Tämä sunnuntai puhuu Jeesuksen paluusta. Muistan, kuinka nuorena uskovana pelkäsin jääneeni tänne, ja muiden jo lähteneen. Kun sitten saavuin seurakuntakeskukseen ja näin muitakin, rauhoituin, ja ajattelin, että kaikki oli hyvin. Jeesus ei ollutkaan vielä hakenut omiaan. Tämä trauma on seurannut minua vielä pitkälle aikuisikään. Kun vaimoni Teija vaikkapa menee ulos, saatan havahtua tuohon samaan tunteeseen. Hänet on hurskaampana otettu yläilmoihin Herraa vastaan, ja minä olen jäänyt tänne. Ylöstempaus on tapahtunut, ja minä olen jäänyt tänne. Rauhoitun vasta, kun taas näen hänet.
Kristityt odottivat Jeesuksen pikaista paluuta, jo heidän elinaikanaan. Jo 1. Tessalonikalaiskirjeessä, UT:n vanhimmassa kirjoituksessa, apostoli Paavali kertoo asiasta: (4:13 -5:11). Aivan selvästi hän antaa ymmärtää, että Jeesuksen tuleminen olisi mahdollista jo hänen elinaikanaan. Kuunnelkaapa vaikka näitä sanoja, joissa hän puhuu meistä:
”Me elossa olevat, jotka saamme jäädä tänne siihen asti kun Herra tulee, emme ehdi poisnukkuneiden edelle. 16 Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. 17 Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. 18 Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.”
Myöhemmin hänkin puhuu Jeesuksen tulemisesta äkkiarvaamatta: Hän käyttää siinä yhteydessä kuvaa varkaasta, jonka tuloa on mahdoton aavistaa, koska tarkoituskin on tulla silloin kun sitä ei arvaa. Markuksessa ei kuitenkaan tuota varasta ole, vaan isäntä, jolle tulee olla valmiina avaamaan ovi yön pimeydessä, milloin hän sitten suvaitsisikin saapua. Isäntä saattoi siis palata yöllisiltä reissuiltaan mihin aikaan tahansa, ja siksi ovenvartijan tulisi aina olla valppaana. Olisihan pöyristyttävää, jos talon isäntä ei pääsisikään taloonsa, vaan joutuisi viettämään yönsä ulkona vain siksi, että ovenvartija nukkuisi. Silloin ovet suljettiin sisältäpäin, jotta asiaankuulumattomat vieraat eivät pääsisi sisälle. Avaimia ei vielä ollut samalla tapaa käytössä kuin meidän aikanamme.
Pelko on ollut monelle houkutin uskoa ja elää hyvää elämää. Se ei kuitenkaan ole kestävää. Rangaistuksen pelosta saatu hyvä käytös ei kestä koetusta. Helposti se johtaa kaksinaamaisuuteen. Kun toiset eivät näe tai huomaa, saa tehdä mitä lystää. Jumala on siinä mielessä ovela keino saada ihmiset toimimaan oikein. Et näe Jumalaa, mutta Jumala näkee sinut. Tässä systeemissä rangaistuksen valvonta on siis saatettu astetta pidemmälle. Jumala näkee sinut, varo vain. Kerran joudut kaikesta tilille. Aiemmin ajateltiin, että rangaistus ja palkinto näkyvät jo tässä elämässä, mutta kun niin ei näyttänyt käyvän, alettiin puhua tuonpuoleisesta rangaistuksesta. Oikeudenmukaisuuden tuli jossakin toteutua.
Kristinuskossa rangaistuksen pelkoa lievittämään kehittyi rippi. Kun tunnustaa syntinsä, saa taas aloittaa uudestaan, puhtaalta pöydältä. Kunhan ehtii pyytää ja saada anteeksi ennen Jeesuksen tuloa, kaikki on ok. Tästä ajattelusta on ollut seurauksena monenlaisia vääristymiä ja hyväksikäyttöä, josta olemme kuulleet. Joulu on tulossa, ja ainakin vielä minun lapsuudessani puhuttiin tontuista, jotka tarkkailevat ketkä ovat olleet kilttejä, ketkä taas tuhmia. Jouluna se voisi sitten näkyä lahjojen määrässä. Vitsoja ei minun lapsuudessani enää kenellekään sentään tuotu.
Jumalastakin on tehty tällainen tarkkailija, joka sitten antaa kullekin tekojensa mukaan. On oikeastaan aika pelottavaa puhua siitä, että Jeesus tulee takaisin. Varsinaisesti ensi pyhänä puhutaan siitä, kuinka hän saapuu tuomarina, mutta kyllä se jo tähänkin aiheeseen liittyy. Pelkäämme Jeesuksen tulemista, sillä pelkäämme sen mukanaan tuomaa tuomiopäivää. Olemmeko valmiita, onhan kaikki synnit varmasti anteeksi saatu? Olemmehan valvomassa? Mistä sen voi tietää? Jne.
Mutta voiko usko perustua pelkoon rangaistuksesta? Moni sanoo, että on hyvä varmuuden vuoksi uskoa, kun jos tämä kaikki onkin totta, niin pelastaahan sitten lopulta itsensä. Uskoo siis ihan niin kuin vaan varmuuden vuoksi.
Minkälaisen kuvan tämä antaa Jumalasta? Onko hän ihan oikeasti tuollainen? Eikö tuollainen käsitys ihan oikeasti kavennakin hänet vain moraalin vartijaksi? Ja onko elämämme tarkoitus vain päästä lopulta taivaaseen? Eikö tässä muuta olisikaan? Yhteiskunta tarvitsee sääntöjä, mutta on harmi, että Jumalasta on tehty näiden sääntöjen valvoja. Näin hänestä on tullut ilonpilaaja, tiukkapipoinen pilkunviilaaja, jota on aika vaikea rakastaa, vaikka niin käsketään tekemään.
En enää usko rangaistuksen pelosta, en enää pelkää Jeesuksen tulemisen päivää. Voihan olla, ja hyvin todennäköistä on, että kuolema kohtaa minut ennen kuin tuo päivä tulee. On kuljettava valvoen koko elämä, sillä emme me tiedä päivää emmekä hetkeä. Onhan joku läheinenkin kuollut yllättäen. Se on se päivä, jolloin talon herra on saapunut: ”illalla tai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan tai aamun jo valjetessa, tai ihan keskellä päivää.”
Sitäkään ei ole syytä pelätä, sillä jokaisella meistä on oma aikamme täältä lähteä. Se mitä meidän tulee tehdä, on valvoa, olla hereillä. ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” Ajattelen niin, että se liittyy tähän elämään. Valvominen, hereillä oleminen, on elämäntapa, se kuinka me olemme olemassa tässä elämässä. Että olemme tietoisia omasta itsestämme, tietoisia teoistamme ja niiden vaikutuksista toisiin ihmisiin, että tiedostamme toinen toisemme ja pyrimme elämään rauhassa kaikkien kanssa toinen toisiamme tukien ja kannustaen siten, että se miksi meidät on luotu saa meissä yhä enemmän sijaa.
Kyse on siis siitä, että elämme herkällä mielellä. Että välitämme siitä mitä ympärillämme tapahtuu, emmekä ole välinpitämättömiä. Nukkuja ei puhu, ei ainakaan mitään sellaista, mistä saisi selvää. Valveilla ollessamme puhumme, otamme kantaa, annamme äänemme kuulua oikeudenmukaisuuden puolesta. Suola ei voi käydä mauttomaksi, kynttilää ei panna vakan alle, ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi jäädä kätköön. Autuaita ovat ne joita oikeudenmukaisuuden vuoksi vainotaan. Heidän on taivasten valtakunta. Valvominen on sitä, että olemme rakkauden rintamassa pahaa vastaan, että emme anna periksi, kun ihmisiä rajataan heihin ja meihin, kun kaikille ei enää haluta suoda ihmisarvoista kohtelua, kun yhteiskuntamme tukirakenteita murennetaan, ja monet joutuvat elämään toimeentulon äärirajoilla, ja jopa äärimmäisessä köyhyydessä.
Tähän kuuluvat sekä sanat että teot, sillä elämä on kokonaisvaltaista. Uudesta liitosta sanotaan, että Jumala panee lakinsa meidän sisimpäämme ja vaikuttaa sen, että me kuljemme hänen tahtonsa mukaan, ja myös, että hän antaa syntimme anteeksi. Valvomiseen kuuluu sen uskominen, että Jumala rakastaa meitä. Ei hän ole se tyranni, joksi olemme hänet tehneet. Hän rakastaa meitä, ja me uskomme hänen rakkauteensa. Siitä käsin on hyvä lähteä elämään täydesti ja olemaan aidosti sitä mitä olemme. Meidän ei tule vähätellä itseämme. Kuulemme Jumalan äänen sisimmässämme. Kun rukoilemme Jumalan valtakunnan tulemista ja hänen tahtonsa tapahtumista, ymmärrämme, että olemme siinä itse mukana, sillä siellä missä rakkaus ja myötätunto saavat tilaa, siellä on läsnä Jumalan valtakunta.
Rohkaistaan siis toisiamme elämään rohkeasti aina Kristuksen tulemiseen saakka! Se ei ole turhaa.