1.
Kun olin pieni, ihailin lähetystyöntekijöitä yli kaiken. Ylimpänä oli tietysti Jumala, mutta vain vähän alempana Hänestä lähetystyöntekijä, sellainen, josta puhuttiin Nuortentalolla tai jonka saattoi joskus nähdä ihan elävänä. Ja lasten lähetyslehdestä luin lisää.
Paljon lähetystyöntekijää alempana, mutta silti aika korkealla oli Turun Arkkipiispa. Oikein kovasti paljon häntä alempana oli Tasavallan Presidentti. Ja lopulta siellä olimme myös me, tavalliset ihmiset.
Lähetystyöntekijä oli siis hienointa ja jalointa, mitä tiesin. Ehkä sen tähden kerroin toisella kymmenellä ollessani jollekin sukulaiselle, että juuri sellainen minusta tulisi isona. Tästä ylenmääräisestä kunnioituksesta sitten varmaan johtui myös, että pari-kolme vuotta myöhemmin ja kauan siitä eteenpäin en enää voinut kuvitellakaan, että minusta voisi tulla jotakin niin suurta ja jaloa. Ihanne ei ollut muuttunut, vaan minä tai oma kuvani siitä, millainen olin.
Silti minustakin tuli lopulta lähetystyöntekijä, mutta vasta sen jälkeen, kun olin oppinut tuntemaan ihan oikeita missionaareja. Arvostin heitä edelleen, mutta opin myös, etteivät he olleetkaan mitään ylimaallisia sankareita, vaan samanlaisia heikkoja syntisiä kuin minä, tai ehkä ei ihan niin heikkoja eikä ihan niin syntisiä, mutta silti samalla tasolla, ei enää jossakin kaukana, tavoittamattomissa korkeuksissa.
Tosin ei minusta silloinkaan semmoista lähetystyöntekijää tullut, joita lapsuudessani ihailin. Emme lähteneet kuumaan Afrikkaan köyhyyden ja sairauksien keskelle. Minut perheineni lähetettiin hyvinvoivaan Saksaan.
Siellä elimme tavallista tavallisen perheen elämää. Meitä eivät uhanneet villieläimet eikä malaria, eivät välttämättä edes bemarit eivätkä mersut. Autobaanakin on turvallinen paikka ajella verrattuna Kenian liikenneoloihin. Kyllä meidän kelpasi.
2.
Mutta jotakin meni myös toisinpäin. Ainakin olen ymmärtänyt, että Afrikassa, missä ystävämme työskentelivät, lähetystyöntekijä oli kuin olikin arvostettu henkilö ja tervetullut vieras. Jotakin siitä, mitä olin lapsena kokenut, oli siellä totta. Lähetystyöntekijä sai arvostuksena ja kiitollisuutena ainakin joskus ja ainakin jotakin takaisin niistä uhrauksista, joita hän oli joutunut tekemään jättäessään turvallisen elämän ja virkauran kotimaassa.
Siellä, missä me elimme ja toimimme, tilanne oli toinen. Edes Saksassa ei mielellään kertonut olevansa lähetystyöntekijä. Ei siitä tosin mitään vainoja tai vaaraa hengelle tai omaisuudelle koitunut paremminkin hämmennystä, hämmästystä ja joskus huonosti peiteltyä ivaa.
Sekin sattui. Paljon pahemmin olisi kuitenkin sattunut, jos olisin tehnyt samaa työtä Lähi-Idässä tai Etu-Aasiassa. Itse asiassa työhöni kuuluivat myös yhteydet sinne, kristillisen Euroopan ulkopuolelle. Ja siellä opin visusti varomaan sanaa lähetys.
En tehnyt sitä niinkään pelosta kuin halusta olla aiheuttamatta ylimääräisiä harmeja työllemme tai niille veljille ja sisarille, jotka sen kautta olivat löytäneet tiensä Herran Jeesuksen lammaslaumaan. Sen tähden sanaa lähetys ei saanut eikä saa päästää yli huulien eikä kirjoittaa julki. Jo pelkässä kristityn nimessä on siellä enemmän kuin tarpeeksi kantamista.
3.
Ja valitettavasti näyttää siltä, että tämä on suunta, jota kohti kuljemme myös Suomessa. Sitä ei tosin moni vielä näe. Tilanne on siihen liian uusi ja muutos liian nopea.
Oli aika, jolloin kaikkien suomalaisten oli pakko kuulua evankelis-luterilaiseen valtionkirkkoon ja myös käydä säännöllisesti ehtoollisella. Toisuskoiset kristityt karkotettiin maasta, elleivät he olleet diplomaatteja tai muuten nauttineet erityiskohtelua. Muiden uskontojen edustajilla ei ollut tilaa Ruotsi-Suomessa, ei ainakaan julkista tilaa.
Siinä tilanteessa ei tarvittu erityistä uskonrohkeutta tunnustautua kristityksi. Asia oli paremminkin päinvastoin: yhteisestä jumalanpalveluksesta pitemmäksi aikaa pois jättäytyvä sai tuta valtiollis-kirkollisen valtakoneiston voimaa, eikä semmoista katsottu hyvällä myöskään kylillä tai kaupungilla. Siihen aikaan vaadittiin enemmän rohkeutta jumalankieltäjäksi kuin kristityksi tunnustautumiseen.
Sitten tulivat vapaammat ajat. Kirkko kyllä säilytti edelleen asemansa tärkeänä yhteiskunnallisena ja moraalisena instituutiona. Kirkossakäyntiä ei kuitenkaan enää valvottu niin tarkasti kuin ennen. Ja vähitellen poistui myös pakko kuulua kirkkoon. Kuljettiin kohti uskonnonvapautta.
4.
Niin tultiin tilanteeseen, jonka vielä itse lapsuudestani muistan. Siellä täällä Suomessa se jatkuu edelleen. Melkein kaikki kuuluivat kirkkoon. Koulussa veisattiin virsiä ja luettiin Raamatun historiaa. Jumalan Sanaa kunnoitettiin laajalti aina poliittista johtoa myöten. Ainakaan julkisesti ei noustu Raamattua eikä Kymmenen käskyn etiikkaa vastaan.
Suhde kristilliseen uskoon oli silti muuttunut etäisen kunnioittavaksi. Uskosta tuli myös entistä enemmän yksitysasia, jolla ei ollut merkitystä yhdessä jaetun poliittisen tai yhteiskunnallisen elämän kannalta. Kuuluttiin kirkkoon, mutta käytiin yhä harvemmin kirkossa. Sanottiin, että kyllä minä kirkkoon kuulun, mutten minä mikään uskovainen ole.
Nyt olemme jälleen uudessa tilanteessa. Yhteiskunnan kohtelias ja kunnioittava etäisyys kristilliseen uskoon on alkanut muuttua tietämättömyydeksi siitä, mistä kristillisessä uskossa oikeastaan on kyse, ja kasvavaksi ja julkiseksi vihamielisyydeksi sitä kohtaan. Enää ei myöskään lähetystyöntekijä ole alakoululaisen ihanne, vaan paremminkin esimerkki pahasta länsimaalaisesta, joka vie omaa, huonoa kulttuuriaan alkuperäiskansojen keskuuteen tai saarnaa Jumalasta niille, joilla jo on oma uskonto.
Uusi tilanne näkyy kansankirkon jäsenmäärissä. Enää ei ajatella, että vaikkeivät uskonasiat niin kovasti kiinnostakaan, on hyvä kuulua kirkkoon, kun se nyt kumminkin tekee hyvää työtä puutteenalaisten parissa ja on mukana elämän suurissa käänteissä. Varsinkin nuorissa miehissä alkaa olla niitä, jotka eivät ole vain välinpitämättömiä kristillistä uskoa kohtaan ja rahaa säästääkseen eroa kirkosta, vaan jotka pitävät koko kristillistä uskoa suurena huijauksena ja vahingollisena asiana, jota ei pidä millään tavalla olla tukemassa.
5.
Kristinuskon valta-asema Suomessa ja Euroopassa alkaa olla menneisyyttä. Emme vielä ole siinä tilanteessa, jossa islamin valtapiirissä asuvat kristityt ovat vuosisatojen ajan tottuneet elämään. Pelkään kuitenkin, että suunta on sama.
Voi olla, että Jumala on siirtämässä pois sitä lampunjalkaa, jossa palava pyhä öljy on kauan valaissut Suomenmaata. Niin on käynyt muuallakin siellä, missä kansalaiset ovat itsestään selvästi kuuluneet kristilliseen kirkkoon ja missä kirkko on liian itsestään selvästi nauttinut valtion suojatin ja suosikin asemasta. Esimerkiksi Istanbulin Hagia Sofia on vavahduttava esimerkki siitä, kuinka tilanteet voivat muuttua – kuinka kristikunnan suurimmasta kirkosta ja Itä-Rooman keisarikunnan komistuksesta tuli ensin moskeija ja sitten museo.
Jumala suokoon, ettei Rauman Pyhän Ristin kirkko olisi tulevaisuudessa pelkkä turistikohde, jossa matkailijat ihmettelevät menneen ajan ihmisten taikauskoa ja takapajuisuutta ja jossa järjestetään vanhan musiikin konsertteja. Jumala suokoon, että tämä Posellikin saisi olla edelleen se rukoushuone, joksi se aikanaan rakennettiin. Herra antakoon herätyksen Raumalle ja koko Suomenmaahan! Herra antakoon kristillisen uskon olla edellen se pohja, josta Euroopan kulttuuri ponnistaa! Sitä rukoilemme.
6.
Mutta käykö niin? Entä jos käy toisin? Ja mehän täällä Posellissa olemme jo valmiiksi kummallinen joukko. Meitä ihmetellään ja vähän paheksutaankin myös siellä, missä isien uskoa vielä pidetään kunniassa, kunhan sitä harjoitetaan kansankirkon puitteissa ja Turun piispan kaitsennassa.
Tässä kaikessa ei pitäisi kuitenkaan olla mitään uutta eikä ihmeellistä. Ei meille yksilöinä, seurakuntana eikä kirkkona tapahdu mitään outoa eikä ennenkuulumatonta, jos joudumme syrjään elämän päänäyttämöltä tai peräti vainon kohteiksi. Vaikka meidän voi vanhan enemmistökristillisyyden edustajina olla vaikea ymmärtää sitä, usko Jeesukseen, Jumalan Poikaan ja syntiemme Sovittajaan, ei tuo meille mainetta eikä kunniaa, ei menestystä eikä vaikutusvaltaa, jos uskomme on uskoa eikä uskottelua. Meille voidaan suoda hyviä ja helppoja aikoja, ja Jumala siunaa meitä monessa. Lopulta olemme kuitenkin sen Jeesuksen seuraajia, jonka matkaa Golgatan ristille kohta alkavana paastonaikana alamme seurata tai sitten emme ole kristittyjä ollenkaan.
Sillä näin sanoo Jeesus päivän evankeliumissa: Joka rakastaa henkeänsä, hän kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa vihaa henkeänsä, hän tuottaa sen ijankaikkiseen elämään. Jos joku minua palvelee, hän seuratkaan minua, ja kussa minä olen, siellä pitää myös minun palveliani oleman, ja jos joku minua palvelee, häntä on Isä kunnioittava.
Se, mitä Jeesus sanoo, näyttää sopivan paljon paremmin siihen tilanteeseen, jossa nyt kristittyinä elämme kasvavan vieroksunnan keskellä, kuin siihen tilanteeseen, josta tulemme ja jonka perään usein haikailemme.
Tosin Kristuksen totinen seuraaminen on kaikkina aikoina tarkoittanut muuta kuin vain mukavaa asentoa kirkonpenkissä. Jeesus on kutsunut ja kutsuu yhä itselleen seuraajia, ei katsojia. Sen tähden myös silloin, kun kristillinen usko oli kansalaisvelvollisuus, usko Jeesukseen tarkoitti paitsi iloista kiitollisuutta siitä, että Hänessä oli saatu synnit anteeksi, myös itsekuria kutsumuksessa, jossa itse kukin oli asetettu Taivaan tielle, ja rakkauden tähden myös luopumista monista omista vaatimuksista lähimmäisen hyväksi.
Tämän kilvoittelun näyttämöäkään ei tarvitsekaan etsiä omaa kotia eikä työpaikkaa kauempaa. Oma puoliso, omat lapset, vanhemmat, sukulaiset ja ystävät, työ ja harrastukset siinä sinun kutsumuksesi Jeesuksen seuraajana. Mutta voi se lähetysmaillekin johtaa.
7.
Lisäksi elämme sellaista aikaa, että Jeesuksen ristintiellä kulkemista on jo sekin, että tulemme pyhänä kirkkoon. Hänen häpeäänsä suostumista on se, mikä ennen oli itsestään selvää: että tunnustaudut kristityksi. Ja sitäkin voimme pitää Golgatalle kulkevan Jeesuksen seuraamisena, että otamme omalla paikallamme omin sanoin tai omin jaloin tai kumpiakin käyttäen kantaa Jumalan Sanan totuuden puolesta ja valheen voimia vastaan myös kristittyjen parissa. Ja se tarkoittaa aina myös heikon ja avun tarpeessa olevan lähimmäisen puolelle asettumista.
Sen lisäksi meille voi olla hyväksi ensi keskiviikkona alkavana paastonaikana keventää kuormaa, kun seuraamme Jeesusta Golgatalle. Uskollemme voi tehdä hyvää, jos ruumiimme on paastonajan ilman jotakin, mistä pidämme, mutta mikä ei ole välttämätöntä. Voimme sillä tavoin ymmärtää jotakin siitä, kuinka paljon enemmästä Jeesus luopui meidän hyväksemme astuessaan alas taivaasta, tullessaan ihmiseksi ja antaessaan naulita itsensä ristille.
Paljon tärkeämpää ja oikeampaa paastoa on kuitenkin, että teet työsi niin kuin Jumalalle ja olet lämmin ja rakkaudellinen lähimmäistäsi kohtaan, että olet valmis myös luopumaan jostakin hänen hyväkseen ja Jumalan valtakunnan leviämiseksi yli koko maan piirin, ja jos tunnustaudut Jeesuksen omaksi sanoin ja teoin. Ei oikeaan paastoon tarvita erityisiä menoja eikä suorituksia. Näissäkin riittää tekemistä.
Ja aivan alkavan paastonajan ytimeen pääset, jos olet rehellinen näiden pienten asioiden ja pienten vaatimusten edessä. Olet silloin oikea Jeesuksen seuraaja, jos joudut tunnustamaan kirkkovuoden taittuessa kohti vakavinta ja ankarinta hetkeään, että olet kuin oletkin itsekäs ja laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen, kun pitäisi kulkea sitä kivistä polkua, jota Jeesus edelläsi vaeltaa. Niin kuin oikea ehtoollisvieras on sellainen, joka tuntee itsensä kelvottomaksi Herran pöytään, niin on oikea paastoaja se, joka näkee, mitä varten Jumalan piti tulla ihmiseksi, kantaa ristinsä ja tulla korotetuksi ja kirkastetuksi Golgatalla, häpeän ja tuskan kukkulalla, joka vasta kärsimyksen ja kuoleman jälkeen vaihtui ylösnousemuksen iloon ja taivaan kirkkauteen.
Sinun tähtesi Jeesus kantoi ristinsä loppuun asti. Sinun tähtesi Hänet siihen naulittiin. Ja sillä tavalla Hän voi vetää luoksensa sinut ja monta muuta täältä pimenevän yön maailmasta kohti Taivaan valkeutta. Hän vetää sinua itsestään luopuvan ja uhrautuvan rakkauden sitein. Hän kutsuu sinua vaikka kompuroidenkin kaidalle tielle veristen askeltensa jäljissä ja samalla kutsumaan muitakin pois mukavasta nojatuolista, sohvannurkasta, katsomosta Tielle, seuraamaan Jeesusta ja rakastamaan lähimmäistä.
Taivaallisen Nisunjyvän tie vie kärsimyksen, kuoleman ja haudan kautta ylösnousemuksen aamuun ja taivaan kirkkauteen. Sinne Hän tahtoo sinuakin viedä uhrinsa voimassa ja anteeksiantamuksensa armon osallisuudessa. Ristin tie vie perille. Amen.