1.
Elettiin vuotta 1992 tai 1993. Suomessa oli lama, mutta me, minä ja perheeni, vietimme unohtumattomia puoltatoista vuotta Saksan Rheinhessenissä. Palasimme sinne myöhemmin lähetystyön merkeissä, mutta silloin tein vielä väitöskirjaani Mainzin Euroopan historian instituutissa, ja puolisoni nautti kotiäidin virasta kolmen pienen lapsemme kanssa.
Se oli unohtumatonta aikaa! Viikot tein pitkää päivää, mutta se päättyi aina junamatkaan, joka toi minut kotiin perheen luo. Jokainen viikonloppu oli vapaa, ja lomaakin pidettiin. Elämä oli lämpimämpää ja pehmeämpää kuin täällä Suomessa. Niin sen ainakin silloin koimme.
Töistä olin tulossa silloinkin, kun tapahtui se, mistä nyt haluaisin kertoa sen, mitä siitä vielä muistan. Istuin paikallisjunan eteisessä vastapäätä naisihmistä, joka luki sanomalehteä. Muistaakseni lehti oli kirjoitettu jollakin slaavilaisella kielellä. Yhtäkkiä, aivan odottamatta, lukija purskahti lohduttomaan itkuun.
En saanut koskaan tietää, mitä hän itki, mutta oletin näkemäni pohjalta, että siinä istui yksi monista Jugoslavian sisällissodan pakolaisista ja että juuri nyt hän sai tiedon rakkaan ihmisen kuolemasta. Tai ehkä hän ainoastaan luki, kuinka hänen kaunis kotikaupunkinsa oli pommitettu maan tasalle.
Niin kuin varmaan muistatte, Balkanin niemimaalla riehui juuri silloin sarja julmia sisällissotia, jotka muuttuivat aika ajoin „etnisiksi puhdistuksiksi“ ja suoranaiseksi kansanmurhaksi. Yksi pahimmista tapahtumista oli Srebrenican verilöyly, jossa tuhansia aseettomia bosnialaismiehiä ja -poikia säälimättä teloitettiin. Yhteensä sodissa kuoli löytämäni arvion mukaan 300.000 ihmistä – täällä meidän koti-Euroopassamme silloin, kun lapsemme olivat pieniä.
Ja juuri nyt näyttää silmiemme alla tapahtuvan jotakin samanlaista, mutta onneksi pienemmässä mittakaavassa. Syyriassa, niillä seuduin, joilla Jeesuksen seuraajia alettiin ensimmäistä kertaa sanoa „kristityiksi“, maallinen esivalta kylvää tykein tuhoa ja näännyttää nälkään ja lääkkeiden puutteeseen oman maansa kansalaisia.
Ja kuin tätä tykkien kumua säestäen iltapäivälehdistö julkaisi edellisviikolla uutisen Journal of Medical Ethics -lehdessä olleesta artikkelista, jossa kaksi „asiantuntijaa“ suositteli vanhemmille oikeutta tappaa, ei ainoastaan syntymätön, vaan myös jo syntynyt lapsensa, jos tämän kasvattaminen tuntuisi heistä liian suurelta taakalta. Ehdotus oli vakavaksi tarkoitettu.
2.
Kuulun siihen sukupolveen, joka muistaa Ruandan kansanmurhan ja Punaisten Khmerien hirmuvallan Kambodsassa ja paljon muita sellaisia inhimillisen pahuuden osoituksia, jossa ei ole enää mitään inhimillistä. Ja jos ne tuntuvat tapahtuneen jossakin kaukana meistä, olen ainakin itse eurooppalaisena ja puoliksi saksalaisena aina uudelleen ja uudelleen joutunut kysymään, kuinka Hitlerin Kolmannen valtakunnan aikainen kaiken käsityskykymme ylittävä kauheus saattoi toteutua siinä hienossa ja sivistyneessä maassa, joka oli elänyt kristillisen kirkon vaikutuspiirissä jo vuosituhannen ajan ja josta myös luterilainen uskonpuhdistus tuli meille.
Voisiko jotakin sellaista tapahtua yhä? Bosnia ja Syyria eivät ole kaukana! Entä miksi sellaista tapahtuu? Kuinka ihmiset, sivistyneet, jopa uskonnolliset ihmiset, voivat hylätä kaiken inhimillisyyden? Kuinka he voivat surmata omia lapsiaan? Voisinko minä?
3.
Nämä ovat kauheita kysymyksiä. Ne ovat myös toisenlaisia kysymyksiä kuin ne, jotka meitä yleensä askarruttavat, kun tutkimme itseämme Jumalan lain valossa. Emmeköhän silloin useimmiten puhu aika pienistä asioista – vaikka sellaisista kuin se, jota olen pohtinut tämän päivän epistolatekstin pohjalta: että missä kulkee raja hyvää tekevän, Jumalan tahdon mukaisen huumorin ja Jumalan tahdon vastaisten „hullujen puheiden eli jaaritusten“ välillä. Olen nimittäin varma, että oikea huumori on yksi evankeliumin ja Jumalan vapauttavan armon hedelmistä, mutta on varmasti olemassa myös väärää ja vahingollista hullua puhetta – ja mietin siis, olenko ja kuinka olen rikkonut tässä asiassa Jumalan tahtoa vastaan.
Tai sitten suremme kiivasta luontoamme ja pahoja sanoja, joita se on taas saanut meidät sanomaan. Tai, päinvastoin, teemme parannusta mykkäkoulusta tai ivallisista huomautuksista tai vaikka siitä, ettemme taaskaan saaneet suutamme auki, kun piti todistaa Kristuksesta ja puolustaa lähimmäistä. Yhdellä meistä on tarkemmat silmät ja arempi omatunto, kun on kyse liikennesäännöistä, toisella taas silloin, kun torjutaan ilmastonmuutosta ja autetaan kehitysmaiden lapsia. Kolmas on tarkka verojen maksamisen ja muutenkin esivallan määräysten kanssa. Joku kilvoittelee silmän syntejä vastaan, joku ihmisten välisissä suhteissa, ystävällisyydessä ja lempeydessä.
Kaikki nämä ja monet muut samanlaiset ovat tärkeitä asioita. On elämän merkki, jos olemme vähässä uskollisia. Silti ne ovat myös sellaisia, joita voidaan maallisessa mielessä käsitellä inhimillisen heikkouden näkökulmasta. Niihin liittyvät lankeemukset ja laiminlyönnit ovat tosin nekin ilman uskoa Kristukseen sellaisia syntejä, jotka meidät lopulta kadottavat. Uskossa Kristukseen elävän kristityn on kuitenkin lupa nähdä ne myös sellaisina syntiinlankeemuksesta johtuvina valuvikoina, joita emme saa koskaan hiotuksi itsestämme kokonaan pois. Sen tähden joudumme vain elämään niiden kanssa, niin väsyttävää kuin se onkin.
Mutta pitäväthän ne meidät nöyrinä. Ajakoot ne meitä vain joka päivä ja joka hetki Kristuksen luo ja elämään lähellä Häntä, joka synnit ja matkanviat antaa anteeksi ja kestää meitä hyvin myös sellaisina, kuin olemme. Vapauttakoon Hän meitä myös pyörimästä näiden omien heikkouksiemme ympärillä, jottei meistä tulisi niitä, jotka kuurnitsevat hyttysiä, mutta antavat kamelien mennä kolisten kurkusta alas ja varsinkin unohtavat sen, mikä on laissa tärkeintä eli rakkauden Jumalaan ja lähimmäiseen.
4.
Epistolatekstimme ei kuitenkaan puhu vain tyhmistä puheista, vaan myös ahneudesta ja huoruudesta, eivätkä ne ole pikkuasioita. Ja saarnatekstimme näyttää kääntävän todellisuudesta esille vielä paljon pelottavamman puolen. Niin: itse asiassa siinä puhutaan sellaisesta pahasta, joka ylittää inhimilliset rajat siitä huolimatta, että siinä puhutaan „kunnon ihmisistä“ ja myös uskonnollisista ihmisistä – siis sellaisista kuin me.
Alttarilta kuultu ensimmäisen vuosikerran evankeliumi puhui meille riivaajan, mykän perkeleen karkoittamisesta. Laajemmin tarkastellen näyttää siltä, että Jeesus ajoi ihmisistä ulos riivaajia sanan kahdessa eri merkityksessä tai ehkä kahdenlaisia riivaajia heistä. Oli ensinnäkin niitä riivattuja, jotka olivat pahan uhreja. Se, millä tavalla heitä kiusattiin, näyttää olevan käännettävissä myös nykylääketieteen kielelle. Auttaahan sekin pahan seurauksista kärsiviä ihmisiä vaikkapa lääkitessään epileptikkoja. Sama paha, Jumalan vastustaja, murhaaja ja valhettelija, on silti kummassakin työssä, niin riivatuissa kuin meissäkin, jotka sairastamme monella tavalla.
Jeesus paransi sairaita myös ajamalla heistä ulos riivaajia, niin kuin opimme viime pyhän ensimmäisen vuosikerran evankeliumista. Se kertoo Kananean vaimosta ja tämän riivatusta tyttärestä, josta lopuksi sanotaan: “Ja hänen tyttärensä tuli sillä hetkellä terveeksi.“
5.
Oli kuitenkin myös toisenlaisia riivaajia. Siltä näyttää. Oli niitä, jotka saivat riivatun huutamaan ja kiroilemaan niiden tunnistaessa Jeesuksen. „Voi, mitä meidän on sinun kanssas, Jesus Natsarealainen! tulitkos meitä hukuttamaan? Minä tunnen sinun, kukas olet, Jumalan pyhä.“ Niin ne saattoivat huutaa, ennen kuin Jeesus , Jumalan Poika suunsa sanalla murskasi niiden vallan.
Ja tästä samasta asiasta näyttää olevan kysymys myös päivän saarnatekstinä olevassa Johanneksen evankeliumin kertomuksessa, niin erilainen kuin se ulkonaisesti onkin. Siinä ei todellakaan kukaan näytä olevan riivattu. Päinvastoin: paikalla on mitä fiksuinta väkeä ja kansan uskonnollista parhaimmistoa. Silti kertomus päättyy siihen, että Jeesus nipin napin välttyy joutumasta kivityskuoleman uhriksi raivostuneen kansan käsissä.
Ei siis ollut kyse mistään pakanallisista noitamenoista, ei saatananpalvojista eikä edes juoppohulluista eikä narkkareista houreineen. Ei; paikalla oli yhteiskunnan ja vanhan liiton seurakunnan tukipylväitä – niitä, joilla oli Jumalan kirjoitettu sana ja sen lupaukset, rakkauden laki ja sitä selittävät ohjeet ja jopa asema Jumalan omana kansana. Voisiko sen parempia ihmisiä ollakaan! Ihan tulee mieleen meidät, jotka tänä vuonna juhlimme Rauman kirkon 500-vuotisjuhlaa ja tiedämme, että jo kauan ennen sen rakentamista esi-isämme olivat kristittyjä, niin kuin niiden balkanilaistenkin, jotka Jugoslavian sodissa tappoivat toisiaan! Ihan tulee mieleen meidät, jotka nautimme pitkästä sivistyksen ja kristilisen kulttuurin perinteestä, melkein yhtä pitkästä kuin ne saksalaiset, jotka surmasivat miljoonittain ihmisiä minun vanhempieni nuoruudessa.
Nämä Jeesuksen arvostelijat olivat olleet Hänestä innoissaan vielä silloin, kun Hän tarjosi kansalle leipää ja kun Hän paransi heidän sairaansa ja ajoi riivaajien uhreista pahat henget pois. Mutta nyt he eivät pitäneet Hänestä enää lainkaan. Ja lopulta he olivat valmiit kivittämään Jeesuksen.
Miksi näin kävi? – Päivän evankeliumissa on muuan pieni sanankäänne, joka uusimmissa suomalaisissa raamatunkäännöksissä on joutunut piiloon, kun sen sisältöä on koetettu ilmaista suomenkielen sääntöjen mukaisella tavalla. Biblia kuitenkin kääntää alkutekstin mukaisesti Jeesuksen lauseen: „Ennenkuin Abraham olikaan, olen minä.“
Alkuteksti sanoo tässä kohden „minä olen“. Tämä lause toistuu Johanneksen evankeliumissa usein: „Minä olen hyvä paimen.“ „Minä olen tie, totuus ja elämä.“ Vain vähän ennen päivän evankeliumin tapahtumia Jeesus sanoo fariseuksille ja kirjanoppineille: „Minä olen maailman valkeus.“
Miksi Jeesus käyttää tällaista ilmaisua itsestään? Miksi juuri se lopulta se avasi sulkuportin raivolle, joka olisi ollut valmis tappamaan Jeesuksen?
Ymmärtääksemme tämän meidän pitää palata Vanhaan testamenttiin. Muistamme Mooseksen, joka kohtasi palavassa pensaassa Jumalan. Muistamme, kuinka Mooses pelosta ja kunnioituksesta otti kengät jalastaan lähestyessään Jumalaa. Muistamme, kuinka Jumala kutsui Mooseksen johdattamaan valitun kansan Egyptin orjuudesta Luvattuun maahan. Silloin käytiin tällainen keskustelu Jumalan ja Mooseksen välillä:
Moses sanoi Jumalalle: katso, koska minä tulen Israelin lasten tykö, ja sanon heille: teidän isäinne Jumala on minun lähettänyt teidän tykönne, ja he sanovat minulle: mikä hänen nimensä on? Mitä minun pitää heille sanoman? Sanoi Jumala Mosekselle: Minä olen se kuin minä olen. Ja sanoi: niin pitää sinun sanoman Israelin lapsille: Minä olen lähetti minun teidän tykönne. Ja Jumala sanoi vielä Mosekselle: niin pitää sinun sanoman Israelin lapsille: Herra teidän isäinne Jumala, Abrahamin Jumala, Isaakin Jumala, ja Jakobin Jumala lähetti minun teidän tykönne; tämä on minun nimeni ijankaikkisesti, ja tämä on minun muistoni suvusta niin sukuun. (2.Moos. 3:13-15)
Kun nyt Jeesuksen ihailijat ja arvostelijat kuulivat Hänen käyttävän itsestään tätä jumalallista ilmaisua ja nimeä „minä olen“, he tiesivät heti, mistä oli kysymys – ja kavahtivat. Jeesus käytti Jumalan nimeä itsestään! Jo silloin, kun Jeesus sanoi itsestään, että Hän oli Elämän Leipä, Hänen opetuslapsensa sanoivat: „Tämä on kova puhe: kuka voi sitä kuulla?“ Ja nyt fariseukset kysyivät Häneltä: „Miksi sinä itses teet?“
Mutta ei Jeesus tehnyt itseään miksikään. Hän oli! Hän on! Hän oli ja on Jumala itse, Jumalan ikuinen Sana ja ainosyntyinen Poika, jonka Isä lähetti maailmaan syntisiä pelastamaan. Kun Jeesusta tultiin pidättämään ja kun Hän sanoi „minä olen“, Hänen kiinniottajansa kaatuivat maahan, sillä riivaajat kohtasivat Jumalan pyhän – ne riivaajat, jotka olivat ottaneet valtaansa maallisen ja hengellisen esivallan, niin kuin päivän evankeliumissa ne kunnon ihmiset, jotka kohdatessaan Jeesuksessa Jumalan halusivat tappaa Hänet.
6.
Tästä oli kysymys siinä äärimmäisessä vastakkainasettelussa, joka leimaa Jeesuksen ja fariseusten kohtaamista evakeliumimme kertomuksen alussa. Jeesus kysyy: „Kuka teistä nuhtelee minua synnin tähden? Jos minä sanon teille totuuden, miksi ette usko minua?“
Itse Hän myös vastaa: „Joka on Jumalasta, se kuulee Jumalan sanat; sentähden ette kuule, ettette Jumalasta ole.“
Se sana sattui. Äsken sanoin, ettei tässä kertomuksessa ole ketään riivattua, mutta nuo kunnon ihmiset ja yhteiskunnan tukipylväät näkivät tilanteen toisin: „Niin vastasivat Juudalaiset ja sanoivat hänelle: emmekö me oikein sano, että sinä olet Samarialainen, ja sinulla on perkele?“ Nämä kunnolliset, valistuneet, viisaat ja uskonnolliset ihmiset sanoivat itsestään Jumalan Pojasta, että tämä oli riivattu, sillä heille ei kelvannut Jumala, joka oli tullut ihmiseksi, eikä Jumala, joka osoitti heidät syypääksi syntiin.
Tästä on kysymys. Tätä on todella radikaali paha. Se on paljon pahempaa kuin pienet ja isommatkin paheet tai jopa suuret lankeemukset, jos ne vievät meidät häpeämään ja katumaan syntiämme ja anomaan sitä Jeesuksen tähden Jumalalta anteeksi.
Todella radikaali pahuus on sitä, että emme pidä itseämme pahoina. Se on sitä, että alamme pitää omaa hyvyyttämme, viisauttamme ja edistyksellisyyttämme omana epäjumalanamme, mutta oikeasta Jumalasta teemme itsellemme palvelijan. Lähimmäisen ja hänen oikeutensa me poljemme jalkoihimme.
Sen tähden, jos olemme vain itsemme varassa emmekä Jumalasta, meissä nousee raivo, kun emme voikaan heittää ensimmäistä kiveä ja kun näemme, että olemme niitä, jotka eivät tunne Jeesuksen Kristuksen Isää ja jotka ovat kaikkea muuta kuin Abrahamin lapsia. Meissä nousee tappava raivo, kun kohtaamme todellisen, pyhän Jumalan, vaikka Hän on rakastanut meitä niin paljon, että Hän on tullut meidän syntiemme tähden ihmiseksi sovittaakseen ne ristillä.
Sitä on todellinen, radikaali paha, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Se on todellista riivattuna olemista. Se on sitä, josta kärsii erityisesti se maailma, josta jo kerran on Jumalan sanalla ja kasteen voimalla ajettu pakanuuden rietas henki pois ja joka on siivottu tyhjäksi ja kauniiksi ja johon paha tulee entistä pahempana takaisin seitsemän kaverinsa kanssa. Niin epäilemättä kävi viime vuosisadan Saksassa, ja niin voi käydä meillekin.
Mutta niin ei tarvitse käydä. Meille ei tarvitse käydä niin. Sillä me olemme kasteemme kautta Jumalasta. Meillä on Hänen pyhä sanansa, josta me opimme Hänet tuntemaan Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme. Meillä on Herran pyhä ehtoollinen, jossa Hän itse tahtoo täyttää meidät niin tarkkaan, ettei yhtään tilaa jää millekään riivaajalle mahdu meidän sydämemme huoneeseen.
Sen tähden saamme raivon sijasta langeta polvillemme elävän Jumalan eteen ja tunnustaa Pietarin sanoin: „Herra, kenenkäs tykö me menemme? Sinulla on ijankaikkisen elämän sanat.“ Saamme yhdessä hänen kanssaan tunnustaa: „Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika.“
Jeesus ottaa syntisiä vastaan! Juuri syntisiä Hän ottaa vastaan – ja sen Hän voi tehdä, koska Hän on voittanut niin pienet kuin isotkin riivaajat! Missä Hän on ja missä me olemme Hänessä, siellä ei ole pahalla mitään valtaa meihin, jotka Hän on Ristillä omaksensa ostanut. Synnit on sovitettu, kuolema on voitettu., taivas on auki! Jeesuksen Krisutksen olkoon kunnia, kiitos ja ylistys aina ja iankaikkisesti! Amen.