Teillä on ollut mahdollisuus kulkea tai ainakin katselleet hiljentymispaikkoja, jotka kertovat kuvitetun sanan kautta Jumalan läsnäolosta erityisesti Israelin kansan, Jumalan valitun kansan vaiheissa. Yksi Herran valittu oli Mooses, pienenä Niilin virrasta pelastettu ja faaraon hovissa varttunut juutalaisen kansan joukosta valittu Jumalan pelastussuunnitelman eteenpäin viejä. Yksi heistä. Olemme nähneet hänet paimentamassa appensa Jetron lampaita, kun hän oli pakomatkalla Midianin maassa. Täällä Jumala ilmestyi Moosekselle pensaassa, joka oli kuin liekeissä, mutta joka ei kulunut tässä tulessa. Kyseessä oli Jumalan ilmestyminen Moosekselle. Herra sanoi hänelle: ”Minä olen nähnyt kansani ahdingon Egyptistä. Olen tullut vapauttamaan heidät egyptiläisten käsistä ja viemään heidät Egyptistä maahan, joka on hyvä ja avara ja tulvii maitoa ja hunajaa…Mene siis, minä lähetän sinut faraon luo. Sinun on vietävä minun kansani, israelilaiset, pois Egyptistä.”
Alttarit kertovatkin myös siitä Jumalan pelastussuunnitelman kohtauksesta, jossa Mooses oli faaraon hovissa taivuttelemassa faaraota päästämään Israelin kansan pois orjuudesta, mutta tämä ei suostunut ennen kuin Jumala antoi vitsausten tulla Egyptin maahan. Ja katui vielä viime tingassa sitä, että lopulta päästi nämä vapaana menemään. Niinpä hän kohtasi kohtalonsa Kaislameren tai kuten sitä nykyisin kutsutaan Punaisen meren aalloissa. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Toivon mukaan silti faraokin huomasi viimein pahan erehdyksensä ja katui kaikkivaltiaan ja armollisen Jlan edessä.
No, Israelin kansan vaellus kohti luvattua maata ei sekään silti sujunut aivan vailla ongelmia. Elämän koettelemukset kohtasivat senkin aikana. Niinpä kansa alkoi nurista eli porukka alkoi kiukutella ja marista. Egyptissä olosuhteet olivat olleet vallan mainiot, jos niitä vertasi erämaaolosuhteisiin. Kävi niin kuin nykyisinkin monesti käy: vapautta kaivataan, mutta kun se saadaan, unohtuvat menneet ja muistetaan vain, että silloin oli ainakin työtä ja ruokaa riittävästi. Jumala ei kuitenkaan hylännyt omaisuuskansaansa autiomaahan. Hän antoi mannaa ja viiriäisiä ravinnoksi. Samoin pyydämme vieläkin taivaalliselta Isältämme, että hän meille antaisi päivittäisen ravintomme. Joskus ruokaa on ehkä vähänlaisesti, mutta se johtuu ehkä siitä, että me ihmiset olemme niin kitsaita antamaan omastamme. Luojan antimia kyllä riittäisi muuten kaikille. Yksi ihminen ei voi paljon tehdä, mutta jotakin.
Tästä mainitusta mannasta tiedetään, että se on talvista härmäämme muistuttava valkoinen rakeinen aine, jota israelilaiset autiomaavaelluksella keräsivät ruoakseen. Siementä muistuttavat rakeet maistuivat hunajaleivältä tai öljyleivokselta. Ne oli koottava heti aamulla, koska auringon paahde sulatti ne. Mannaa ei myöskään voinut säilyttää, sillä se alkoi seuraavana päivänä haista. On arveltu, että israelilaiset oppivat erämaavaelluksen aikana käyttämään Luojan antimia hyväkseen, ainetta, jota vieläkin on mahdollisuus Siinain erämaasta löytää. Tosin ei niin paljon kuin silloin Mooseksen aikaan. Ahkera kerääjä voi talvisaikaan saada yhtenä aamuna kokoon runsaan kilon tätä ainetta, josta Raamatussa kerrotaan. Kyseessä lienee puun nimeltä tamarix mannifera syötäväksi kelpaava valkoinen tai kellertävä pihka, jota tihkuu gossyparia mannipara- nimisen hyönteisen puun kuoreen pistämistä rei’istä. Mannan tavoin tätä makeaa pihkaa voi kerätä tamariskipensaista vain aamuisin.
Tärkeintä Mooseksen tehtävässä oli johdattaa Israelin kansa luvattuun maahan pois Egyptin orjuudesta. Tämä korpivaellus on esikuvana myös uuden Israelin, kirkon ja kristittyjen vaellukselle kohti luvattua maata, taivaan kotia. Mooseksen joukon vaellus ei sujunut ilman vastoinkäymisiä, kuten ei meidänkään elämämme. ”Nyt kulkee halki korpimaan Jumalan lapsen tie, vaan päivän matkan kerrallaan se kotiin täältä vie.” Tällä tiellä vaeltamisen liikennesääntöinä meillä on kymmenen käskyn laki, jonka Mooses sai kahdessa kivitaulussa Siinain erämaassa.
Me emme vaella elämämme matkaa Siinailla, vaan Kangasalla, missä Roineen armaiset aallot vieläkin viehkosti pyyhkivät armailla aalloillaan rantojamme. Tänään juhlivia Roineen tyttöjä muistaen voisi sanoa, että partioaate on yksi hyvä kuva siitä, että Jumalalta saadut tiedot ja taidot on pantava käyttöön – että meidän tulisi elää sopusoinnussa paitsi itsemme ja toisten myös luonnon kanssa. Että meihin ihmisiin on istutettu ikävä Jumalan luo – tästä yhtenä esimerkkinä on elämän tarkoituksen kyseleminen, jota partiolaisetkin sitoutuvat valassaan etsimään.
Elämme paastonaikaa, joka huipentuu suureen vapautuksen juhlaan – pääsiäiseen. Tämä aika ja kertomus Israelin kansan korpivaelluksesta sekä kymmenestä käskystä kehottaa meitä kristittyjä hiljentymään Jumalan, kaiken hyvän antajan edessä, Kristuksen ristin salaisuuden äärellä – jonka ydin on itsensä uhraava rakkaus meidän puolestamme ja vaikkapa rukous: ”Lohduttajamme hyvä, Suo rauha enentyvä. Sen virrata suo meihin Ja meistä uupuneihin.” Ei raha, eivät itsekkäät nautinnot, ei kauneus, viisaus tai kaikki maailman lelut – isojen tai pienten poikien tai tyttöjen – riitä antamaan meille hyvää elämää. Hyvä elämä on Jumalan tahdon mukaista elämää, jossa ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Israelilaiset eivät aina luottaneet Jumalan johdatukseen eivätkä totelleet hänen käskyjään. Vaivaista on meidänkin vaelluksemme, kamppailu pimeyden valtoja vastaan. Emme kymmentä käskyä rakkauden mitan mukaan kykene omin voimin täyttämään.
Yksi on kuitenkin hyvä – taivaallinen Isämme. Siksi meilläkin on tilaisuus Hänen rakkautensa voimasta aloittaa alusta – armosta, jonka saimme osaksemme Vapahtajamme käytyä ristin tien loppuun asti. Kohtaamme hänet tänäänkin ylösnousseena. Kiitos, Kristus ehtoollisen lahjasta, joka meille nytkin on tarjolla – armopöytä, jossa sinä itse läsnäolevana meitä ravitset kuolemattomuuden lääkkeellä – kirkastetulla olemuksellasi. Israelin kansalla oli erämaavaelluksellaan vain katoavaista mannaa ravintonaan. Sinä Jeesus itse olet elämän leipä ja sanot tänään – meillekin: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.”