1.
Vanha rukoushuone jossakin rautateiden solmukohtaan syntyneen kauppalan samannäköisten puutalojen keskellä. Ulkona märkää lunta, sisällä parhaat päivänsä nähneet puiset irtotuolit, viisikymmenluvun paneeliseinät ja lamput, jotka juuri ja juuri valaisevat laulukirjaa, kun iltatilaisuuteen kokoontuva väki asettuu sinne tänne istumaan. Harmaaseen pukuun pukeutunut vanhempi naisihminen asettuu harmoonin ääreen ja alkaa polkea. Alkulaulun jälkeen illan vieraileva puhuja astuu esiin.
Saarnaaja on laiha, lommoposkinen mies, joka näyttää ikäistään vanhemmalta. Hänen epäsiisti tukkansa harottaa, sikäli kuin sitä vielä on jäljellä, ja parranajokin on jäänyt puolitiehen. Silmälasit ovat mallia kahdeksankymmentä neljä. Yllään hänellä on kulunut, musta puku, ja jalassa linttaan astutut kengät. Mutta silmät hänellä loistavat.
Saarnaaja avaa ison, vanhan Raamattunsa, jonka välissä on muistilappuja ja jonka isot marginaalit on kirjoitettu täyteen huomioita. Päivän tekstinä on Luukkaan evankeliumin 3. luku: ”Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on teitä neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa? Tehkää sentähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä ruvetko sanomaan mielessänne: ’Onhan meillä isänä Aabraham’, sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille. Jo on myös kirves pantu puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen.” (Luuk. 3:8-9)
Kuin puukonpistoja kuulijoiden sydämeen ovat saarnamiehen sanat. ”Katukaa! Tehkää parannus! Lopettakaa synnissä eläminen! Muistakaa, että kuolette pian ja että Jeesus tulee ja että Hän on elävien ja kuolleiden Tuomari! Muistakaa, että kuoleman jälkeen on myöhäistä katua., eikä helvetti pääty koskaan!”
Osansa saavat rikkomukset kaikkia Jumalan käskyjä vastaan. Ei ole puhe ainoastaan avioliiton rikkomisesta, haureudesta tai juopottelusta, mutta myös niistä puhutaan. Ei ole puhe ainoastaan verojen kiertämisestä, lähimmäisen oikeuksien polkemisesta lain ja oikeuden varjolla, ympäristön tuhoamisesta tai kansainvälisestä epäoikeudenmukaisuudesta, mutta myös niistä puhutaan. Ei ole puhe vain niiden synneistä, jotka eivät ole tulleet iltatilaisuuteen, vaan myös ja ennen kaikkea niiden synneistä, jotka siellä istuvat ja kuuntelevat korvat punaisina, kun heidän sydämensä salat paljastetaan ja heistä tehdään syyllisiä Jumalan edessä kaikesta heidän kunniallisuudestaan ja hurskauden harjoituksestaan huolimatta, sillä ihmisen ”sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset” (Matt. 15:19), kuten Jeesus todistaa.
Mutta ei saarnamies silti unohda myöskään kertoa, mistä peljästyneet kuulijat löytävät avun siihen hätään, jonka hän maalaa näiden silmien eteen: hän viittaa sivummalla olevaan, kehystettyyn värikuvaan maalauksesta, joka esittää ristiinnaulittua Jeesusta ja sanoo: ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin!”
2.
Tilaisuuden jälkeen juodaan kahvia ja syödään pullaa. Saarnamies istuu yhteen syrjäiseen pöytään, mutta pyytää kahvin sijasta kupillisen kuumaa vettä. Kuivasta pullasta hän syö puolet ja kelloon katsoen kiirehtii jo lähtemään eteenpäin jättäen pienen seurakunnan hämmentyneen ja ristiriitaisen tunteen valtaan.
Tunne jatkuu tilaisuuden jälkeen ja jakaa kokoontuneen joukon kahtia. Osa siitä poistuu hiljaisena ja vakavana kotiin. Jotakin siitäkin vähästä, mitä oli ollut, meni tänä iltana rikki. Ei enää ollut edes sitä ohutta kuorta, jonka avulla yritti esittää itselleen ja toisille hurskasta ja hyvää ihmistä. Oli vain paljas ja paha sydän ja Jumalan viha syntiä kohtaan ja lähestyvän tuomion pelko – mutta myös muisto siitä yhdestä lauseesta, jonka varassa saattoi yrittää eteenpäin: ”Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnin.” Tuntui, kuin kuva meidän syntiemme tähden itsensä uhranneesta Jumalan Pojasta olisi seurannut mukana kotiin sieltä seinältä, jolle se oli ripustettu, ja johon ankara puhuja vähän aikaisemmin viittasi.
Saarnaaja itse kiirehtii jo linja-autolle, joka vie hänet seuraavaan saarnapaikkaan. Autoa hän ei omista eikä muutenkaan mitään muuta kuin pari vaatekertaa ja pienen hengellisen kirjaston, jota hän säilyttää vuokrayksiössään. Televisiota hänellä ei ole, sanomalehtiä hän ei tilaa, radiota hän kuuntelee vain siellä, missä se muutenkin soi. Hän syö vain henkensä pitimiksi. Alkoholijuomat ja maalliset juhlat eivät kuulu hänen maailmaansa. Sisarensa häissä hän oli vuosikymmeniä sitten, mutta vain kirkossa, vihkimisen ajan. Juhla-aterian ja sitä seuranneen ilonpidon hän jätti väliin.
Siellä hän harppoo pitkin askelin kohti linja-autoasemaa, tuo saarnamies, joka sai monen sydämen vereslihalle puheellaan. Ne saarnaajan tämäniltaisista kuulijoista, jotka eivät liity pää painuksissa kotiin kulkevien hiljaiseen joukkoon, jäävät kuitenkin pitämään vielä jälkikokousta rukoushuoneen räystään alle. Alun kiusaantuneen hiljaisuuden jälkeen alkaa varovainen päänpudistelu, joka vähitellen pukeutuu sanoiksi. Ilmeet kertovat epäuskoisesta hämmennyksestä ja eleet vähän enemmästäkin. Sanat liittyvät yhteen ja solmiutuvat toisiinsa. Pian joukkoa ympäröi alati kiivastuva puheensorina, josta erottuu sanoja ”olipa kumma tyyppi”, ”tekopyhä askeetti”, ”mahtaa kaveri olla yksinäinen”, ”ei se itsekään elä oppinsa mukaan”, ”elämälle vierasta tuomiopäivän saarnaa” ja ”mutta missä on Jumala, joka on Rakkaus”. Edelleen päätään pudistellen ja epäuskoisesti naureskellen väki hajaantuu autoillensa ja lähtee kotiin.
3.
Aikaa kuluu. Talvi vaihtuu kevääksi ja kevät kesäksi. Sama joukko on jälleen koolla, mutta nyt aivan muualla. Poissa ovat kauppala, räntä ja ränsistynyt rukoushuone. Ollaan keskellä kauneinta kesää kukoistavan Suomen kukoistavalla maaseudulla, meren rannalla ja kirkonkylässä, jota koristaa ikivanha, kaunis kivikirkko. Tuomet ja syreenit kukoistavat, ja peipponen tuntuu laulavan itseään pyörryksiin, kun rukoushuoneen väki astuu kesäretkellään kellojen kaikuessa vanhaan kirkkoon.
Väki kirkossa on kauniisti pukeutunutta, värikästä ja iloista. Lapsia on paljon, ja elämä sen mukaista, mutta ei häiriöksi asti. Alttari on upeasti kukkasin koristeltu, kynttilät palavat ja monet, kauniit kuvat koristavat Herran huonetta.
Messu alkaa urkujen pauhulla. Rukoushuoneen väki nousee muun kirkkokansan mukana seisomaan, kun ristisaatto astuu ovesta sisään. Viimeisenä tulee ehtoollisvälineitä kantava pastori. Hän on pukeutunut albaan, stoolaan ja messukasukkaan. Hänen koko olemuksensa, ruskettuneet kasvonsa ja iloiset silmänsä heijastelevat hyvinvointia ja hyvää mieltä. Olemuksessa on kuitenkin myös vakavuutta ja paljon lämpöä.
Kumarrettuaan alttarikaiteen edessä ja tehtyään ristinmerkin yhdessä muiden messun toimittajien kanssa pastori asettuu lukupulpetin taakse ja aloittaa alkuvirren jälkeen yhteisen ripin. Tekstinä on Markuksen evankeliumin 1. luvun 15. jae: ”Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi.”
Lämpimin, mutta vakavin sanoin ja itsetutkisteluun haastaen pastori maalaa kuulijoiden silmien eteen itsensä lihaksi tulleen Jumalan Sanan, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, joka kerran sanoi nämä sanat. Suvisen aamupäivän nouseva aurinko paistaa kuorin ikkunan lasimaalauksen läpi, kun pastori teroittaa, että kaikki rikkomukset lähimmäistä vastaan ovat rikkomuksia itseään Jumalaa vastaan ja että Hänen käskynsä ovat hyviä, mutta me olemme luonnostamme itsekkäitä ja pahoja. Ja senkin hän sanoo, että pahinta, mitä me voimme tehdä, on, että torjumme luotamme Hänet, joka on keskellämme sanassaan ja sakramenteissaan; että sillä tavoin jäämme vaille sitä anteeksiantamusta, jota Hän tarjoaa kaikille katuville syntisille.
Rippipuhe päättyy synnintunnustukseen ja synninpäästöön. Siirrytään messun sanaosaan riemullisin kiitosvirsin ja rukouksin. Saarnatekstinä on Matteuksen evankeliumin 11. luku ja sanat, jotka Jeesus lausuu: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne. Sillä minun ikeeni on sovelias, ja minun kuormani on keveä.“ Saarnassaan pastori toistaa vielä painokkaasti: ”Rakkaat seurakuntalaiset: Jumalan valtakunta on nyt meitä aivan käsinkosketeltavan lähellä, vaikka sitä ei voi nähdä. Aivan kohta vietämme Herran pyhää ehtoollista. Siinä Hän itse on läsnä sekä pöydän Isäntänä että sen ruokana ja juomana. Parannus alkaa siitä, että kadut syntejäsi, otat uskossa vastaan evankeliumin syntien sovituksesta Hänessä ja Hänet itsensä syntiesi Sovittajana ja sovituksena pyhässä Ehtoollisessa, ja se jatkuu niin, että tahdot joka päivä hylätä vanhan elämäsi ja seurata Herraasi Hänen valossaan ja Hänen Pyhän Henkensä iloöljyllä voideltuna palvella lähimmäisiäsi ja ylistää Herraasi.”
Ehtoollista vietetään hartaasti ja suuren kunnioituksen vallitessa. Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Kaikki jaksavat virsiä veisaten odottaa vuoroaan. Messun päättyessä Herran siunaukseen kirkkokansa lähtee viileän kivikirkon suojista kiitollisin ja iloisin mielin helteisenä avautuvaan suvipäivään J.S.Bachin fuugan kaikuessa urkuparvelta ja kirkonkellojen kuuluttaessa vielä kerran Jumalan kunniaa.
4.
Ihan kaikki eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä. Kesäretkellä ollut rukoushuoneen väki jää kirkonmäelle juttelemaan keskenään. Ennen sovittua lounasta paikallisessa kahvilassa on vielä aikaa tuulettaa ajatuksia syreenien tuoksussa ja leudossa merituulessa.
Pastori näkyi vielä jääneen sakastiin muun kirkkoväen lähtiessä kotiin. Sen tähden keskustelua käydään hiljaksiin. Eihän se semmoinen sovi, että julkisesti ja kovalla äänellä arvioidaan koettua messua ja saarnaa.
Joukko jakaantuu taas kahtia. Tällä kertaa ne, jotka lähtivät talvisen herätyskokouksen jälkeen pää painuksissa ja syvissä mietteissä rukoushuoneelta kotiin, ovat nyt pakahtua ilosta. Eivät he sitä oikein osaa sanoiksi pukea, paremminkin liikutuksen kyyneliksi. Joku vain puoliääneen sanoo: ”Olipa se evankeliumin saarnaa. Oli niin kuin Jeesus itse olisi ollut läsnä ja saarnannut suoraan sydämelle. Synnit on annettu anteeksi! On elämä ja autuus Hänen nimessään!” Ja joku toinen sanoo siihen vielä hiljempaa: ”Olihan Jeesus siellä. Jeesus itse siellä puhui ja otti syntisiä vastaan.”
Nämä äänet jäävät kuitenkin toisten äänten jalkoihin. Silmissä tuikkiva ilo sammuu siihen ivaan ja epäluuloon, joka huokuu kirkonmäellä keskustelevan joukon isommasta osasta, siitä, jolla on myös isoin ääni. Ja se on se sama joukko, joka jäi rukoushuoneen räystään alle räntäsadetta pitämään ja joka silloin oli pohjia myöten pöyristynyt omituisen parannuksensaarnaajan olemuksesta ja sanomasta.
Jollakulla joukosta on sukulaisia paikkakunnalla. Itse asiassa juuri sen tähden he ovat tänne meren rannalle tulleet. Niin paljon oli kuultu tästä kirkonkylästä ja sen seurakunnasta, kirkosta ja papista, että piti se kaikki ihan omin silmin ja korvin nähdä ja kokea.
Mutta kaikkia ei kokemus miellyttänyt, ei sinne päinkään. ”Ihmeellistä korkeakirkollista menoa! Näittekö ne hepeneet sen papin yllä?” Ja toinen lisää: ”Kyllä on tämäkin kirkko tullut maksamaan – tai ainakin sen remontti ja ylläpito! Sillä rahalla olisi ruokittu jo monta köyhää lähetysmaissa.” Ja kolmannen korvaan oli särähtänyt pahasti parvelta soitettu Bach. ”Kuka semmoista herrasväen musiikkia ymmärtää? Eikö yksinkertainen virrenveisuu riittäisi?”
Rippisaarnan ja saarnan sisällöstä näillä arvostelijoilla ei ole mitään sanottavaa. Sitä kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Mutta jälleen menee puhe pastoriin. Ääntä alentaen kuiskataan, mitä kylällä kuulemma kerrotaan: että kyllähän se hurskasta näyttelee ja pitää komeita saarnoja, mutta kuinkas on yksityiselämän laita? Ei, kyllä sillä perheasiat ovat kunnossa, ainakin noin ulospäin, kaunis vaimo ja kolme suloista lasta, jotka nytkin olivat kaikki kirkossa ja oikein nätistihän ne käyttäytyivät. Mutta kovasti iloluontoinen kuului tämä pastori olevan. Tyylikäs asunto hänellä oli ja hyvä auto, musiikkia hän harrasti ja jopa vene oli kuulemma rannassa. Ja vieläkin pahempaa seuraa: pastori oli nähty yhden paikkakunnan silmäätekevän ja varsin maallistuneen herrasväen kanssa koko perheen voimin ravintolassa, ja pöydässä oli viiniä! Yksissä häissäkin oli pastori kuulemma muiden mukana kohotellut maljaa. Kuka sen tietää, vaikka olisi siellä tanssiakin rytkyttänyt rouvansa kanssa tai ehkä jopa morsianta pyörittänyt parketilla!
Ja jälleen pudistettiin päätä! Aivan mahdoton oli tämä pastori komeine kirkkoineen ja urkumusiikkeineen! Muotomenoa ja turhuuden markkinoita! Ei muistoakaan isien kirkon hartaasta yksinkertaisuudesta eikä vakaasta hiljaisuudesta. Ja pappi itse – syömäri ja viininjuoja, syntisten ja publikaanien ystävä!
5.
Ilma oli tällä välin käynyt varsin paksuksi. Ikäänkuin sitä puhdistaakseen arvostelijoiden joukko lähtee jo edeltä kohti lounaspaikkaa. Loput joukosta jäävät vielä kirkonmäelle ihmeissään siitä, kuinka toisin he olivat kaiken kokeneet. Hämmentyneinä he hajaantuvat kirkkomaalle katselemaan hyvin hoidettuja hautoja vanhojen vaahteroiden katveessa.
Silloin sakastin ovi aukeaa. Pastorihan sieltä vihdoin tulee salkku kourassa ja mustassa pyhäpuvussaan – mutta hän ei tule yksin. Hänellä joku seurassaan.
Eivätkä hautausmaalla kävelevät vieraat ole uskoa silmiään. Kuka poistuu sakastista pastorin seurassa? – Ei kukaan muu kuin se sama askeettinen parannussaarnaaja, jonka puheen jälkeen he olivat niin syvästi sydämeen kosketettuina poistuneet tuona räntäsateisena iltana kotipuolen rukoushuoneelta! Sama mies! Sama laiha, nukkavieru hahmo tukka samalla tavoin hapsottaen ja parta huonosti ajettuna, hassunnäköiset silmälasit päässä ja sama puku päällä ja samat kengät jalassa kuin talvellakin.
Heitä, hautausmaalla seisovia, laiha saarnamies ei kuitenkaan näe. Hän on niin syventynyt keskusteluun, jota hän käy pastorin kanssa. Mistähän he puhuvat? Kumpikin näyttää innostuneelta. Kummankin silmät säihkyivät, mutta eivät pelosta eivätkä vihasta, vaan ilosta ja keskinäisestä kunnioituksesta ja kristiveljien välisestä rakkaudesta.
Hyvänen aika! Nyt vieraat muistavat. Eikö vain viimeisten ehtoollisvieraiden joukossa ollutkin tämä tuttu saarnamies, joka oli livahtanut sinne syrjäisestä penkistään tolpan takaa? Eikö hän ollutkin paikalla kuulemassa pastorin rippipuhetta ja saarnaa?
Oli hyvinkin! Siellähän laiha saarnamies oli istunut, ja nyt hän jatkoi sitä keskustelua, jonka Jumala oli saarnassa hänen kanssaan aloittanut palvelijansa kautta, joka oli saarnan pitänyt. Ja kaikesta näkyi, että se oli hyvä keskustelu. Siitä kuului kauemmaskin aina välillä jotakin. ”Rakas veli” – ”meidän Herramme sanomaton armo” – ”Herran jalanjälkiä meidän pitää seurata uskossa ja rakkaudessa” – ”kaikki synnit on sovitettu ja anteeksi annettu” – ”Jumalan sana pysyy, vaikka kaikki muu meiltä vietäisiin” – ”vaelletaan pyhässä pelossa” – ja muuta senkaltaista.
Ja mitä kauemmin hautausmaalla kulkevat vieraat katselivat noita kahta miestä, sitä selvemmältä tilanne alkoi näyttää: nämähän tunsivat ennestään toisensa. He olivat ystävyksiä, ihan selvästi he olivat ystäviä keskenään, läheisiä ja rakkaita ystäviä! Ja vieläkin enemmän: vaikka toinen oli laiha kuin aidanseiväs ja jo vanha mies, toinen taas nuori ja verevä, he olivat toistensa näköisiä! Nämä miehet olivat sukulaisia! He olivat lihan puolesta sukua ja Hengessä rakkaita veljiä toisilleen.
Ja yhdessä nämä kaksi erilaista saarnamiestä lähtivät nyt kirkkomaalta pappilaa kohti. Ovella oli vastassa pappilan kaunis emäntä, joka toivotti myös vieraan lämpimästi tervetulleeksi, ja ovi sulkeutui miesten perässä.
Kukaan ei koskaan saanut tietää, oliko ruokapöydässä nyt viiniä. Varmastikaan pappilassa ei tanssittu. Mutta Kristus siellä oli omiensa keskellä, mutta myös Johannes, Johannes Kastaja, Jeesuksen sukulainen ja edeltäjä. Ja onnellinen se, joka ei pahennu kumpaankaan, ja onnellisin kaikista se, joka tietää, että sittenkin ”pienin Kristuksen valtakunnassa” on ”suurempi” kuin kaikki se, mitä on ollut sitä ennen ja mikä vasta viittaa siihen, mikä Kristuksessa oli täyttyvä.
6.
Tähän voisinkin lopettaa, eikö totta? En kuitenkaan tee sitä ihan vielä.
Kysyn nimittäin, kuka me olemme tässä tarinassa. Olemmeko me niitä, jotka tempaavat Jumalan valtakunnan väkivalloin itselleen ja tappavat niin Johanneksen kuin Jeesuksenkin päästäkseen eroon heidän puheestaan, joka viiltää heidän sydäntään? Olemmeko niitä, jotka polkevat Jumalan ja Hänen sanansa jalkoihinsa ja luulevat, että se on sillä hävitetty?
Vai olemmeko niitä, jotka itse istuvat mukavasti katsomossa, mutta joiden pillin mukaan ihmisten ja jopa Jumalankin olisi tanssittava? Olemmeko vertauksen lasten tavon niitä, joille ei mikään kelpaa? Olemmeko niitä, joille Johannes on liian ankara, mutta jotka eivät hyväksy myöskään Jeesusta? Olemmeko niitä, joille ankarat, askeettiset papit ja vakavat uskovat ovat liian ankaria ja liian vakavia, mutta lempeät, rehevät papit ja iloiset uskovat liian iloisia, reheviä ja lempeitä?
Vai olemmeko sittenkin niitä Jumalan pieniä köyhiä, jotka suuressa hädässään odottavat Israelin lunastusta? Olemmeko niitä, jotka talven pimeydessä ottavat vaarin profeetallisesta sanasta ”niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa” sydämissämme? Olemmeko niitä, jotka eivät loukkaannu Jumalan pyhän lain saarnaan eivätkä karuun Johannekseen, tuohon Eliakseen, joka oli tuleva ja joka ei säästä mitään eikä ketään, mutta viittaa häntä suurempaan, joka tulee hänen jälkeensä – Jumalan Karitsaan, Jeesukseen Kristukseen?
Olemmeko niitä, jotka alkutalven pimeydessä odottavat Messiaan, maailman Vapahtajan syntymää Betlehemin tallissa? Olemmeko niitä, jotka parannuksessa ja uskossa jo nyt kohottavat katseensa siihen tähteen, joka kerran valaisi Maailmakaikkeuden Herran syntymäpaikkaa ja joka nyt Sanan valkeutena johdattaa meitä Hänen luoksensa, Hänen, joka on jo tullut ja tehnyt kaiken, mutta joka yhä tahtoo tulla meidän luoksemme meitä siitä synnistä pelastamaan, jota Johannes, tien valmistaja ja erämaan profeetta, meille saarnasi ja yhä saarnaa synniksi?
Mutta lopulta myös Johanneksen on väistyttävä, ja hän tekee sen mielellään. Hän iloitsee Yljän äänestä niin kuin mies iloitsee parhaan ystävänsä häissä. Nyt hän asettuu kuulijaksi, sillä hänen tehtävänsä on tehty. Hän ottaa itsekin vastaan sen, mikä on vielä suurempaa, kuin hän, joka sentään on suurin vaimoista syntyneiden joukossa. Hän ottaa uskossa vastaan Jumalan uuden valtakunnan, joka ei perustu lakiin eikä oikeuteen, vaan armoon ja anteeksiantamukseen Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on lain täyttänyt ja oikeuden mukaan meidän edustajamme Isän edessä, kun kastettuina Jumalan lapsina uskossa turvaudumme Häneen.
Tämän Herran syntymäpäiväjuhlaa kohti me saamme nyt kulkea sydämen hiljaisuudessa kaiken maailman kohinan keskellä. Siunatkoon Hän adventtimme ja tulevan suuren juhlan! Saakoon Hän uudistaa uskoamme ja elämäämme ja tehdä meistä Hänen valtakuntansa pieniä köyhiä, sellaisia, jotka Hänessä tekevät monia rikkaiksi valmiina myös luopumaan Jumalan lahjoista ja elämän rehevyydestä, jos lähimmäisenrakkaus ja Jumalan valtakunta sitä vaativat, mutta ei koskaan siitä ilosta Herrassa, joka on meidän väkevyytemme.