2. sunnuntai ennen paastonaikaa (Seksagesima), Joh. 4: 31–38, Martti Vaahtoranta

1.
Saksalainen tuttavani kysyi joskus minulta, missä olin oppinut liikkumaan merellä. Hän tarkoitti koulua, jota olisin käynyt, tai kursseja, jotka olisin suorittanut. Vastasin, että vaikka joskus jonkun tutkinnon läpäisinkin, varsinaisesti purjehtimisen, navigoinnin ja ylipäätään merellä liikkumisen opin isältäni ja isoisältäni. Kasvoin siihen, niin kuin kalastajien ja merimiesten jälkeläiset pitkin rannikkoa ja saaristoa ovat aina kasvaneet. Eihän Suomessa onkimiseenkaan tarvita kursseja eikä todistuksia. Sekin on osa perittyä elämäntapaa, johon myös sisämaassa kuuluu usein jonkinasteinen veneily.
Sama pitää paikkansa, kun puhutaan maanviljelystä. Vaikka nyky-Suomessa enää harvat saavat elantonsa maataloudesta, useimmilla meistä on juuria myös siellä, missä on sukupolvien ajan viljelty peltoja, kasvatettu karjaa ja hoidettu metsää. Eikä tarvitse mennä ajassa kovin pitkälle taaksepäin, kun kotitarveviljely ei vielä ollut trendikäs harrastus, vaan osa myös tilattoman väestön ja jopa kaupunkilaisten normaalia elämäntapaa. Isoisäni äidin kotitalossa, Kirstillä, joka on nyt museo, oli myös navetta. Ja nykyisinkin moni kaupunkilainen harrastaa metsätöitä vähintäänkin polttaakseen pesässä omia puita.
Ja kovasti myös meillä joskus viljeltiin. Olen sitä sukupolvea, jonka vanhemmat kokivat sodan ja pula-ajan. Ja niukempaa, kuin nyt, oli myös meidän elämämme silloin, kun olimme lapsia 1960-luvulla.
Tätä niukkuutta torjuttiin pontevasti viljelemällä sitä pientä puutarhan plänttiä, jonka isoisäni raivasi ja seuraava sukupolvi saattoi kukoistamaan. Pellossa kasvoi paitsi perunoita, niin paljon myös muita maan hedelmiä, ettei niitä voi tässä edes luetella. Marjapuskat notkuivat, ja satoja litroja omenamehua tehtiin parhaina vuosina.
Siinä kaikessa oli paljon vaivaa ja vähtiä. Omenapuut piti leikata, perunat istuttaa ja porkkanat harventaa. Mansikoitten hometilannetta seurattiin silmä kovana, ja tomaattien kastelusta huolehdittiin, kun suvihelteillä oltiin merellä.
Mutta sitten tuli korjuun aika. Mielessäni on joku kirkas ja vielä lämmin syyskuun päivä, kun käännämme lapiolla mehevästä mullasta esiin kauniita ja vielä kauniimpia perunoita naatillisen toisensa jälkeen. Äiti laittaa oman pellon kaalista laatikkoa ja omista omenista munkkeja. Syödään omalla persiljalla höystettyjä maitoperunoita, ja perunalimput kypsyvät useammassa uunissa tuoksuaan levittäen.
Töitä tehdään lujasti ja kellon ympäri. Ehtoolla saunassa sen tuntee jokaisessa jäsenessään. Silti on iloinen mieli. Kova työ on pelkkää juhlaa, sillä nyt korjataan yhdessä pitkän vaivannäön hedelmiä.
Mukana on myös kiitollisuutta siitä työstä, jota isovanhemmat ja vanhemmat ovat tehneet maan raivatessaan ja sitä muokatessaan, kiviä halkaistessaan, juurakkoja hävittäessään, ulkoluodoilta hauruja kuljettaessaan. Olinhan itsekin vielä jollakin haurunhakureissulla mukana, mutta enimmäkseen jo toisten tekemän työn hedelmillä. En ollut myöskään sinä vuonna kaikkia perunoita istuttanut, en omenapuita leikannut enkä porkkanoita harventanut. Silti sain yhdessä toisten kanssa työtä tehden viettää iloista sadonkorjuun juhlaa.
Kaikkein kiitollisin olin kuitenkin Jumalalle. Hänen luomisen lahjojaan me syksyn auringonpaisteessa ja vielä lämpimän meren rannalla otimme vastaan, kun korjasimme satoa ja nautimme sen uutisista. Hänen työnsä oli käynyt myös isovanhempieni ja vanhempieni työn edellä. Hän oli viime kädessä nähnyt vaivan voidakseen kättemme työn kautta antaa meille runsaan ruoan ja sadonkorjuun ilon.
2.
Jos näin on luomisen lahjojen laita, kuinka paljon enemmän se pitääkään paikkansa, kun on puhe meidän pelastuksestamme! Jos Jumala myös meidän maallisissa töissämme lopulta itse antaa kaiken, kuinka paljon varmemmin se pitääkään paikkansa, kun puhutaan siitä Jumalan valtakunnan työstä, joka ei pääty perunapellolle, virastoon, tehtaaseen, satamaan eikä toimistoon, vaan Viimeiseen Sadonkorjuuseen! Ja viimeinen sato kootaan silloin, kun Herra tulee takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Toisille se on juhla, toisille kauhujen päivä, kun kirjat avataan ja toiset kutsutaan taivaan iloon, toiset taas tuomitaan iankaikkiseen kadotukseen.
Jotakin kadotuksen kuolemankauhusta kotetaan jo silloin, kun täällä maan päällä jää sato kokonaan saamatta – siellä, missä vielä eletään omien peltojen vuosittaisesta tuotosta. Toisaalta, jos jo maallisestakin sadonkorjuusta iloitaan, kuinka paljon suurempi juhla onkaan jo tässä ajassa se, jossa korjataan satoa iankaikkiseen elämään!
Silti sekin sadonkorjuu on työtä, välillä jopa kovaa työtä. Tätä messua, jossa nyt saarnaan, ei olisi, ellei ensin joku olisi rakentanut Rukoushuonetta, joka nyt kulkee Posellin nimellä. Emme myöskään voisi kokoontua tänne, ellette te, rakkaat seurakuntalaiset, uhraisi kirkkotilamme vuokranmaksuun isoa osaa työnne ansiosta tai siitä, mitä käytätte varoistanne ja tuloistanne jokapäiväisen elämän tarpeisiin. Meillä ei olisi pyhäkoulua, ei alttaria, ei säestystä, ei kirkkokahveja, ei saarnoja netissä, ei yhtään mitään, ellette te huolehtisi näistä kaikista sikäli, kuin lapset, oma työ tai terveys antavat myöten.
Teiltä saan myös minä elatukseni virassa, jota Jumalan kutsusta hoidan. Ja se kutsukin on tullut Häneltä teidän kauttanne. Ilman teidän työtänne, uhrianne ja Jumalan kutsua kauttanne en voisi saarnata tässä nyt. Mutta minunkin pitää tehdä lujasti töitä, istua pitkiä päiviä tietokoneen ääressä ja välillä kirjojenkin kimpussa rukoillen viisautta ja voimia tehtävieni kunnialliseen suorittamiseen niin, että Jumalan valtakunta tulisi heikon ja huonon papin kautta rakennetuksi.
3.
Tässä kaikessa on paljon kipua mukana. Työ ei ole leikkiä, ei teidän työnne eikä minun. Joskus siinä väsyy se, joka huolehtii perheensä ja oman työnsä ohella myös seurakunnasta, ja se, joka päätyökseen saarnaa ja opettaa, jakaa sakramentteja ja kaitsee seurakuntaa niin yhteisessä jumalanpalveluksessa kuin yksityisestikin.
Työssä väsyy. Silti se voi olla juhlaa, niin kuin lapsuuteni perunannostopäivät. Ja sellaisessa hengellisessä sadonkorjuun juhlassa me olemme juuri nyt.
Sanaa tosin vielä myös kylvetään tulevan sadon toivossa. Lopullinen sadonkorjuu koittaa vasta aikojen lopussa. Silti eloa korjataan myös jo nyt. Se, mikä kerran on näkyvällä tavalla totta, tuottaa kypsiä hedelmiä uskossa jo nyt, kun anteeksiantamuksen sana kohtaaa ahdistuneen ja syyllisen sydämen ja kun Herran ruumis ja veri kätkevät syntisen Hänen pyhiin haavoihinsa, antavat synnit anteeksi ja ravitsevat häntä Pyhällä Hengellä, ilolla ja toivolla vastaisen vaelluksen varalle.
4.
”Joka niittää, hän saa palkan ja kokoo hedelmän ijankaikkiseen elämään, että kylväjä ja niittäjä ynnä iloitsisivat. Sillä tässä on se sana tosi: toinen on, joka kylvää, ja toinen, joka niittää. Minä lähetin teidät niittämään, jossa ette ole työtä tehdeet. Muut ovat työtä tehneet, ja te olette heidän työnsä päälle tulleet.”
Näin Jeesus sanoo päivän evankeliumin päätteeksi apostoleilleen ja opetuslapsilleen, jotka Hän on kutsunut ja valinnut Jumalan valtakunnan työntekijöiksi, sanan kylväjiksi, mutta myös sadon korjaajiksi. Oltiin Siikarin kaupungin kaivolla. Jeesus oli päättänyt keskustelun samarialaisen naisen kanssa, sen, jolla oli ollut viisi miestä, eikä nykyinenkään ollut hänen omansa. Hämmästyneenä siitä, että Jeesus tiesi hänestä kaiken, mutta tahtoi siitä huolimatta olla tekemisissä hänen kanssaan ja jopa juoda kiposta, jolla hän ammensi vettä kaivosta, nainen oli lähtenyt juoksujalkaa kertomaan kaupungin asukkaille, kenet hän oli tavannut. ”Olleeko hän Kristus?” Näin hän toimitti naapureilleen, joita hän tapasi.
Ja nyt Jeesus katseli, kuinka kaupungin asukkaat tulivat vaaleat vaatteet tuulessa hulmuten katsomaan, kuka se oli, josta nainen oli heille kertonut. Kuten eräs oppinut Raamatun selittäjä sanoo, tässä Jeesus näkee ne vaalenneet viljapellot, jotka kypsinä odottavat sadon korjaajia. Näemme saapuvassa joukossa sen kristillisen seurakunnan siemenen, joka kasvoi oraalle ja tuotti runsaat tähkät, kun Jumalan Nisunjyvä oli haudattu maahan ja kun Hän, Jumalan iankaikkinen, persoonallinen Sana, Jeesus Kristus, oli noussut kuolleista uuteen, katoamattomaan elämään ja kun sana siitä saapui myös Samariaan. Sana Herran kuolemasta ja ylösnousemuksesta korjasi satoa siitä, minkä Jeesus kylvi Siikarin kaivolla kätkien samalla itsensä Siemenenä maahan.
5.
Jeesus oli lopulta myös se, joka teki koko sen raskaan työn, jonka hedelmiä opetuslapset korjasivat. Kun Siemen kylvettiin, ei vielä vietetty sadonkorjuun juhlia. Siitä oli juhla kaukana.
Jeesus kyllä teki, aloitti ja täytti työnsä mielellään – rakkaudesta meihin ja kuuliaisuudesta Isälleen. ”Minun ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, ja täytän hänen tekonsa.” Niin Jeesus sanoi.
Jeesus rakasti työtä ja tehtävää, joka Hänelle oli annettu ja jonka Hän oli vapaaehtoisesti ottanut niskoilleen. Mutta raskas oli Hänen osansa, paljon raskaampi kuin niiden, jotka saavat leikata kypsää viljaa ja korjata sadon toisten työstä.
Jeesuksen kylvötyö päättyi Golgatalle, mutta se alkoi paljon aikaisemmin. Se alkoi jo Pyhän Kolminaisuuden päätöksestä Sanan tulla lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta. Lupauksen sanassa vaimon Siemen oli maailmassa läsnä syntiinlankeemuksesta asti koko pitkän pelastushistorian ajan Jumalan johdattaessa kansaansa kohti lupauksen täyttymystä.
Ja lupaus täyttyi: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen kunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian Isästä, täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14) Niin tapahtui. Mutta sittenkin – tai sen tähden – lopulta yksin jätettynä ja hyljättynä Herra Jeesus, Jumalan lihaksi tullut Sana ja vaimon Siemen, puitiin ruoskaniskuin ja nauloin ja haudattiin kovan kallion sisään.
6.
Jeesuksen työ Samariassakaan ei alkanut Siikarin kaivolta. Sielläkin oli kylvetty sanaa jo kauan ennen Hänen ja naisen kohtaamista. Paljon siitä oli ymmärretty väärin ja paljon siitä oli unohdettu. Silti jotakin muinaisten profeettojen ja saarnaajien kylvämästä siemenestä oli jäänyt maahan ja itänyt siinä.
Se oli sana luvatusta Messiaasta. Se oli synnyttänyt hennon ja heikon oraan, joka koetti kasvaa kohti valoa, kohti armon aurinkoa. Taivas oli kuitenkin lain pimeiden pilvien peitossa. Ei nähty sitä, mitä toivottiin, eikä enää oikein edes tiedetty, mitä olisi pitänyt toivoa. Ja liian usein kysyttiin neuvoa vääriltä jumalilta.
Kun Mooses viipyi Siinain vuorella lain liittoa solmittaessa, kansa luuli hänen kokonaan jättäneen virkansa ja hylänneen heidät. Synkkä, salamoiva pilvi peitti vuoren ja Mooseksen. Ja niin kansa rakensi itselleen oman kuvansa jumalasta. Kultaista vasikkaa palvoen he kuvittelivat sen johdattaneen heidät Egyptin orjuudesta.
Niin oli myös Samariassa melkein unohtunut tieto siitä, mitä Jumala oli käskenyt ja mitä Hän oli luvannut. Sanan siemen oli lähes tukahtunut orjantappuroiden sekaan siinä kovassa maassa, josta taivaan linnut sen nokkivat kupuunsa. Kaikkia siemeniä ne eivät kuitenkaan löytäneet. Täysin turhaan ei sanaa Samariassakaan ollut kylvetty.
Ja nyt se saattoi kasvaa oraalle. Jumala ei lain liiton solmittuaankaan tuhonnut kansaansa, vaan armahti sitä ja johdatti sen Luvattuun maahan. Ja kun Hän täytti ikivanhan lupauksensa solmien uuden, evankeliumin armoliiton rangaistuaan omaa Poikaansa niistäkin synneistä, jotka Hänen kansansa teki Siinain vuoren juurella ja Garisimin vuoren rinteillä, Hän avasi myös samarialaisille tien Taivaalliseen Jerusalemiin ja Siionin vuorelle. Sillä tavoin se oras, joka olisi lopulta kuollut synkän lain taivaan alla, saattoi Pyhän Hengen sateen kostuttaessa maata kasvaa kohti täyttä tähkää sen Jumalan armon Auringon paisteessa, joka Siikarin kaivolla Jeesuksessa itsessään loisti yli vaalenneiden vainoiden ja joka ikuisen Siemenen kuoltua ja noustua kuolleista saattoi tuottaa runsaan sadon Jumalan seurakuntaan ja iankaikkiseen elämään.
7.
Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret Pyhän Marian seurakunnassa! Mekään emme rakenna tyhjän päälle. Sana on ennen meitä kylvetty Raumalle, Eurajoelle, Lappiin, Pyhärantaan, Kodisjoelle ja mistä me kukin sitten tänne tulemmekin. Se on kylvetty jo satoja vuosia, ehkä jo yli tuhat vuotta sitten. Isämme ja äitimme ovat tehneet sitä samaa työtä, johon meidätkin on kukin paikallamme kutsuttu tämän Sanan palveluksessa. Minut on kutsuttu apostoleista alkunsa saaneessa saarnavirassa julistamaan sanaa, ja meidät kaikki on kutsuttu pyhien pitkänä saattona halki aikojen todistamaan siitä sanoin ja teoin, elämään sitä arjessa todeksi, opettamaan sitä lapsillemme, kehottamaan ja rohkaisemaan sillä lähimmäisiämme ja kaikki yhdessä kantamaan vastuuta seurakunnasta.
Emme rakenna tyhjän, vaan sen työn päälle, jota Jumala on Pojassaan tehnyt ennen eläneiden ja kilvoitelleiden kautta. Emme ole itse perustaneet kirkkoa emmekä edes seurakuntaa, vaikka siltä saattaakin näyttää. Olemme vain liittyneet isien ja äitien matkasaattoon tehden yhdessä sitä, mihin jo heidät pyhässä kasteessa kutsuttiin ja mihin Herra Jeesus meitä nytkin kutsuu: sekä edelleen kylvämään että korjaamaan hedelmää toisten kylvöstä. Sillä tavoin liitymme Kirkkoon vaeltavana Jumalan kansana ja muotoudumme paikallisesti Hänen seurakunnakseen.
8.
Tässä seurakunnassa meidät on kutsuttu kantamaan vastuuta ja sillä tavoin tekemään töitä Herran elopellolla. Mutta meillekin se on vaikeaa ja raskasta työtä, jos teemme sitä vain omassa varassamme ja omin voimin. Eikä siitä sillä tavalla mitään tulekaan. Ennemmin tai myöhemmin väsymme, muutumme välinpitämättömiksi, alamme riidellä keskenämme, luovumme ja luovutamme, teemme enää vain sen, mikä on välttämätöntä emmekä sitten enää edes sitä. Tai sitten teemme itsellemme oman kuvan omasta epäjumalastamme ja alamme palvella sitä. Ja lopulta oras kuolee veden ja ravinnon puutteeseen, tai siemen ei saa enää edes itää lintujen syödessä sen tien ohesta, johon se kylvettiin.
Mutta ei hätää: me emme tee tätä työtä omassa varassamme. Emme tee sitä edes niiden varassa, jotka ovat ennen meitä kyntäneet ja kylväneet, muokanneet maata ja varjelleet viljelyksiä tuholaisilta. Sillä silloinkin sen kaiken teki lopulta Hän, joka on samaan aikaan sekä Kylväjä että Siemen. Hän myös kokoaa kanssamme siinä sadonkorjuun juhlassa, joka alkaa jo täällä, maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa.
9.
Sitä juhlaa vietämme myös tänään. Vietämme sitä juuri nyt. Siinäkin Jumala itse tekee koko työn alusta loppuun. Hän tekee sen silloinkin yksin ja kokonaan, vaikka me olemme työssä mukana sanan ja sakramenttien sadonkorjuujuhlassa, jossa väsytään, mutta silti iloitaan Pyhässä Hengessä niistä suurista lahjoista, joita Jumala meille on Pojassaan antanut ja yhä tahtoo antaa.
Tule siis ja ota vastaan sinun puolestasi ihmiseksi tulleen, sinun puolestasi kuolleen ja sinun edeltäsi ylösnousseen Jumalan Pojan valtavat pelastuksen lahjat. Hän antaa sinulle sen, minkä Hän kyynelin ja tuskanhuudoin uhrasi puolestasi maksuksi Isälle sinun synneistäsi! Tule ottamaan vastaan taivaallinen leipä, joka ruokkii sinut aina ikuiseen elämään asti! Tule ottamaan vastaan sinun puolestasi vuotanut veri. Se kostuttaa maan, jossa sinä saat kasvaa hyvän hedelmän syntien anteeksiantamuksessa, rakkaudessa lähimmäisiisi ja uskossa Jumalaan, joka sekä kylvää, kastelee että korjaa kypsän viljan! Tule, sillä kaikki on valmistettu! Amen.