10.6.2012 2. sunn. hell. Matt. 16:24-27

Jeesuksen opetus itsensä kieltämisestä ja elämän kadottamisesta
on yksi Raamatun rankimpia tekstejä.
Monet kristityt sukupolvet ovat pohtineet sitä, mitä Jeesus TODELLA
tarkoittaa.
Voiko Hän todella olla noin ehdoton?
Eikö Hän anna ihmisen omalle elämälle mitään arvoa?
Onko kristillinen elämä vain itsensä kieltämistä ja hukkaamista?

Jeesuksen ehdottomia sanoja on koetettu lieventää ja loiventaa
monin eri tavoin.
Ei kai Jeesus nyt OIKEASTA tarkoita sitä, miltä sanat kuulostavat?
Eiköhän kyse ole vain siitä, ettei ihminen kiinnitä NIIN paljon
huomiota itseensä vaan ottaa huomioon myös Jumalan ja lähimmäisensä?
Ja eikö ihminen aina pääse pitemmälle, kun keskittyy työhönsä ja
tehtäviinsä eikä vain pohdiskele omaa itseään?

Tällaiset järkeilyt ovat turhia.
Jeesus on ehdoton.
Hänen opetuksensa ON usein hyvin mustavalkoista:
Joko tai. Puolesta tai vastaan.
Hyvä tai paha. Taivas tai helvetti.

Nykyajan ihmisen on vaikea hyväksyä tällaista ehdottomuutta.
Meidän maailmamme on täynnä kompromisseja, puolivillaisuutta,
sovinnaisuutta, suhteellisuutta, ”oiskohan se näin, vai oisko noin?”
”En ota kantaa”, ”Hyväksyn kaiken”, ”Eihän sitä voi tietää, mikä on totta”.

Jeesus kuitenkin tietää, mikä on totta, koska Hän itse ON Totuus.
Hänessä ei ole harmaata epäselvyyttä, ei puolitotuuksia,
ei löperöä suvaitsevaisuutta.
Vuorisaarnassa Jeesus sanoo: ”… olkoon teidän puheenne:
’On, on’ tai ’ei, ei’. Mitä siihen lisätään on pahasta” (Matt. 5:37).

Jeesus siis ihan oikeasti tarkoittaa sitä, että meidän tulisi kieltää
itsemme, ottaa ristimme ja seurata Häntä.
Tämä juuri on sitä elämän kadottamista, joka samalla merkitsee
todellisen elämän löytämistä.

Se ei ole vertauskuvallista tai ihanteellista puhetta, jolla ei ole
mitään todellista merkitystä elämän kannalta. Päinvastoin!
Valitettavasti me olemme vuosikymmenten aikana tottuneet
kristilliseen julistukseen, jossa on vesitetty Jeesuksen ehdottomia
sanoja.
– Synti ei itse asiassa ole niin paha asia kuin Jeesus väittää.
– Helvetti ei varmaankaan ole niin kuuma ja ikuinen paikka kuin
Jeesus opettaa.
– Kristuksen seuraaminen ei voi tarkoittaa omaisten jättämistä
– Kenenkään ei tarvitse lähteä myymään omaisuuttaan ja antamaan
sitä köyhille, vaikka Jeesus niin sanoi. Ja niin edelleen.

Kaikkien näiden väärinkäsitysten taustalla on virheellinen ajatus
ihmisen ja Jumalan suhteesta.
Ajatellaan, että ihminen on itsenäinen toimija, jonka pitää yrittää
toteuttaa Jumalan tahtoa.
Tästä näkökulmasta on tietenkin mahdotonta vaatia, että joku
ihminen kieltää täysin itsensä ja kadottaa elämänsä.
Eihän kukaan itseään kunnioittava ihminen voi sellaista tehdä.

Tällainen asenne liitetään nykyisin huonoon itsetuntoon tai
kypsymättömyyteen.
Ihminen ei ole kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi eikä osaa ottaa
vastuuta omasta elämästään.
Sen sijaan hän jättää kaiken päätösvallan Jumalalle (tai sille, jonka
hän kuvittelee olevan muka jumala). Täysi-ikäiseksi kasvanut
länsimaalainen ihminen ei tällaiseen suostu. Hän haluaa itse
johtaa elämäänsä ja tehdä omat ratkaisunsa.

Kristitty ihminen voi kuitenkin ymmärtää, mitä se itsensä kieltäminen
ja elämän kadottaminen tarkoittaa:
Se on sitä, että ”en enää elä minä vaan Kristus elää minussa” (Gal. 2:20).
– Näinhän Paavali asian ilmaisi.

Uskosta osaton ihminen ei koskaan voi ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.
Ei vähimmässäkään määrin!
Hänestä on silkkaa hulluutta sanoa, että ”enää en elä minä vaan
Kristus elää minussa”.
Se kuulostaa mahdottomuudelta, järjen vastaiselta asialta.
– Ja sitähän se onkin.

Tämä on enemmän kuin sitä, että minä rakastan Kristusta.
Tämä on syvä hengen maailmassa tapahtuva yhdistyminen.
Kristus kätkee minut sisäänsä, haavoihinsa ja vereensä.
Hän ottaa itseensä minun syntini.
Ja vielä enemmän: hän ottaa minut kokonaan.

Ihminen ja Kristus voivat kuitenkin tulla yhdeksi vain uskon kautta.
Ihminen ei silloin ole enää vain luotu olento.
Hän on lunastettu, Jumalan omaksi ostettu ja otettu.

Elämän keskuksena ei silloin enää ole ihmisen oma sydän
vaan keskuksena on Kristus ja Pyhä Henki.
Ihmistä ei enää ohjaa liha eli hänen oma, langennut, itsekäs mielensä.
Sen tilalle on tullut toinen hallitsija, Jeesus Kristus.

Synti on heitetty pois sydämestä ja synnin jäänteitä raivataan
jatkuvasti anteeksipyytämisen ja –antamisen kautta.
Pyhä Henki saa Jumalan sanan kautta aina enemmän sijaa
ihmisen sisimmässä.

***
Tämä uusi elämä on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.
Mutta se ei ole VAIN sitä.
Onhan kyseessä RISTIN tie. Kristuksen tie.
”Hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua”.

Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, on ehkä parhaiten kuvattu
virressä 354.

”Kristityn ilman ristiä ei Herra olla anna.
Siis suostu siihen nöyränä ja ristiäsi kanna.
Hän lapsiaan rakkaimpiaan vie usein alle vaivan,
lyö ankarimmin aivan.”

Kukaan kristitty ei siis ole ilman ristiä.
Me jokainen saamme osamme siitä vaivasta ja kärsimyksestä, joka johtuu uskosta Kristukseen. Lutherin mukaan kristitty saa ”kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset pahan perkeleen, maailman ja oman lihan taholta, sisäisesti murheellisena, pelokkaana, kauhistuneena,
ulkonaisesti köyhänä, halveksittuna, sairaana ja heikkona. Syyn tähän täytyy
olla ainoastaan sen, että kristitty pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden” (Kirkosta ja kirkolliskok., 170).

Tuntuu käsittämättömältä, että Isä antaa rakkaimpien lastensa
kärsiä usein eniten tuskaa. Mutta näinhän Jumala teki myös
Jeesuksen kohdalla.
Meidän ihmisten kohdalla tähän ristin kantamiseen on kuitenkin
syynsä. Ja niistä tuo virsi kertoo näin:
”Ei kristittyä ristittä milloinkaan tänne luotu.
Se minkä saat nyt kärsiä on parhaaksesi suotu.
Ei Jumala voi sinua kurittaa vihassansa vaan rakkaudessansa”

Tämän on kärsimyksen ymmärtämisen lähtökohta.
Kaikki tapahtuu sittenkin meidän parhaaksemme.
Me emme useinkaan ymmärrä sitä, MIKSI pahaa tapahtuu?
Miksi on vastoinkäymisiä? Miksi maailma saa syytää vihaa
uskovien niskaan?

Se kaikki on Jumalan kuritusta.
Tai paremminkin: se on Jumalan sallimaa kasvatusta.
Ei Jumala itse kurita, mutta Hän antaa pahan koskea meihin.
Mutta kaikella tällä on AINA hyvä päämäärä.

Virrentekijä David Nerreter jatkaa:
”Kristitty ilman ristiä ei rukoukseen taivu.
Siis ristin alla köyhänä Jeesuksen eteen vaivu.
Ja Jumala on siunaava sen ristin minkä antaa. Saat voiman sitä kantaa”

Ahaa!
Yksi tärkeä syy siihen, että joudumme kantamaan ristiä, on sanottu tässä.
Se opettaa meitä rukoilemaan.
Se pistää meidät huokailemaan Jumalan puoleen.
Kun elämä on helppoa ja kevyttä, Jumala helposti unohtuu.
Me unohdamme kiittää kaikesta siitä runsaasta hyvyydestä, jota
Jumala jatkuvasti meille osoittaa.

Ahdistuksen aikana on toisin.
Silloin on PAKKO huutaa Jumalaa avuksi.
Siksi moni kokeekin, että juuri kärsimyksen aikoina Jumala on
kuitenkin tuntunut olevan lähempänä.
On oppinut paljon uutta Jumalasta, kun on joutunut turvautumaan Häneen.

Tärkeä on myös tuo virren opetus, että Jumala SIUNAA sen ristin,
jonka Hän meille antaa. Ristiin ja kärsimykseen sisältyykin kätketty siunaus.
Se tuo mukanaan meille joitakin uusia Jumalan aarteita:
vaikkapa lohdutusta, anteeksiantamusta, rohkaisua tai Pyhän Hengen
läsnäoloa.

Jumala antaa ristin. Mutta Hän antaa myös meille voiman kantaa sitä.
Jumala ei koskaan anna lapselleen liian raskasta ristiä
– vaikka meistä saattaa usein tuntua siltä.

****
Nerreter jatkaa:
”Kristitty ilman ristiä ei pysy valvehella, vaan uneen synti pettävä
taas alkaa taivutella. Ah, kiusoissa ja vaivoissa karkaise uskoani,
oi Jeesus auttajani”

Ristin ja kärsimyksen yksi tärkeä syy on siis pitää meidät hengellisesti
valveilla. Kaikki hyvin tiedämme omasta kokemuksestamme, että myötämäet ovat uskonelämän kannalta usein kaikkein vaarallisimpia.
Alamäessä on vaara suistua tieltä.
Ylämäessä en ole vielä kenenkään kuullut ajautuneen ulos tieltä.

Mielenkiintoinen on tuo sana: ”karkaise uskoani”.
Tehän tiedätte, mitä on karkaiseminen.
Sen ”tarkoitus on lisätä teräksen kovuutta, saada siitä iskusitkeä,
kestämään siihen kohdistuva rasitus” – näin netissä tuo karkaiseminen määritellään.

Risti tekee uskosta iskusitkeää, rasituksen kestävää.
Ei kovaa mutta kestävää.

****
Viimeisessä säkeistössä virrentekijä osoittaa sanansa Jeesukselle:
“Et ristittä suo minunkaan vaeltaa tiellä taivaan.
Se auta, Jeesus, kantamaan ja tyytymään myös vaivaan.
Jos kärsinkin, niin kuitenkin kanssani tiellä kuljet,
elävään toivoon suljet”

Tämä on itsensä kieltäneen, ristinsä ottaneet kristityn toivo:
Hän kulkee tätä ristin tietä Kristuksen kanssa, ei koskaan yksin.
Jos me olisimme yksin, ei meillä olisi toivoa.
Uupuisimme, menettäsimme suunnan, masentuisimme,
jättäisimme matkanteon kesken.
Ristinkantaja tietää kuitenkin joka hetki olevansa TIELLÄ.
Sillä tiellä, josta Jeesus sanoo: “Minä ole tie”.
Me kuljemme Jeesusta pitkin.
Hän kantaa meitä päällään.
Tie kuljettaa meitä.
– Vähän niin kuin Hansakeskuksen liukuportaat.

Meidän ei tarvitse kantaa huolta siitä, pääsemmekö perille.
Meidän huolemme tulee kohdistua ainoastaan siihen,
mitä on meidän jalkojemme alla.
Onko siinä Kristus-tie? Lepääkö elämäni Hänessä?

Jos on, Jeesus itse huolehtii siitä, mihin meidän tiemme johtaa.
Me emme menetä sieluamme niin kuin ne,
jotka ovat rakastuneet tähän maailmaan.
Sen sijaan meidän sielumme on ikuisessa turvassa.
Me saavumme uskon päämäärän; sielujen pelastuksen,
niin kuin apostoli Pietari opettaa (1. Piet. 1:9).