2. adventti, Luuk. 12:35-40, Petri Hiltunen

Petri Hiltunen
Paulus-seurakunta, Kouvola

8.12.2013 2. adv. Luuk. 12:35-40

Meidän isäntämme on tulossa.
Hän on ollut pitkään poissa, mutta Hän on itse sanonut,
että Hän tulee kerran takaisin.
Kristikunta on odottanut Herransa paluuta jo kohta 2000 vuotta.
Välillä odottanut, välillä väsynyt odottamaan,
välillä jopa nukahtanut.
Mutta kautta aikojen on ollut se ”piskuinen lauma”,
josta Jeesus juuri tämän päivän edellä puhuu.
Se lauma, jonka aarre ei ole täällä maan päällä vaan taivaassa.
Siksi isäntä tulee ja vie sinne, missä on heidän aarteensa.

Jeesus puhuu monta kertaa VALVOMISESTA.
Jollakin lailla varmaan jokainen ymmärrämme,
mitä Jeesus sillä tarkoittaa.
Valvominen varmaankin liittyy meidän hengellisen elämämme hoitamiseen.
On oltava valveilla, hereillä.
Vaalittava hengellistä elämää niin, että se pysyy tuoreena, terveenä ja toimivana.

Mutta silti VALVOMINEN tuntuu jotenkin epäselvältä asialta.
Pitäisi löytää ne konkreettiset tavat, joilla pysymme hereillä.

Näiden löytämiseksi me otamme vauhtia Vanhasta testamentista.
Siellä on nimittäin kertomus, joka liittyy hyvin läheisesti siihen
opetukseen, jota Jeesus antaa valvomisesta.
Se on kertomus pääsiäisen asettamisesta. Siitä kun Israelin kansa lähti
Mooseksen johdolla Egyptin orjuudesta.

***
2. Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan siitä yöstä,
joka israelilaisten tuli VALVOA.
Lähtö kohti Luvattua muuta tulisi tapahtumaan millä hetkellä hyvänsä.
– Aivan niin kuin mekin saatamme lähteä täältä Luvattuun maahan
heti kun Isäntä tulee meitä hakemaan.

Israelin kansa oli ollut Egyptin orjuudessa 430 vuotta.
Olot olivat vaikeutuneet vuosi vuodelta.
Kansan ahdistus oli lisääntynyt ja sorto pahentunut.
Aivan niin kuin ”piskuinen lauma” tässä meidän ajassamme
joutuu kokemaan yhä syvempää ahdistusta.

Jumala päätti sen vuoksi lähettää Egyptiin vitsauksia.
Niiden tarkoitus oli kääntää faaraon ja egyptiläisten mieli,
niin että he kunnioittaisivat Israelin Jumalaa ja
lopettaisivat heprealaisten orjuuttamisen.

Samalla tavoin Jumala lähettää aikojen lopulla vitsauksia
yli koko maailman. Ilmestyskirja kertoo mm. sodista,
sairauksista, maanjäristyksistä, luonnonkatastrofeista jne.
Ne eivät kuitenkaan vaikuta toivotulla tavalla,
niin kuin eivät Egyptin vitsauksetkaan.
Ilmestyskirja kertoo, että ihmiset ”eivät kuitenkaan lakanneet
palvomasta kättensä töitä … eivät kääntyneet, eivät luopuneet
murhatöistään eivätkä taioistaan, eivät siveettömästä
elämästään eivätkä varastamisesta” (Ilm. 9:20-21).

Vasta viimeinen vitsaus, esikoisten tappaminen,
sai faaraon suostumaan vastahakoisesti siihen,
että israelilaiset pääsisivät lähtemään.
Samoin joutuu Jumalan lopun aikoina käyttämään äärimmäisiä
keinoja niitä vastaan, jotka vastustavat Hänen tahtoaan.

Mooseksen kirjoissa sanotaan, että ”Egyptin täyttää suuri valitus,
jollaista ei ole ennen kuultu eikä enää toiste kuulla” (2. Ms 11:6)

Jeesuksen sanat lopun ajoista ovat hyvin samansisältöiset:
”Ahdinko on oleva niin suuri, ettei sellaista ole ollut maailman
alusta tähän päivään asti eikä tule koskaan olemaan.
Jos sitä aikaa ei lyhennettäisi, yksikään ihminen ei säästyisi.
Mutta valittujen tähden se aika lyhennetään” (Matt. 24:21)

***
Jumala antoi tarkat ohjeet siitä, kuinka israelilaisten piti
valvoa tuona lähtöyönä, jolloin egyptiläisten esikoiset surmattiin.

Silloin piti ottaa KARITSA jokaista perhekuntaa ja taloa kohti.
Karitsan piti olla virheetön, vuoden vanha uros (2. Ms 12:4).
Tuo karitsa piti teurastaa iltahämärissä.
– Me ymmärrämme, että tämä on selvä esikuva Kristuksesta,
Jumalan karitsasta, joka poisottaa maailman synnin.
– Meidät on lunastettu vapaiksi tuolla karitsalla.
– Se on hinta siitä, että me pääsemme orjuudesta vapauteen.
– Vain virheetön, synnitön Jumalan Poika kelpasi tähän tehtävään.
Jumala antoi myös ohjeen, ettei tuon karitsan luita saanut rikkoa.
Hänen piti säilyä ehjänä (12:46).
Samoin ei Kristuksen luita saanut rikkoa ristillä,
koska Jumala tarvitsi virheettömän uhrin meidän puolestamme.

On myös syytä huomata, että jokaisessa kodissa ja perheessä
piti olla tuo karitsa.
Kristus kuuluu jokaiseen kotiin.
Ilman Häntä ei kodilla ole pelastusta.
Kristuksen tulee saada asua meidän kodeissamme.

Erityisen selvästi tämä Karitsan pelastava merkitys näkyy siinä,
kun tuon karitsan verta piti sivellä oven pieliin.
Ylös kamanaan ja molempiin ovenpieliin, vasemmalle ja oikealle.
– Siis ristin muotoon.

Tuo siveleminen piti tehdä iisoppiruo’olla.
Se piti kastaa vatiin, jossa oli verta.
Iisopilla siveltiin ovenpielet ja sitten perheen piti mennä
sisään taloon. Ulos sai lähteä vasta aamulla.

Me muistamme, miten samaa iisoppiruokoa käytettiin myös
Golgatalla, kun meidän Herramme vuodatti verensä.
Siinä veressä on meidän turvamme ja suojamme,
kun surmanenkeli kulkee ohitse.

Tuo esikuva Egyptistä kertoo meille kuoleman voittamisesta.
Kun meidän kotimme on Karitsan veren suojassa,
surmanenkelillä ei ole enää mitään valtaa puuttua meihin.
Meidät on merkitty kuoleman voittajan verellä ja
sivelty hänen ristinmerkillään.

Jokainen ehtoollisenvietto todistaa tätä voittoa meille.
Aina kun me nautimme Kristuksen veren, me saamme
vakuutuksen siitä, että tuo veri on meidän suojamme
syntiä, kuolemaa ja perkelettä vastaan.
Meidät sivellään jopa sisäpuolelta Karitsan verellä.

Karitsaa ei Egyptissä vain tapettu vaan se myös syötiin.
Se oli oikeastaan tuon valvontayön tärkein asia.
Koko talonväen piti yhdessä syödä tuo uhrattu karitsa.

Tämä on meille huikea esikuva siitä, millaista tulisi olla
meidän valvontamme, kun odotamme isännän paluuta.
Olisi voinut luulla, että israelilaisetkin olisivat vain odotelleet
lähtökäskyä. Läpi yön.
Mutta Jumala tietää millaisia me olemme.
Me emme jaksa valvoa, jos emme syö.
Voimamme loppuvat, uni pyrkii silmiin.

Juuri siksi Hän on valmistanut meille aterian,
jonka tarkoitus on pitää meidät hengellisesti hereillä.
Tuo ateria on – niin kuin tiedämme – Herran pyhä ehtoollinen,
Karitsan ruumis ja veri,
jota me Jumalan perhekuntana saamme yhdessä nauttia,
kun odotamme Herramme paluuta.

Ilman ehtoollisen lahjaa on ihminen suuressa vaarassa
uinahtaa ja unohtaa, ketä tulisi odottaa.
Siksihän Jeesus sanoo: ”Tehkää tämä minun muistokseni”.
Ei vain niin, että me muistelle Jeesuksen elämää maan päällä.
Vaan myös, jotta me muistaisimme,
että Hän myös kerran tulee tuomitsemaan elävät ja kuolleet.
Ehtoollinen muistuttaa siis Kristuksen paluusta
ja pitää meidät valveilla, kun odotamme sitä.

***
Israelilaiset saivat ohjeen, että karitsaa syödessään heillä
tuli olla ”viitta vyötettynä, kengät jalassaan ja sauva kädessään
ja heidän oli syötävä nopeasti.” (2. Ms 12:11).

Aivan samoinhan Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa” (Lk 12:35).

Sillä Jeesus tahtoi sanoa, että on koko ajan oltava valmis lähtöön,
koska Isäntä voi tulla millä hetkellä hyvänsä.
Viitan vyöttäminen oli varsin monimutkainen toimenpide,
jota ei ehtisi tehdä, jos pitäisi lähteä heti.

Jos viitta on pitkänä, se ulottuu nilkkoihin saakka.
Silloin on hyvin hankala liikkua nopeasti.
Matkalle lähtiessä viitta piti siksi VYÖTTÄÄ eli kääriä osittain
vyötärölle. Siten se ei olisi jalkojen esteenä.

Paavali sanoo, että meidän kupeittemme pitäisi olla
TOTUUTEEN VYÖTETTYINÄ (Ef. 6:14).
Tällä hän tarkoittaa Jumalan sanan totuutta.
Jos elämässämme on Jumalan sanan vastaisi asioita,
ne ovat niin kuin pitkänä roikkuvat viitanliepeet.
Ne haittaavat kulkemista ja saavat meidät sekoamaan
omiin jalkoihimme. Pahimmillaan kaadumme nokallemme.

Siksi valvomiseen kuuluu olennaisesti se,
että Jumalan sanan totuuden tulee saada ohjata ja muokata
meidän elämäämme.
Kaikki Jumalan sanan vastainen tulee karsia pois.

***
Samaan liittyy myös tuo Jeesuksen opetus,
että valvovan palvelijan pitää pitää lamppunsa palamassa.
Eihän meidän lamppumme ole mikään muu kuin Jumalan sana.
”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,
se on valo minun matkallani”, sanotaan psalmissa 119 (jae 105).

Lampun palavana pitäminen vaati tuohon aikaan vaivannäköä.
Siihen piti lisätä öljyä, kohentaa liekkiä ja korjata sydäntä ja
vaalia tulta, ettei se sammu tuulessa ja tuiskussa.
Samoin vaatii vaivannäköä se, että hoidamme hengellistä elämäämme
Jumalan sanalla. Mutta ilman sitä meidän lamppumme sammuu.

***
Israelilaisille Jumalan sana ei ollut vain kirja, jota luettiin.
Jumalan antoi heille tämän käskyn:
”Se säädös olkoon kuin merkki kädessäsi ja tunnus otsallasi
että Herran laki aina pysyisi HUULILLASI ja sinä muistaisit
kuinka Herra väkevällä kädellään vei sinut pois Egyptistä”
(2. Ms. 13:9).

Huomaa: Jumalan sanan piti olla myös huulilla.
Sitä piti toistaa ääneen, siitä piti puhua toisille,
siitä piti keskustella ihmisten kanssa,
sitä piti tunnustaa maailman edessä.

Jumalan sana ei ole vain luettu ja kuultu sana vaan myös puhuttu sana.
On tärkeää, että me uskovat puhumme Jumalan sanaa ja
puhumme Jumalan sanasta. Se auttaa valvomiseen, kun sana on
meidän huulillamme eikä vain päässämme tai sydämessämme.

***
Mitä me tästä opimme valvomisesta?
Sekä israelilaisille että meille tämän ajan kristityille on
valvomisessa kaksi tärkeää asiaa: Karitsan syöminen
ja Jumalan sana. Niissä on meidän turvamme.

Valvominen on juuri sitä, että kuulemme, luemme ja puhumme
Jumalan sanaa
sekä nautimme säännöllisesti Karitsan ruumiin ja veren.
– Silloin meidän elämämme, kotimme ja seurakuntamme
pysyy hereillä ja on valmiina Isännän tuloon.

****
Israelin lähdöstä kerrotaan näin:
”Juuri sinä päivänä, kun 430 vuotta oli kulunut,
koko Herran oma joukko lähti Egyptistä.
Sinä yönä Herra valvoi viedäkseen heidät pois Egyptin maasta”
(2. Ms 12:42).

Näin saamme ajatella omastakin lähdöstämme aikanaan.
Tarkalleen silloin, kun Jumalan aikataulu täyttyy,
Isäntä tulee takaisin, hakemaan meitä.
Silloin KOKO Herran oma joukko lähtee Luvattuun maahan.
Siihen taivaallisen isänmaahan, joka meille on Jumalan sanassa
luvattu.
Ja josta maasta jokainen meidän ehtoollisenviettomme muistuttaa.

Herra valvoo, vaikka meitä joskus väsyttää.
Ja Hän vie hyvän työnsä päätökseen meidän kohdallamme.