Tämä hiljaisen viikon alkuun liittyvä Raamatun sana johdattaa meidät koko käsillä olevan paastonajan ajatusten ytimeen. Näemme ikään kuin peilistä kolme kysymystä, jotka kohtaavat meidät. Ne kuuluvat seuraavasti: Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Ja mihin minä kuulun?
Paastonaika sisältää keskeisesti sen pohtimista, mikä elämässä on tärkeää ja tärkeintä. Siksi se haastaa meidät kysymään koko elämisemme syvintä tarkoitusta. Koko paastonajan halki olemme saaneet tähän päivään mennessä käydä Kristuksen askelissa. Meille on kirkkovuoden kulun mukaisesti näytetty välähdyksiä sillä tiellä, joka nyt on tullut loppuvaiheeseen, hiljaiseen viikkoon. Kuljetulla tiellä olemme saaneet seurata Kristuksen valmistautumista tulevaan tehtäväänsä. Tällä tiellä hänen esikuvansa on kertonut syvästä vakaumuksesta, joka liittyi koko hänen tehtäväänsä. Kun katsomme paastonaikaa taaksepäin, näemme Kristuksen olevan lukuisten ahdistusten piirittämänä. Häntä kiusataan. Hänet johdetaan vuorelle, josta hänelle osoitetaan koko maailman loisto: Tämän kaiken saat, jos kumarrat minua, kuuluu kiusausten ääni. Toisaalla kuulemme Jeesuksen mahdollisuuksiin ja olemukseen kuuluvan herjauksen. Jos olet Jumalan Poika, käske näiden kivien muuttua leiviksi. Tai, jos olet Jumalan Poika, heittäydy tästä alas, ethän voi sillä itseäsi satuttaa!
Inhimillisten ja koko persoonaan kohdistuvien kiusausten pyörteissä Kristus ei kuitenkaan taivu. Hän tietää ja pitää mielessään sen, mitä varten hän on tullut ihmiseksi. Hänen tehtävänsä on pitää kiinni siitä, mikä on hänen varsinainen kutsumuksensa, ja sen tähden hän pitää kiinni vakaumuksestaan myös inhimillisesti ylivoimaisten kiusausten keskellä.
Kuka minä olen, mistä minä tulen ja mihin minä kuulun on ollut se selkeä peili, jonka edessä Kristus on ollut valmistautuessaan tehtäväänsä. Hiljaisella viikolla eletään nyt tämän tien syvimpiä vaiheita. Kuljemme kohti Kristuksen vangitsemista, kiduttamista, tekaistua oikeudenkäyntiä, teloitusta. Kaikessa tässä syvänä sanomana on kulkenut kutsumustietoisuudesta kiinnipitäminen. Vaikka hän olisi voinut löytää toisen tien, rakkaus ihmistä kohtaan oli keskeisintä ja se oli hänen lähettäjänsä tahto: tuoda rakkauden ja uudistuneen elämän mahdollisuus maailmaan. Kuoleman esiripun takaa erotamme tällä viikolla kuitenkin myös ylösnousemuksen kirkkaan aamun. Sen auringon kajastus valaisee kutsumustietoisuudessaan kärsivän Vapahtajan kasvot. Hänen varsinainen tehtävänsä oli Vapahtajan tehtävä. Sen Jumala vahvisti herättämällä hänet kuolleista. Ihmiskunta on saanut hänessä toivon.
Kristuksen tinkimättömyys tehtävän edessä, jonka hän oli saanut, on meille esikuva ihmisen osassamme. Vaikka on olemassa vain yksi, Kristus, joka on kyennyt avaamaan koko maailmaa muuttaneen oven tulevaisuuteen, on hänen esikuvansa annettu meille suunnaksi, jossa hyvä elämä voi toteutua. Kun tänään olemme koolla Inarissa saamelaiskäräjien avajaisjumalanpalveluksessa, sama olemassaoloa koskeva kysymyssarja kuin edellä kaikuu taustaltamme: Ketä me olemme, mistä me tulemme ja mihin me kuulumme?
Saamen kansa on kulkenut myös pitkän tien. Se on alkuperäiskansana ollut pohjoisen todellisuutta. Sen historian varrella on saatu elää läpi myös monet kiusaukset ja ahdistukset. Jutaava kansa on joutunut vaeltamaan aina uusille laidunmaille etsimään elinmahdollisuuksiaan. Välillä luonnon ankaruus on asettanut sen koville, välillä taas kulttuurien erilaisuus on merkinnyt painetta etsiä vapaampaa ilmaa hengittää.
Tällä vaelluksella Saamen kansa on pitänyt kiinni tehtävästään ja kutsumuksestaan. Se on tahtonut huolehtia kulttuuristaan, käsityötaidosta, kielestä, elinkeinosta, luonnon ja perinteitten rikkaudesta. Välillä nämä kaikki kansaa määrittelevät identiteettiarvot ovat joutuneet siinä määrin ahtaalle kulttuurien puristuksessa, että osaa niistä on kohdannut heikentymisen vaara. Se koskee erityisesti kieltä, mutta myös monia rikkaaseen kulttuuriperintöön kuuluvia tekijöitä.
Olemalla avoimesti ja rohkeasti sitä, mitä varten meidät on luotu, voidaan myös täyttää rikas tehtävä. Tänään Saamelaiskäräjien avaamispäivänä meillä onkin erityinen ilonaihe. Se liittyy Sajoksen saamelaiskultturikeskuksen juhlalliseen käyttöönottoon. Saamen kansa on nyt maassamme saanut ulkoisen merkin siitä, että on astuttu uuteen aikaan sillä pitkällä vaelluksella, joka ei aina ole ollut helppo. Maamerkkinä ja keskuksena Sajos nousee koko olemuksellaan muistuttamaan uskollisesta ponnistelusta näyttää Saamen kansan rikkaus ja tehtävä kulttuurien erilaisuuden kentässä. Kun Suomen kansan autonomista asemaa rakennettiin henkisesti 1800-luvun Venäjän yhteydessä, rakennettiin Helsingin keskus, sen senaatintori, Nikolain kirkko ja hallintorakennukset. Ne olivat viestinä autonomisen kansan rikkaudesta ja kulttuurista, jossa oli kuljettu pitkä tie.
Tänään näemme Sajoksen olemuksessa henkisesti samansuuntaisia piirteitä. Sen arkkitehtuuri kertoo syvää sanomaa Saamen kansan elinkeinon juurista, sen muodot puhuvat rummusta, joka kuuluu kauas, ympyrästä, joka muistuttaa auringon elämää antavasta voimasta ja valosta. Aikana, jolloin Saamen kansasta merkittävä osa on joutunut etsiytymään laajalle kotiseuduiltaan, on Sajos kuin majakka, joka olemuksellaan näyttää suuntaa kulttuurin ytimeen ja sen kotiseuduille. Se on myös pysyvä merkki siitä, että jatkuva ponnistelu saamen kielen ja kulttuurin säilyttämiseksi on, paitsi Saamen kansan, myös koko maamme yhteinen tehtävä. Yhdessä nyt koolla oleva Jumalan kansa, joka tiellään kohti tätä päivää on tahtonut pitää uskollisesti kiinni kutsumuksestaan, saa iloita ja nähdä uuden alun. Herran huoneesta me toivotamme siunausta vihittävälle Saamelaiskulttuurikeskukselle ja kaikille, jotka osallistuvat sen tarjoamaan viestiin tämän päivän saamelaisuudesta maamme kulttuurin rikastuttajana.
Paastonaika ja hiljainen viikko tuovat lopulta jokaisen yksityisen ihmisenkin eteen nuo kolme olemassaoloamme koskevaa kysymystä: Kuka olen, mistä tulen ja mihin kuulun? Arvokriisissä vellova aikamme ei pidä näitä kysymyksiä kovinkaan moderneina ja varteenotettavina, etenkin jos ne liitetään jumalauskon yhteyteen. Kuitenkin noihin kysymyksiin sisältyy koko olemassaoloamme koskevan tarkoituksen mahdollisuus. Kristuksen esikuvallinen tie kohti ristiä merkitsi inhimillisesti katsottuna käsittämättömän vastuun ottamista itsestään ja hänelle annetusta tehtävästä. Tämä tie on kuitenkin annettu meille viikon sanassa jo esikuvaksi. Jokaisen meidän kohdallamme se voi merkitä sen muistamista, että olemme itse kukin Jumalan ajatuksista lähtöisin. ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani”, sanoo psalminlaulajakin. Olla Jumalan ajatuksista lähtenyt antaa meille voiman ja vakaumuksemme suunnan. Kuten Kristuksen esikuva osoittaa, tämä suunta antaa vihdoin voiton kaikkien elämän kapeikkojen ja vastatuulten jälkeen. On olemassa rakkaus, joka kannatta meitä, on olemassa armo, joka lämmittää ja valaisee silloinkin, kun on pimeää. On olemassa yhteys elämän antajaan, joka tuo keskellemme ilon ja toinen toisemme lähimmäisinä, jotka on luotu rikkaudeksi ja toinen toistemme matkakumppaneiksi.