Kun Jeesus puhuu itsestään, hän käyttää väkevää kuvaa: valo on tullut maailmaan. Hän on maailman valo, valo maailman pimeän keskellä. Samaa kuvaa hän käyttää seuraajistaan: te olette maailman valo. Siis me. Kristuksen valo maailman pimeän keskellä ei ole ylimaallista hohdetta, se on inhimillistä, sitä mitä ihmiset voivat toisilleen olla.
Seinälläni on Elina Luukkasen grafiikan lehti. Siinä on kuvattuna ikkunan kehykset, ja kehysten keskeltä näkyy ulos. Ulkona on kerrostalo ja sen edessä vähän pihaa. Se voisi olla täältä jostain, vaikka Kiertokadun 50-luvun taloja. Talo on suuri, se ei kokonaan mahdu kuvaan, ikkunoiden rivit näyttävät jatkuvan kuvan laidoilta. Ikkunoissa näkyy valoja, joitakin lyhtyjä myös etualalla pihassa. Valot kiinnittävät katsojan huomion. Yhtään ihmistä ei näy.
Työn nimi on ”Tuhat tarinaa”. Siis: valot kertovat tarinoista, ikkunoiden takana on kokonaisia elämäntarinoita.
Apostolien tekojen kertomus ensimmäisestä helluntaista on myös kertomus erilaisista tarinoista. Paikalla oli väkeä, jotka puhuivat eri kieliä, He olivat erilaisista kulttuuritaustoista, erilaisin elämänkokemuksin, tavoin ja arvostuksin. Kun Pyhä Henki vuodatettiin ja syntyi seurakunta, kirkko, se tarkoitti kahta asiaa: Ihmisten erilaiset tarinat jäivät olemaan. Kukin kuuli omaa kieltään, omasta äidinkielestään, omasta taustastaan ja historiastaan ei tarvinnut luopua. Oli tuhat tarinaa, ja vielä paljon enemmän. Ja jokaisessa Jumalan antama elämä toteutui ainutlaatuisella tavalla.
Ja toiseksi: Jumalan Henki auttoi näkemään sen, mikä on yhteistä. Ei ollut vain erillisiä ihmisiä, vaan seurakunta. Ei vain yksittäisiä ihmisiä, kukin yksinään oman ikkunansa takana, vaan kokonainen talo, koko kuva.
Tähän tapaan olin katsellut kuvaa seinälläni monta vuotta. Tuhat tarinaa, ja eri ikkunoista loistaa erilainen valo. Elämän rikkaus ja moninaisuus.
Vasta hiljattain havahduin siihen mitä en ollut huomannut aikaisemmin. Kaikissa ikkunoissa ei palakaan valo. Talossa on myös pimeitä ikkunoita. Niidenkin takana on tarina.
Siis on myös piiloon jääviä, vaiettuja ja kätkettyjä tarinoita. Mitä niihin sisältyy? Ehkä niin kipeitä haavoja, ettei niistä voi puhua. Ehkä yksinäisyyttä, katkeruutta, mielen epävarmuutta ja haurautta. Ehkä erilaisuuden kokemusta, arkuutta tuoda esiin se, mikä on itselle totta. Hylätyksi tulemisen pelkoa tai kokemusta. Ehkä siellä kannetaan epäonnistumisen häpeää, ehkä syyllisyyttä. Pimeitten ikkunoitten takana on vaiettua elämää, kertomattomia tarinoita.
Tämän hetken suomalaisesta todellisuudetta katsoessa käy helposti niin kuin minulle kuvaa katsoessa. Näkee paljon elämän moninaisuutta, mutta näkee vain sen, mistä erottuu valoa. Kokonaisuus näkyy menestymisen ja hyvinvoinnin kuvana, toki siinä erilaisia ponnisteluja, ristiriitoja ja vaikeuksia, tarinoita niin kuin ihmisten tarinat ovat. Pimeät ikkunat jäävät huomaamatta. Niitten takana kannetaan tukahdutettua ahdistusta ja näkymättömiä taakkoja. Joskus ne purkautuvat vihana, epätoivona ja väkivaltana niin kuin viime aikoina on tapahtunut. Paljon useammin kuitenkin vain ihmisen hiljaisena murentumisena ja lannistumisena.
Mutta ainoastaan sitten näkee koko kuvan, kun näkee myös pimeät ikkunat. Juuri niiden tarinat olisi kuultava, jotta ymmärtäisi millainen tämä talomme on.
Tänään vihitään ihmisiä diakonian virkaan. Heidät lähetetään kuulemaan tuhansia tarinoita. Heidät lähetetään erityisesti pimeiden ikkunoiden taakse, kuulemaan arkoja ja epävarmoja tarinoita, äänetöntä ja vaiettua ihmisten todellisuutta. Se vaatii paljon viipymistä, herkkyyttä ja elämän moninaisuuden ymmärtämistä. Kun joku ottaa todesta sen kokemuksen, jolle ei edes löydy sanoja, tunnistamaton voi tulla tunnistetuksi, näkymätön voi tulla näkyväksi. Elämänrohkeus ja itsetunto ja arvokkuus vahvistua. Pienet valot voivat vahvistua pimeiden ikkunoiden takana.
Siihen uudet diakonit siunataan, kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kristuksen kirkon tehtävään, tuomaan valoa pimeän keskelle.
Seinälläni olevassa kuvassa talo kaikkine ikkunoineen näkyy ikkunan kehysten läpi. Siis katsoja on myös oman ikkunansa takana. Katsojalla on myös oma tarinansa. Ei elämää voi vain tarkkailla ulkopuolelta. Kun teidät tänään vihittävät lähetetään tuhansien tarinoiden maailmaan, myös teillä on oma tarinanne, 22 tarinaa. Jumalan antama elämä toteutuu kussakin teistä ainutlaatuisella tavalla. Sellaisena teidät lähetetään, oman ikkunanne läpi te katsotte ihmisten maailmaa.
Tässä ei kysytä, millainen valo ikkunastanne loistaa vai onko se pimeä. Kun katsoo kerrostaloa omasta ikkunastaan, sen voi nähdä myös peilinä, jossa näkyy oma minä. Näkyy tuhat tarinaa. Ei kukaan ole vain yhden tarinan ihminen, jokaisessa on monta tarinaa, sekä valoisia että kätkettyjä.
Kun teidät lähetetään Kristuksen kirkon työhön, teissä on innostusta, luottamusta, odotusta. Mutta kukaan ei ole vain rohkea, vahva ja valoisa. On lupa tunnistaa itsessään myös haavoittuneet kohdat, epävarmuus, arkuus, pelko ja hauraus. On tärkeää, ettei kadota sitä, mikä itsessä on totta.
Tämä paikka, josta teidät lähetetään, tämä alttari, on paikka, jossa ihminen voi olla kokonaan totta, kaikkineen. Sellaisena Kristus ottaa vastaan, sellaisena hän lähettää, ei vaatien valoa ja tuomiten vaan armahtaen ja antaen valoa.
Eikä ole niin, että kun lähdette kukin tahollenne, te ottaisitte täältä ikään kuin Kristuksen mukaanne ja veisitte hänen valonsa mukananne. Menittepä millaisten ikkunoiden taakse tahansa, olipa tarina millainen tahansa, Kristus on jo siellä. Sielläkin, ja erityisesti siellä, missä hänen valonsa ei heti erotu.