruumis ja sielu, järki ja tunteet on erotettu toisistaan. Nyt on sen sijaan ensimmäistä kertaa syntynyt mahdollisuuksia ihmisen kokonaisvaltaiseen kuvaamiseen.
– Yhtensä esimerkkinä kerroin, että ymmärrys tunteista muuttuu niin, että päähuomio ei ole enää siinä, miten onnistumme pukemaan sanoiksi tunteemme, vaan miten reagoimme ruumiillamme vaikkapa johonkin kipeään muistoon ja miten tämä ilmenee terapiakeskustelussa hengityksen salpaantumisena, liikuttumisena tai muuna vastaavana. Terapeutin tulisi olla herkkä huomioimaan ja vastaamaan tähän ruumiilliseen tunteeseen, eikä vain odottaa sen sanoiksi pukemista.
– Pariterapiassa tämä merkitsee miehen aseman huomiointia entistä paremmin, koska miehet tuntevat tunteita voimakkaasti, mutta usein heillä ei ole yhtä paljon sanoja niiden kuvaamiseen kuin naisilla.
Miten ihmisen intersubjektiivisuus pitäisi huomioida pari- ja perheterapiassa?
– Tämä liittyy paljon tuohon ensimmäiseen kysymykseesi. Uudessa ihmiskuvassa olemme ymmärtäneet, että elämän alusta alkaen olemme aktiivisesti suhteissa toisiimme. Vauvan ensimmäinen kieli on liike ja liikkuminen. Tällä tavoin hän sekä säätelee omaa tunnetilaansa että kommunikoi. Jos vauva alkaa liikehtiä ja itkeä, isä tai äiti tulevat lohduttamaan, ja tällä tavoin he tulevat osaksi vauvan oman tunnetilan säätelyä.
– Tämä on intersubjektiivisuuden perusta: Toinen on itse asiassa osa minua minun omien tunnetilojeni säätelyssä eikä enää ole mahdollista erottaa erillisiä subjekteja, yksilöitä. Tähänhän sana intersubjektiivisuus viittaa: olemme tekijöitä yhdessä.
Mitä tarkoittaa dialogisuus terapiatyöskentelyssä? Miten sitä voisi hyödyntää nimenomaan pariterapiassa?
– Dialogisuuden perusajatus on toisen kuunteleminen ja hyväksyminen. Se on paljon yksinkertaisempaa kuin oletamme. Se on oikeastaan niin yksinkertaista, että meillä terapeuteilla on vaikeus luottaa, että se on niin yksinkertaista. Niinpä painotamme helposti erilaisten tulkintojen antamista tai muiden interventioiden tekemistä sellaisessakin tilanteessa, jossa tärkeintä olisi vain tehdä toisen sanoma asia kuulluksi ja ymmärretyksi.
– Jos terapeutti kuulee ja ymmärtää kriisissä olevan pariskunnan molempia osapuolia, se herättää heissäkin kiinnostusta kuulla toisistaan asioita, mille ei ole ollut tilaa kriisin vuoksi. En halua kuitenkaan tarjota dialogisuutta yhdeksi uudeksi terapiamalliksi, vaan ennemminkin painottaa sitä, että dialogisuutta – siis toisen kuulemista ja hyväksyvää vastaamista – voi painottaa enemmän kaikessa terapiatyössä.
– Kerroin myös uudesta tutkimuksestamme, missä pyrimme samaan lisäselvyyttä siitä, miten vastaamme toisillemme jo ruumiillamme, liikkeillä, eleillä ja vieläkin näkymättömämmin autonomisen hermoston virittäytymisellä. Dialogisuus on terapiassa ikään kuin tanssia, jossa koko ajan kaikilla teoillamme sovittaudumme toisiimme.
Millä tavalla pariterapiaa tulisi mielestäsi hyödyntää yksilöiden masennuksen hoidossa?
– Olemme tehneet Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella tutkimuksen pariterapian tuloksellisuudesta keskivaikean tai vaikean masennuksen hoidossa. Seurasimme kolmen sairaanhoitopiirin alueella masennuksen vuoksi psykiatrian avohoitoon tulevien asiakkaiden hoitoa kaksi vuotta. Toiselle osalle tarjottiin puolison mukaan kutsumista hoitoon ja toinen puoli sai tavanomaista hyvän käytännön yksilökeskeistä hoitoa.
– Kummassakin hoidossa asiakkaat hyötyivät hoidosta, pariterapiassa hieman enemmän kuin yksilöhoidossa. Merkitsevä ero tuli kahdessa asiassa: Toisaalta pariterapiaan tulleiden asiakkaiden masennuksen väheneminen alkoi nopeammin kuin yksin käyneiden asiakkaiden, ja toisaalta pariterapiaan osallistuneiden tarve muiden hoitopalveluiden käyttöön – esimerkki lääkärin käynteihin – oli vähäisempi kuin yksin käyneillä.
– Tämän tutkimuksen perusteella voisi rohkaista työntekijöitä puolison mukaan kutsumiseen, kun he hoitavat mielenterveyden kriiseistä kärsiviä asiakkaita. Pariterapiasta hyötymiseen ei siis aina tarvita erityistä parisuhdeongelmaa, ja toisaalta pariterapiassa ei tarvitse puhua vain masennuksesta, vaan voidaan puhua myös elämästä yleensä.
Onko rakastaminen vaikeaa?
– Niin. Oikeastaan se ei ole, koska se on jokaisen ihmisen peruskokemus. Tai oikeastaan jokaisen peruskokemus on dialogisuuden kokeminen, koska ilman sitä ei ole elämää. Ja rakkaus taas on dialogista, koska se ei elä eristyksissä. Ihmisinä olemme kiinteämmin yhteydessä toisiimme ja enemmän toistemme kaltaisia kuin kuvittelemmekaan. Kaikki nämä asiat kertovat rakkauden itsestäänselvyydestä.
– Toisaalta tiedämme kaikki, että rakkauden sävyttämät ihmissuhteet voivat olla hyvin haastavia. Rakkaussuhteissa kohtaamme itsestämme ilmiöitä, mitkä saattavat yllättää, ja samaan aikaan yllätymme kumppanistamme. Niinpä käytännössä rakastaminen on haastavaa. Se on samaan aikaan sekä elämän antavin että haastavin asia.
Kuva: Paul Englar