Meri ja järvet ovat vieneet paljon ihmisiä. Myrskyävällä merellä ollaan tosi avuttomia. Me tiedämme Titanicin, me tiedämme Estonian. Meillä on esimerkki myös lähempää. Höyrylaiva Kuru upposi Tampereen edustalla Näsijärvellä 7. syyskuuta 1929. Se on Suomen pahin sisävesillä tapahtunut vesiliikenneonnettomuus. 136 ihmistä eivät koskaan päässeet perille, vaan laiva vei heidät mukanaan syvyyksiin.
Laiva tai vene myrskyssä ei koskaan ole ollut leikin asia. Ennen ajateltiin ihan konkreettisesti, että vesi vaatii uhrinsa. Niinhän Joonakin koki, että hänet oli syytä heittää mereen, jotta toiset voisivat pelastua, ja meren raivo tyyntyisi. Ja kertomuksessa näin myös tapahtui. Kun merimiehet olivat epätoivoissaan yrittäneet kaikkea muuta, he viimein murheissaan heittivät Joonan mereen, ja silloin meri tyyntyi. (Joona 1:12-16)
11 ”Mitä meidän pitäisi tehdä sinulle, että meri tyyntyisi?” miehet kysyivät häneltä. Myrsky näet yltyi yltymistään.
12 Joona vastasi: ”Heittäkää minut mereen, niin meri tyyntyy. Minä olen varma, että tämä hirveä myrsky on minun syytäni.”
13 Merimiehet koettivat vielä soutaa laivan takaisin rantaan mutta eivät onnistuneet, sillä myrsky heidän ympärillään yltyi yhä vain kovemmaksi.
14 Niin he huusivat Herraa ja sanoivat: ”Oi Herra, älä anna meidän tuhoutua tämän miehen takia! Vaikka hän olisikin syytön, älä vedä meitä vastuuseen hänen hengestään. Sinä, Herra, olet tehnyt, niin kuin itse tahdoit!”
15 Sitten he tarttuivat Joonaan ja heittivät hänet mereen. Meren raivo laantui heti.
16 Miehet pelkäsivät ja kunnioittivat nyt Herraa, uhrasivat hänelle teurasuhrin ja tekivät pyhiä lupauksia.
Ehkä sinäkin olet ollut myrskyssä, ja aivan varmasti olet myös rukoillut. Kukapa ei rukoilisi silloin kun oma tai läheisten henki on vaarassa.
Kaikkiin rukouksiin ei ole vastattu. Aivan varmasti Titanicilta ja Estoniasta on noussut paljon avunhuutoja kohti Korkeinta. Rukousvastaus ja pelastus hädässä ei ole automaatio. Ehkä avunpyynnön rukous onkin kääntynyt toteamukseen. Jumala, tässäkö tämä olikin? Nytkö on aikani lähteä. Kiitos elämästä, elämän lahjasta, kiitos siitä, että olen saanut olla ja kokea niin paljon.
Hädästä selviytyminen antaa aivan uudenlaisen arvostuksen elämän edessä. Jokainen päivä onkin nyt lahjaa ja täynnä ihmettelyä siitä, että saan olla täällä, että saan elää juuri tätä aikaa, jolloin niin monet asiat ovat mahdollisia. Saan hengittää ja aistia niin monenlaisia asioita. Kiitollisuus läheisistä ihmisistä nousee ihan toiselle tasolle. Olen ihme, ja kaikki ympärilläni on suuren ihmettelyn aihetta, ei enää itsestään selvää.
Matteuksen kertomuksessa on jo kristillisen saarnan piirteitä. Hän on värittänyt Markuksen kertomusta omilla pienillä muutoksillaan.
Tekstimme edellä oli keskustelua Jeesuksen seuraamisesta. Siellä oli lainopettaja, jolle Jeesus joutui sanomaan, että ketuilla on luolat ja linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi, ja eräälle hänen omista opetuslapsistaan hän joutui toteamaan, että tämän tulisi antaa kuolleiden haudata kuolleensa. Ei ollut aikaa odottaa Jeesuksen seuraan lähtemistä siksi, kunnes isä kuolee ja haudataan, oli lähdettävä heti, sillä eihän meillä muuta aikaa ole, kuin tämä, jota juuri nyt elämme.
On merkille pantavaa, että juuri Matteuksen tekstissä sanotaan selkeästi, että opetuslapset seuraavat Jeesusta veneeseen. Minne Jeesus menee, sinne myös hänen seuraajansa menevät.
Olemme Jeesuksen seuraajia. On hyvä ymmärtää, mitä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa. Se ei ole sitä, että kun – mitä sanamuotoja nyt halutaankaan käyttää – luovutan elämäni Jeesukselle, päästän hänet sydämeeni, tulen uskoon, tai uskon Jeesukseen kaikesta sydämestäni, pääsen taivaaseen.
Jeesuksen seuraaminen on menemistä sinne, minne Jeesus menisi, puhumista niillä sanoilla, joita Jeesus lausuisi, niiden tekojen tekemistä, joita Jeesus tekisi. Tässä mennään ihan konkreettisesti Jeesuksen perässä veneeseen tarkoituksena päästä toiselle rannalle. Kuinkahan me saisimme elämästämme yhtä konkreettista Jeesuksen seuraamista? Onkohan niin, että me sanoisimme: Näyttää siltä, että siitä nousee myrsky, tulee hankaluuksia, ei mennä, jätetään tällä kertaa väliin. Näyttää siltä, että tulee sanomisia, joku loukkaantuu, kaikki eivät pitäisi siitä.
Olen vuoden aikana usein miettinyt Aleksei Navalnyin rohkeutta palata Venäjälle. Hän ei pelännyt, vaikka ehkä tiesi mitä tulee käymään. Hän halusi olla rohkea, ja tehdä sen minkä oikeaksi ymmärsi. Hänen teostaan muut voisivat saada rohkeutta. Vielä vuoden päästä vangitsemisestaan hän sanoo, että ei kadu paluutaan Venäjälle, jossa hänet oli jo aiemmin myrkytetty. Hän nousee koko olemuksellaan tyranniaa ja vääryyttä vastaan. Ottamatta kantaa kaikkeen siihen mitä hän on sanonut, totean vain, että tällaista rohkeutta mekin tarvitsemme, sellaista, joka sitten vetää muitakin mukaan.
Matteus käyttää kertomuksessaan myös selvästi kristillistä kieltä sanoessaan: ”Herra, pelasta meidät.” Markuksessa opetuslapset puhuttelivat Jeesusta opettajana. He herättävät hänet, ja sanovat ainoastaan: ”Opettaja, etkö näe, me hukumme!” Matteukselle on jo selvinnyt, että Jeesus on Herra, hän, joka säätää säät ja ilmat, myrskyt ja tyvenet. Siksi hän on vaihtanut opettaja-sanan Herraksi.
Psalmissa 107, jonka Giuseppe meille juuri äsken luki, kerrotaan merenkulkijoista. Sieltä ymmärrämme, että Herra itse on se, joka nostatti myrskytuulen, ja kun merimiehet häntä avukseen huusivat, hän myös tyynnytti myrskyn. Luen vielä uudelleen jakeet 25-31.
25 Herra käski, ja nousi myrskytuuli, meri aaltoili rajusti.
26 He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin, hädän hetkellä heidän rohkeutensa murtui.
27 He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet, heidän taidoistaan ei ollut apua.
28 Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra auttoi heidät ahdingosta.
29 Hän tyynnytti tuulen, ja aallot hiljenivät.
30 He riemuitsivat, kun myrsky laantui ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.
31 Kiittäkööt he Herraa hänen hyvyydestään, ylistäkööt ihmeellisiä tekoja, jotka hän on ihmisille tehnyt!
Matteuksen evankeliumi päättyy ylösnousseen Kristuksen sanoihin siitä, että hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Voisiko siis sanan ”Herra” käyttäminen Jeesuksesta olla liikaa? Näissä opetuslasten sanoissa ”Herra, pelasta meidät,” kaikuvat myös Hoosianna-hymnin sanat, joissa Jeesus nähdään kuninkaana, joka voi auttaa kansaansa ja pelastaa sen.
Mitä pelastus on? Sitä voidaan miettiä. Se varmaan tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. Palestiinan köyhille, joita alkuseurakunnan kristityt olivat, pelastus oli jotakin hyvin konkreettista, sitä, että ei velkojensa vuoksi joutuisi velkavankeuteen, että saisi elää rauhassa kenenkään ahdistelematta ja orjuuttamatta.
Jeesuksella on kaikki valta niin taivaassa kuin maan päällä. Hän nuhteli tuulta ja aaltoja – siis puhui niille – sanoillaan hän niitä käski. Markuksessa ovat jopa nuo Jeesuksen sanat: ”Vaikene, ole hiljaa.” (Mk.4:39) Aivan kuin tuo myrskyävä Gennesaretin järvi olisi ollut elävä organismi – luonnonvoimien persoonallinen edustaja.
Tämä kertomus heijastelee sen ajan uskomuksia ja pelkoja. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että pelkäätpä mitä tahansa, Jeesus on sen yläpuolella. Jumala määritti kaaoksen vesille rajat, joita ne eivät voi ylittää. Tämän kertomuksen kautta Matteus rohkaisee lukijoitaan sillä, että Jeesus hallitsee nuo kaaoksenkin vedet. Tulkoon mitä tuleekin, Jeesuksen kanssa uskallamme. Tämän kirkon alttaritaulun huomioon ottaen en voi olla myös mainitsematta sitä toista kertomusta, jossa veden päällä kävellään ja jopa meidät otetaan siihen mukaan kävelemään.
Jeesuksen kanssa mikään ei ole mahdotonta. Ei siis pelätä. Mikä tulee, saa tulla, ole rohkea, äläkä väisty pois rakkauden tieltä.
Tämä kaikki saa meidät huudahtamaan hämmästyneinä: ”Mikä tämä mies oikein on?” Sitä me olemme tänäänkin kokoontuneet ihmettelemään.