Jeesus kertoo kaksi vertausta, vertauksen eksyneestä lampaasta ja kadonneesta rahasta. Oikeastaan kysymys on kolmen kertomuksen sarjasta, sillä heti näiden vertausten jälkeen Jeesus kertoo tuhlaajapojasta. Hän kertoo ne tilanteessa, jossa hän oli syömässä publikaanien ja syntisten kanssa. Hän kertoo heidän kuultensa ja itse asiassa heistä vastauksena niille, jotka paheksuivat sitä, että hän seurusteli kaikenlaisten ihmisten kanssa. Nuo jotka olivat paikalla, löysivät itsensä lauman ulkopuolelle joutuneen lampaan, nurkkaan pudonneen rahan ja vieraalle maalle joutuneen tuhlaajapojan asemasta.
Kun luen ne tässä juhlamessussa ääneen, ajattelen kaipausta ja yksinäisyyttä.
Kaipausta ajattelen, koska saatan kuvitella eksyneen lampaan kaipausta löytää kotiin, vierautta ja erilleen joutumisen ikävää. Ja kysymystä, missä koti oikeastaan on, missä paikassa ja keiden luona? Missä on sellainen koti, johon syvimmältäni kuulun.
Täällä, Karjalaisten kesäjuhlilla juuri nyt monen päällimmäinen kokemus saattaa olla toisenlainen. Täällä voi olla kotiin löytämisen ja laumaan kuulumisen kokemusta. Yhteen tuleminen, karjalainen kieli, puheenparsi, musiikki ja tutut ihmiset. Ne kaikki vahvistavat sitä tunnetta, että kuulun johonkin, en vain ajelehdi maailmassa irrallaan ja yksin. Tämä on osa minua ja minä osa tätä.
Silti arvelen, että pinnan alla täälläkin monella asuu kysymys siitä, missä on varsinainen koti. Monille karjalaisille, kotoaan aikanaan lähtemään joutuneille ja heidän jälkeläisilleen, sisällä on jossain kerroksessa toinen maa, toinen maisema. Nämä juhlat auttavat tunnistamaan sitä, mihin kaipaus kohdistuu. Tietyllä tapaa karjalainen kulttuuri ja karjalaiset ihmiset ovat kantaneet kokemusta, joka vähitellen on tullut useimpien suomalaisten osaksi. Kokemusta siitä, että kotini on nyt täällä, tässä paikassa, mutta jossain syvällä jokin osa minusta kuuluu muualle, toiseen paikkaan ja toiseen ympäristöön, toisten ihmisten pariin. Jossain syvällä asuu kaipuu.
Sielun kaipaus on myös osa monen suomalaisen uskoa. Se on kaipausta ehjään ja kokonaiseen, kaipausta uskon tunnistamiseen, kaipausta Jumalan läsnäolon tunnistamiseen. Joskus vahvempaa, joskus peitetympää. Konkreettisemmin se ilmenee, kun kysyy, vaikkapa nyt täällä, missä on ihmisen varsinainen kotikirkko, se johon mielessään mielellään palaa, se usein on jokin muu kuin oman asuinpaikkakunnan kirkko. Elämä on kuljettanut toisille paikkakunnille, mutta se, mikä kiinnittää kirkon yhteiseen uskoon, on muistamisen ja eräänlaisen hiljaisen kaipuun päässä. Ehkä se on lapsuuden kirkko, tai se jossa on päässyt ripille tai jossa on mennyt naimisiin.
Kaipaus on hyvä tunne. Se luo kokemuksen siitä, että on kuitenkin jotain, johon kuulua. Kaipuu ja muistaminen kiinnittävät ihmistä sellaiseen, joka on syvällä tavalla merkityksellistä.
Kaipauksessa useimmat meistä kantavat laumastaan erilleen joutuneen lampaan kokemusta.
Nämä juhlat ovat monenlaista kaipausta ja yhteen tulemisen tarvetta kantavien ihmisten kokoontuminen. Näihin kuuluu jumalanpalvelus. Tämä kertoo siitä, keitä olemme; tähän joukkoon me kuulumme, tällä tavoin Jumalan edessä pysähtyvään joukkoon. Ja Kristus tunnistaa meissä sen kohdan sisimmässä, johon kaipaus kuuluu. Sille hän puhui noitten ihmisten kohdalla, jotka olivat kuulemassa hänen vertauksiaan. Hän tunnisti kotoa kaukana olevan lampaan. Sille hän puhuu nyt.
Ajattelen myös yksinäisyyttä. Erilleen joutumisen taakkaa ja vierautta. Eksynyttä lammasta, nurkkaan pudonnutta rahaa, tuhlaajapoikaa vieraalla maalla. Se on jotain enemmän ja kipeämpää kuin kaipaus.
Kokemus yksin jäämisestä, omaan varaansa ja ulkopuolelle jäämisestä tai niiden pelosta on monella tapaa osa tämän hetken suomalaista elämää, olipa sitten kysymys nuorten oman paikan löytämisen vaikeudesta, irtisanottuna työelämän ulkopuolelle joutumisesta tai vanhusten pelosta, että joutuu toisten armoille ja että itsellä ei ole enää arvoa. Tai yksinkertaisesti siitä ihmisen kysymyksestä, onko ketään, joka minusta välittää.
Jeesuksen kuulijat olivat ihmisiä, jotka kokivat itsensä ulkopuolisiksi, vieraiksi ja sivuun työnnetyiksi. Heidän kaipuunsa oli hyväksytyksi tulemisen kaipuuta ja ulkopuolisuden voittamisen kaipuuta. Se oli myös kysymystä siitä, onko minulla ihmisenä arvoa. Iloitseeko kukaan siitä, että olen olemassa?
Jeesus tunnisti tämän kokemuksen ja kertomuksillaan vahvisti: juuri te olette arvokkaita. Teitä etsin, teidän keskellänne olen, siellä missä on monenlaista yksinäisyyttä, arvottomuuden ja ulkopuolisuuden kokemusta. Teistä iloitsen.
Siellä Kristus on, kaipuun keskellä ja yksinäisyyden keskellä, siellä missä ihminen odottaa, että joku tuntisi minun sisimpäni, antaisi minulle arvon. Että joku etsisi minua, löytäisi minut, sen mitä kaikkein syvimmällä sisimmässäni olen ja iloitsisi minusta.
Myös näillä juhlilla ihminen odottaa, että joku tunnistaisi hänet, sisintä myöten, tunnistaisi ja löytäisi.
Kun tulemme kirkkoon, tulemme tänne, koska tähän uskoon kuulumme, tähän yhteyteen, emme ole irrallaan maailmassa, eikä meidän tarvitse kantaa elämämme taakkaa ja koko maailman arvoituksia omilla hartioillamme ja selviytyä yksin.
Täällä polvistutaan ehtoollispöytään. Se on ateria, jossa Kristus on läsnä, samalla tavalla kuin aterialla, jolla hän kertoi vertaukset yksin jäämisestä ja ulkopuolelle joutumisesta. Se on kaipaavien, toista ihmistä kaipaavien, arvostusta kaipaavien, huomatuksi tulemista kaipaavien ateria, löydetyksi tulemista kaipaavien ateria. Se on kotia kaipaavien, kotia kaikissa merkityksissä, tarvitsevien ihmisten ateria, ja juhla.
Kristuksen viesti on yksinkertainen: juuri sinusta, sinun olemassaolostasi ja elämästäsi Jumala iloitsee.