1.
Viime pyhänä tapasimme kiusatun Herran. Rakkaudesta meihin Hän oli tehnyt itsestään heikon ja haavoittuvan. Aseenaan Hänellä oli vain se sama Jumalan Sana, joka myös meillä on Raamatussa. Kirjoitetun Sanan avulla Luomaton Sana karkoitti kiusaajan, joka kävi Hänen kimppuunsa erämaassa kohta kasteen jälkeen.
Sitten kuulimme Jeesuksen kertovan opetuslapsilleen, kuinka Hänen olisi lopulta käyvä. Jeesus kertoi että Hänet riisuttaisiin kaikesta vallasta ja voimasta, että Häntä pilkattaisiin ja häväistäisiin ja lopuksi tapettaisiin mitä hirvittävimmällä tavalla.
Lopullisesti Hän ei kuitenkaan tuhoutuisi. Kolmantena päivänä Hän nousisi kuolleista. Kuollessaankin Hän olisi Kaikkivaltias Jumala, elämän ja kuoleman Herra.
2.
Tätä jumalallista valtaansa Jeesus ei kuitenkaan käyttänyt itsensä puolustamiseen. Kun Häntä tultiin pidättämään Getsemanen puutarhassa, Hän kielsi opetuslapsiaan puolustamasta Häntä. Myös enkelien legioonat pysyivät taivaallisissa kasarmeissaan, kun Jeesus pidätettiin ja vietiin häväistäväksi, kidutettavaksi ja surmattavaksi.
Tämän kaiken Jeesus teki voidakseen pelastaa meidät synnin ja kuoleman vallasta. Rakkaus meihin sitoi Jeesuksen siihen tehtävään, joka Hänellä oli meidän syntiemme Sovittajana. Hänen kärsivä kuuliaisuutensa teki Hänen uhristaan kelvollisen Isän edessä. Sen tähden se riittää sovitukseksi meidänkin synneistämme.
Meidän tähtemme Jeesus ei puolustanut itseään. Hän ei astunut alas ristiltä, niin kuin Häntä pilkaten vaadittiin tekemään. Rakkaus meihin vaati Häntä kärsimään meidän rangaistuksemme loppuun asti ristin puussa.
Sama rakkaus meitä kohtaan sai Hänet kuitenkin myös käyttämään jumalallista valtaansa. Itseään Hän ei puolustanut, mutta niitä, jotka kärsivät pahan vallasta, Hän auttoi jumallalisen valtansa voimalla. Sillä tavoin Hän ilmaisi, kuka Hän oli alennuksen tilastansa huolimatta.
Kaikkea pahan valtaa Jeesus ei kuitenkaan vielä silloin murskannut. Sen Hän tekee sitten, kun maailman armonaika päättyy, kun Viimeinen päivä on käsillä ja kun kaikki paha, perkele enkeleineen ja ihmiset, jotka eivät ole antaneet pelastaa itseään pahan vallasta, heitetään ikuiseen tuleen. Silloin Jumalan Poika lopullisesti paljastaa kirkkautensa.
Kuitenkin myös jo silloin, kun Jeesus Herran kärsivänä palvelijana vaelsi kohti Golgataa, Jumalan kaikkivaltias rakkaus murtautui Hänessä esiin. Puhuessaan, niin kuin se, jolla on valta, ruokkiessaan nälkäisiä ja parantaessaan sairaita Hän ilmaisi jumalallisen voimansa.
3.
Niin tapahtui myös silloin, kun Jeesus vapautti riivattuja pahojen henkien vallasta. Jumalan sormella Hän ajoi ne pois (Luuk. 11:20). Kun oli kyse toisten kärsimyksestä, Jeesus käytti jumalallista valtaansa perkeleen vallan kukistamiseksi.
Jotakin vallastaan Hän antoi myös opetuslapsilleen. Pyhä Matteus kertoo: ”Ja hän kutsui tykönsä kaksitoistakymmentä opetuslastansa, ja antoi heille vallan riettaisia henkiä vastaan, niitä ajaa ulos, ja parantaa kaikkinaisia tauteja ja kaikkea sairautta.” (Matt. 10:1) He saivat jotakin Mestarinsa jumalallisesta vallasta vastustaa perkeleen tekoja karkottamalla riivaajia ja sairaita parantamalla.
Eikä varmasti ole sattuma, että nämä kaksi asiaa mainitaan rinnakkain. Sekä riivattuna oleminen että sairastaminen olivat Jumalan vastustajan, sielunvihollisen tuhotöitä. Ne olivat ja ne ovat sitä pahan valtaa, jolle syntiinlankeemus avasi oven. Ne ovat se ”palkka”, jonka sielunvihollinen antoi ihmiskunnalle sen kuunneltua enemmän valheen isää kuin Jumalaa, joka on rakkaus. Ne ovat kirous, joka syntiinlankeemuksen tähden lepää ihmiskunnan yllä.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokainen riivattu tai jokainen sairas olisi itse henkilökohtaisesti syypää tilanteeseensa. Tämä on tarkasti nähtävä. Ne, joita koetellaan sairauksilla tai jotka on riivattu, ovat kyllä osallisia ihmiskunnan yhteisestä synnistä ja syyllisyydestä. Silti joskus eniten joutuvat kärsimään ne, jotka yhteisestä syyllisyydestämme huolimatta näyttävät vähiten ansainneen koettelemuksensa. Ja varmasti he eivät ole ainakaan sen syyllisempiä kuin terveet tai ne, jotka eivät edes tiedä, mitä on ”olla riivattu”.
4.
Mutta tiedämmekö me, mitä se on? ”Riivattuna oleminen” on meille, moderneille länsimaalaisille, outo ja vieras ilmiö. Meidän kokemusmaailmassamme ei oikein ole tilaa henkimaailman olennoille eikä myöskään riivaajille, vaikka uskomme Jumalaan sellaisena, kuin Raamattu Hänet ilmoittaa.
Sitäkin tutumpia meille ovat sairaudet. Kaikista lääketieteen suurista saavutuksista huolimatta ne kuuluvat meidän elämämme arkeen. Ne vaivaavat meitä koko elämämme ajan, ja harvoin meistä kukaan myöskään pelkkää vanhuuteen kuolee. Jonkin sairauden seurauksena me täältä useimmiten lähdemme.
Kummankin, riivattuna olemisen ja sairauksien takana toimii kuitenkin se sama Jumalan vastustaja, joka kulkee keskellämme kuin kiljuva jalopeura etsien, kenet hän saisi niellä ja tuhota (1 Piet. 5:8). Se tekee sitä tosin vain niissä rajoissa, jotka Jumala on sille asettanut, mutta se ei myöskään toimi ilman meidän lupaamme. Luvan Pahalle toimia maailmassa ja meissä me ihmiset annoimme syntiinlankeemuksessa. Lankeemuksen tähden Jumalan vastustajalla on rajattu valta vaivata ja kiusata meitä paitsi syntiin, myös lastaamalla niskaamme raskaita taakkoja silloinkin, kun emme ole niihin välittömästi itse syypäitä, vaan pikemminkin pahan uhreja.
5.
Tämän päivän evankeliumissa nämä kaksi pahan seurausta, sairaudet ja riivattuna oleminen, lomittuvat toisiinsa. P. Markus kuvaa poikaa, josta me sanoisimme, jos näkisimme hänet keskellämme, että hän kärsii epilepsiasta eli ”kaatumataudista”. Kuvatut oireet viittaavat siihen.
Epilepsia on sairaus, jota voidaan hoitaa lääketieteellisin keinoin. Ja niin myös pitää tehdä. Silti itse sairaus on osa sitä kirousta, joka lepää meidän yllämme sen perustavan katastrofin tähden, josta viime pyhänä puhuimme: kun Adam ja Eeva suostuivat Käärmeen houkutuksiin, maailmaamme tulivat sairaudet ja kuolema, mutta myös riivaajat kävivät kimppuumme.
Ja juuri riivaajasta tämän päivän evankeliumi puhuu kertoessaan pojasta, jossa meidän mielestämme oli kaatumatauti. Mykkä henki oli ottanut pojan valtaansa, sanoo Raamattu ja on varmasti oikeassa. Mutta emme mekään ole välttämättä väärässä. Sama Paha, joka mykkänä henkenä heitti pojan milloin tuleen, milloin veteen, toimii myös siinä sairaudessa, johon Jumala on lääketieteen kautta antanut meille rajatut mahdollisuudet puuttua. Sama elävän ja elämän Jumalan vastustaja tekee työtään riivaajien ja sairauksien kautta, ja lääkärit, jotka taistelevat sairauksia vastaan, tekevät töitä Jumalan hyvän luomistahdon palveluksessa ja samalla puolella kuin Jeesus, joka Jumalan sormella ajaa riivaajat pois.
6.
Tämän päivän evankeliumin kuvaamassa tapauksessa nuo kaksi kirousta, sairaus ja riivattuna oleminen, näyttävät solmiutuvan toisiinsa pojassa, jonka isä kääntyy hädissään Jeesuksen opetuslasten puoleen ja pyytää heitä parantamaan pojan. Isä pelkää poikansa hengen puolesta. Mykkä henki ”heitti hänen usein tuleen ja vesiin, että hän hukuttais hänen”, niin kuin isä hädissään kertoo Jeesukselle.
Mutta opetuslapset eivät onnistuneet parantamaan poikaa. Vaikka Jeesus oli antanut heille vallan taistella pahan valtaa vastaan, he epäonnistuivat. Paha, mykkä henki ei lähtenyt pojasta. Epilepsia ei parantunut.
Mistä se johtui? Kun hätääntynyt isä kertoo tilanteesta Jeesukselle, tämä puuskahtaa: ”Oi sinä uskotoin sukukunta! Kuinka kauvan minun pitää oleman teidän kanssanne? Kuinka kauvan minä teitä kärsin?”
7.
Uskostako tässä siis onkin kyse, eikä Jeesuksen vallasta ja voimasta, josta Hän on antanut jotakin myös opetuslastenkin käyttöön? Tai epäuskostahan tässä puhutaan – siitä, että epäusko estää Jumalan suuria tekoja tapahtumasta. Sitäkö Jeesus tarkoittaa?
Sitä juuri. Mutta mitä on se ”usko”, jota tässä puuttuu, ja keneltä se puuttuu, opetuslapsiltako vai epätoivoiselta isältä?
Ehkä olisi parempi olla arvailematta, kuinka opetuslapset ymmärsivät sen uskon, joka siirtäisi vuoria ja joka helposti ajaisi riivaajat tiehensä ja parantaisi sairaudet. Arvaan kuitenkin. Arvaan, että he pitivät sitä jonkinlaisena ominaisuutena, joka oli annettu heille ikään kuin heidän omaisuudekseen. Arvaan, että he ajattelivat sen olevan heissä oleva voima, jonka edestä kaikki vihollisen sotajoukot väistyisivät.
Ja niin mahtoi ajatella myös epätoivoinen isä vuodatettuaan hätänsä Jeesukselle. Millä muulla tavoin hän olisi voinut ymmärtää Jeesuksen tylyn vastauksen? Häneltä puuttui voittoisa usko! Ja epäuskoiselta mies kuulostaa vielä sittenkin, kun poika on tuotu Jeesuksen luo ja kun hän siinä, Jeesuksen silmien alla, saa kohtauksen. Näin isä parahtaa: ”Jos sinä jotakin voit, niin auta meitä ja armahda meidän päällemme!”
Ja tähän Jeesus vastaa niin, että se viiltää kuin syvälle työnnetty puukko epätoivoisen isän sydäntä: ”Jos sinä sen voit uskoa: kaikki ovat uskovaiselle mahdolliset.”
8.
Hänen uskostaanko nyt kaikki riippui? Juurihan hän oli päässyt epäilemästä myös Jeesuksen kykyä parantaa hänen poikansa. ”Jos sinä jotakin voit”, hän oli sanonut. Ja nyt Jeesus vaatii häneltä uskoa sen sijaan, että ajaisi pojasta riivaajan pois.
Onko pelastava usko siis ominaisuus, joka meissä joko on tai jota ei meissä ole? Onko Jumalan apu sillä tavoin ehdollista, että lopulta meidän uskomme tekee kaiken siirtäen vuoria? Antaako meissä oleva usko meidän omana ominaisuutenamme ja omaisuutenamme meille myös syntimme anteeksi ja avaa meille taivaan oven?
Entä epäusko? Emmekö tästä kertomuksesta opi ainakin sen, että epäusko tekee Jumalan hyvät teot meitä kohtaan mahdottomiksi? Vaikka meidät on lapsena kastettu, vaikka olemme saaneet kuulla Jumalan sanan julistusta, vaikka meille tarjotaan Herran ruumis ja veri, ne eivät auta meitä hiukkaakaan, vaan ovat paremminkin meille tuomioksi, jos epäuskomme asettuu kuin läpäisemätön kilpi Jumalan läsnäolon ja Hänen suurten tekojensa ja meidän väliimme.
Tämän kaiken Jumalan työn turhaksi tekevän ”epäuskon” vastakohta on tietenkin ”usko”. Mutta mitä se on? Mitä on pelastava ”usko”? Perustuuko meidän pelastuksemme ja syntiemme anteeksiantaminen, kun Jumala niitä Pojassaan sanan ja sakramenttien kautta tarjoaa, meissä olevaan ominaisuuteen? Pelastammeko me ikään kuin itse itsemme meissä olevan ”uskon” avulla?
9.
Tähän kysymykseen antaa vastauksen tämän päivän evankeliumin toinen päähenkilö, se sama isä, joka juuri oli päässyt kuuntelemasta Jeesuksen nuhteita uskon puutteesta eli epäuskon synnistä. Ei hänellä ollut sellaista uskoa, joka omassa voimassaan siirtäisi vuoria. Ei hänessä ollut sellaista voimaa, jonka avulla hän olisi itse voittanut pahan vallan. Ei sitä ollut myöskään niissä opetuslapsissa, joille Jeesus oli antanut tehtävän Hänen nimissään ajaa pois riivaajia ja parantaa sairaita. Eivät hekään olleet onnistuneet karkottamaan mykkää henkeä pojasta.
Ei ole siis isäparalla tarjota vahvaa uskoa Jeesukselle vivuksi, jonka avulla Jeesus saisi saatanan vallan sijoiltaan. Ei ole isäparalla tarjota vahvaa uskoa, joka omassa voimassaan parantaisi hänen poikansa. Sen sijaan hän huutaa itkien jotakin, minkä haluaisin itsekin tässä huutaa ja myös kirjoittaa kultaisin tai ehkä paremminkin verisin kirjaimin myös teidän sydämiinne: ”Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!”
10.
”Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!” Näin hätänsä ja voimattomuutensa julki huudettuaan isäparka saa nähdä ihmeen. Vasta ihmisen heikkous tuo Jumalan suuret teot julki.
”Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!” Tällainen on se usko, joka voi vuoria siirtää – tämä usko, joka ei näe itsessään uskoa, ei voimia, ei taitoa, ei hurskautta, ei mitään vahvaa, hienoa eikä hyvää, vaan ainoastaan suuren hädän ja ahdistuksen. Tämä on se usko, joka ei turvaudu itseensä eikä omiin voimiinsa, ei mittaa omaa suuruuttaan eikä edes motiiviensa puhtautta, vaan katsoo hädässään pelkästään Kristukseen ja huutaa Häntä avukseen.
Tämä on se usko, joka näkee vain oman, suuren ahdistuksensa ja Suuren Auttajan, Herran Jeesuksen. Ja juuri tämä, epäuskoonsa apua huutava usko saa myös armon todistaa ihmettä: riivaajan vaivaama poika paranee. Paha henki lähtee hänestä eikä koskaan enää palaa.
Ja sen vieläkin suuremman ihmeen usko voi nähdä: sen ihmeen, että syntinen saa avun. Usko kuulee Sanan, joka julistaa Jumalan armoa. Se muistaa Kasteen, jossa Jumalan anteeksiantamus Kristuksessa puettiin syntisen päälle. Se katsoo Herraan, joka sanoo: ”Tämä on minun ruumiini, sinun edestäsi annettu, tämän on minun vereni, sinun edestäsi vuodatettu.”
Rukoillen, armoa pyytäen ja apua anoen oikea usko viipyy joskus itkien, mutta lopulta kuitenkin suuresti iloiten Herran edessä. Eikä Herra kiellä armoaan siltä, joka sitä Häneltä pyytää. Sen tähden tätä uskon rukousta kammoavat ja kaihtavat niin riivaajat kuin niiden päämieskin. Sillä tavoin rukous siirtää vuoria ja voittaa pahan vallan: uskon rukouksena, joka ei ole itsessään yhtään mitään, mutta joka ottaa avuttomana vastaan Jumalan avun. Ja sen Jumala varmasti antaa – myös sinulle. Amen.