Opetuslapset olivat huolissaan väestä ja heidän ruokkimisestaan. He olivat realisteja. ”Emme pysty ruokkimaan heitä. Lähetä heidät pois, jotta he voisivat mennä lähikyliin ostamaan itselleen syötävää.” Ei heidän tarvitse mihinkään mennä, antakaa te heille syötävää”, sanoo Jeesus. Mutta, kun ei meillä ole. Ei riitä meille ja heille. Kuulostaako tämä tutulta? Jeesus ei kuitenkaan näistä vastaväitteistä perusta. Ei muuta kuin syömään. Ja kaikille riittää. Jumalan matematiikka on toisenlaista. Annetaan se mitä meillä on, ja siitä riittää enemmän kuin voisi ikinä kuvitella.
Kuulin jonkun sanovan, ett kristinusko on tyhjentänyt itsensä Eurooppaan, ja varsinkin meidän Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissamme. Moni kysyy, mitä annettavaa kristinuskolla enää on? Me olemme jo kaikki niin kristinuskon lähimmäisenrakkauden sanoman kyllästämiä, että emme enää edes tajua, mistä olemme tuon kaiken imeneet. Ketään ei tarvitse lähettää pois. Kaikille riittää. Antakaa te heille syötävää.
Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Se mitä on saatu ja opittu voidaan myös menettää. Yhteisesti toisista huolehtiminen kyseenalaistetaan. Sanotaan: ”Jokainen on oman onnensa seppä.” ja ”Emme ole vastuussa toisistamme jne.” Nyt on syytä korottaa äänensä: Tahdon maksaa veroja, jotta kaikki saavat syödäkseen. En halua almuyhteiskuntaa, jossa saaja joutuu kiitollisuudenvelkaan hyväntekijälleen. Olen kiitollinen terveydenhuollosta, jossa maksukykyni ei aseta rajoituksia sille, kuinka minua hoidetaan. Haluan tarjota turvaa pakolaisille. Saattaisinhan itse olla heidän tilanteessaan. Ei laiteta kärsiviä ihmisiä vastakkain. Olemme samaa ihmiskuntaa. Kaikille kyllä riittää.
Suomessa näyttäisi kaikki olevan ihan hyvin. Näin ei kuitenkaan kaikkien kohdalla ole. Ihmisoikeuksien puolustajan työ ei lopu täälläkään. Moni elää köyhyysrajan alapuolella. Kaikilla ei ole asuntoa. Siitä oli muistutuksena asunnottomien yö. Naisen asema voisi Suomessa olla paremminkin. Edelleenkin he kohtaavat kotiväkivaltaa enemmän kuin miehet. He joutuvat joustamaan työajoissa ja ovat usein epäsäännöllisissä ja huonosti palkatuissa tehtävissä. Heidän osaamistaan johtopaikoilla myös vähätellään ja heitä tytötellään.
Seksuaalivähemmistöjen oikeudet eivät toteudu, ja on häpeällistä, että kirkossamme emme vielä ole päässeet tässä vihkimisasiassa eteenpäin. Toivonmerkkejä kyllä on, sillä ihan tässä viime sunnuntaina eräs hyvin tuntemamme pohjoisen piispa ehdotti piispainkokoukselle, että tuomiokapitulit eivät enää rankaisisi pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja. Aivan näin suotuisasti ei piispainkokous kuitenkaan asiasta julki lausunut. Toki hyvä on jo sekin, että julkilausuman mukaan seuraamusten määräämisessä on ”syytä harkita pidättyväisyyttä”. Ei mitään tapahtuisi, jos asioista ei pidettäisi ääntä. Ei siis olla hiljaa jatkossakaan. Asiat muuttuvat vain, kun niitä pidetään esillä.
Voisin jatkaa puhumalla romaneista, eläkeläisistä, vammaisista, saamelaisista. Voisin kertoa kuinka ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos vaikeuttaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten elämää maapallollamme. Voimme tehdä paremmin. Usko velvoittaa meitä. ”Minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle”, sanoo Jeesus.
Haluan, että te kaikki olisitte ihmisoikeuspuolustajia, sillä se on Jumalasta. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä, mutta en ymmärrä kuinka kristitty voisi niin ajatella. Jeesuksen julistus lähimmäisen, jopa vihollisen rakastamisesta on täysin selvä. On myös syytä muistaa hänen sanoneen: ”Joka häpeää minua ja minun sanojani… , sitä myös Ihmisen Poika on häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa.” Ketä me siis kuuntelisimme, jos emme itseään Jeesusta? Ei siis hävetä Jeesuksen sanoja, vaan pyritään rakastamaan kaikkia ihmisiä niin kuin rakastamme itseämme.