1.
Elämä on meri, meri kauhistaa, kun se vaahtopäinä kiehuu, raivoaa. Näin veisataan yhdessä uudemman virsikirjamme uusimmista virsistä.
Vaikka sanotaankin, ettei merta tarvitse pelätä, vaan kunnioittaa, silti se joskus kauhistaa esimerkiksi silloin, kun joulukuinen myrsky mylvii ja Ilmatieteen laitos puhuu metrien korkuisista aalloista. Kuolemanpelko kouraisee sydänalaa vain ajatellessakin, että tuolla pitäisi nyt olla.
Meri voi kuitenkin olla myös suloinen ja kaunis. Silloin se vetää puoleensa ja kutsuu kulkemaan, purjehtimaan leppeässä tuulessa pitkin auringon kiloa. Meri kantaa ja kuljettaa ja keinuttaa sylissään sen lyhyen ajan vuodesta, jonka Pohjolan suvi kestää mutta ei aina silloinkaan. Ja sitten tulevat jälleen syksyn tuulet ja talven myrskyt.
2.
Elämä on meri. Se kauhistaa. Eikä meillä ole valinnan varaa. Mereltä voimme pysyä poissa, mutta elämää on pakko elää. Meidän on pakko on purjehtia elämän merta myös syksyn pimeässä ja talvisessa lumimyrskyssä. Suven helteinen merenselkä on poikkeus. Se on muistuma jostakin, mitä ei enää ole, ja lupaus tulevasta, jota aavistellaan. Mutta syksy ja talvi ovat karusti totta. Niitä ei pääse pakoon.
Vai onko elämä sittenkin joki? En nyt tarkoita Raumanjokea, jonka yli voi melkein hypätä ja ainakin kahlata. Ajattelen enemmänkin jotakin sellaista kuin Kyminjoki, jonka rannoilta äitini oli kotoisin, tai Reiniä, jonka lähellä Saksan vuosinamme asuimme.
Niin kuin suvinen meri, niin myös joki voi olla kaunis ja lämmin. Hiljaa virtaa Don on jonkin elokuvan nimi. Minä puolestani muistelen kaiholla menneitä pyöräretkiä Reinin rantaan. Kuinka vilvoittavaa olikaan helteessä ja pitkän polkemisen jälkeen pulahtaa raikkaseen veteen!
Silti siinäkin sai pitää varansa. Rein on muinaisista ajoista asti ollut vilkas kauppaväylä. Yhä sitä pitkin kulkevat niin tavarat kuin turistitkin. Kapeissa paikoissa proomut ja laivat ajavat läheltä rantaa. Jos uimari uskaltautuu silloin liian kauas rantavedestä, laiva imaisee uimarin mukaansa, ja rannassakin vesi laskee proomun ohittaessa uimapaikan.
Myös hiljaa virtaava joki voi viedä mennessään. Laivat näkee ja osaa varoa niitä, mutta niin olen ymmärtänyt, että joki itsessäänkin voi kätkeä pintansa alle salattuja pyörteitä. Luonnontilaisen joen seesteinen rauha voi yllättäen muuttua kohisevaksi koskeksi ja päättyä putoukseen. Pelottavia ovat myös rakennettujen virtojen patoaltaat voimalaitoksineen. Minkälaista olisi joutua turbiinin imuun? Sama vesi, joka kannattaa, kuljettaa ja tuottaa energiaa, voi tuhota ja haudata alleen.
3.
Eikä joen vesi pysähdy. Se ei koskaan palaa paikkaan, jonka se kerran ohitti. Pysähtymättä se jatkaa kulkuaan. Lopulta se laskee mereen.
Joelle ei siis voi pysähtyä nautiskellen kellumaan. Se kuljettaa meitä eteenpäin kuin elämä, joka rientää kiihtyvällä vauhdilla kohti loppuaan, eikä mitään mennyttä saa takaisin.
Silti vielä merenkin yli on päästävä. On päästävä kaukana kaartavan taivaanrannan toiselle puolelle. Rannalle ei voi jäädä. Takana loimottavat lähestyvän sodan liekit. Rannalle asti kuuluu faaraon lähestyvien hevosten korskunta ja sotavaunujen kolina.
Sotien aikana inkeriläisiä muutti Suomeen ja myös Raumalle. Sodan päätyttyä voittajat vaativat heidän palauttamistaan Neuvostoliittoon. Entiseen kotiinsa heistä tuskin moni olisi päässyt. Käytännössä inkeriläisten ainoa vaihtoehto Siperiaan karkottamiselle tai vieläkin pahemmalle oli pako meren yli Ruotsiin.
Ei siinä voinut valita säätä eikä hyttiluokkaa. Jos joku kalastaja tai laivuri suostui lähtemään pimeälle merelle ja viemään pakolaiset Raumanmeren toiselle puolelle, pyydetty hinta maksettiin ja lähdettiin, vaikka kuinka pelotti. Ja varmasti pelotti.
4.
Tämä on meidän kaikkien tilanne. Meistä voisi ehkä olla mukavaa viettää alituista lomaa pienen, turvallisen järven rannalla grillaten ja saunoen. Toiset tykkäävät laittaa paatin mereen lyhyen suven ajaksi ja liikkua varovaisesti saariston suojissa vierassatamasta toiseen.
Näin ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin. Suvi loppuu. Faaraon sotavaunut lähestyvät.
Sen tähden paatti on parasta pitää meressä niin kauan, kuin meri on auki ja grilli ajat sitten sammunut. Lähtö voi tulla myös joulukuun myrskyn alla. Tuuli ulvoo, ja lunta tulee taivaan täydeltä, mutta mentävä on, kun lähdön hetki koittaa.
Mutta kuinka uskallan silloin lähteä merelle? Kuka ottaisi ruorin, kun minä en enää osaa enkä jaksa? Kuka veisi minut meren yli? Kuka tyynnyttäisi myrskyn?
Vai onko edessäni vuolaana virtaava ja syvä joki? Kuinka siitä pääsisi yli toiselle puolelle, vihollista pakoon? Kahluupaikasta ei ole tietoa, ja jos paatilla yrittää, virta vie mennessään ja lopulta koskeen ja putoukseen.
Kuka pysäyttäisi veden? Kuka auttaisi meren yli? Kuka kantaisi joen toiselle puolelle?
Sillä meri kauhistaa, eikä joki pysy paikallaan. Elämä hautaa alleen ja vie mennessään, enkä minä voi sille mitään. Synnin voima vyöryy ylitseni ja imee minut mukaansa.
Edessä on kuolema, syntisen kuolema. Ja minä putoan. Putoan syvemmälle kuin valtamerten syvimmät syvänteet. Putoan ikuisen kadotuksen kuiluun. Kuka auttaisi minua?
5.
Tämä oli kerran myös Israelin kansan kysymys. Se oli pitkällä vaelluksellaan päätynyt Jordanin rannalle. Ja nyt olisi mentävä yli!
Joki itsessään ei olisi este. Vai olisiko? Oli tulva-aika, ja vettä joessa enemmän kuin tarpeellista. Ja virtakin pelotti.
Vielä enemmän kuitenkin pelotti se, mitä oli joen takana: ne kansat, joiden maille israelilaisten oli määrä asettua. Tilanne oli päinvastainen kuin vuosikymmeniä aikaisemmin Kaislameren rannalla. Siellä vihollinen uhkasi takaa päin, ja edessä oli meri. Nyt takana oli pitkä vaellus tiettömässä erämaassa ja edessä maa, jonka Jumala oli luvannut Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen.
Takaisin ei nytkään olisi paluuta. Eräamaassa voisi ehkä edelleen jollakin tavalla selvitä hengissä. Ehkä voisi jopa yrittää palata takaisin Egyptiin. Tai ehkei sittenkään. Siellä oli vielä muistossa, mitä oli tapahtunut faaraon joukoille, kun Israel pakeni niitä meren toiselle puolelle. Tuskin sitä hyvällä muistettiin.
Sillä Jumala itse oli avannut tien meren halki. Meri oli pysähtynyt raivossaan ja päästänyt Israelin lapset pakoon, mutta hukuttanut heitä vainoavan faaraon joukot. Mutta ei Jumala Israelille elämää paimentolaisina erämaassa ollut suunnitellut. Hän oli luvannut heille oman maan, johon he saisivat rauhassa asettua asumaan.
Sen tähden perääntyminen ei tullut kysymykseen. Mutta ylimenokin hirvitti. Kuinka heidän kävisi joen kuohuissa? Entä sen jälkeen? Sillä paratiisilta ei näyttänyt myöskään Luvattu maa. Taistelu jatkuisi vielä sielläkin.
6.
Kuinka siis kävi? – Ensin Joosua puhui kansalle. Hän julisti kansalle Jumalan lupauksen sanan.
Sitten sanaan liittyi merkki. Eivät ainoastaan korvat kuulleet, vaan myös silmät näkivät jotakin. Ne näkivät Liitonarkin ja papit, jotka kantoivat Arkkia, ja sen, mitä sitten tapahtui.
Näin Joosuan kirja kertoo:
Ja Herra sanoi Josualle: tänäpänä rupeen minä tekemään sinun suureksi koko Israelin edessä, että he tietäisivät, että niinkuin minä olin Moseksen kanssa, niin minä olen myös sinun kanssas. Ja käske pappeja, jotka kantavat liitonarkkia, ja sano: kuin te tulette Jordanin vetten ääreen, niin seisahtukaat Jordanissa. Ja Josua sanoi Israelin lapsille: astukaat tänne ja kuulkaat Herran teidän Jumalanne sanaa. Ja Josua sanoi: siitä tietäkäät elävän Jumalan olevan teidän seassanne, ja että hän kaiketi ajaa pois teidän edestänne Kanaanilaiset, Hetiläiset, Heviläiset, Pheresiläiset, Gergesiläiset, Amorilaiset ja Jebusilaiset: Katso, kaiken maailman hallitsian liitonarkki menee Jordanissa teidän edellänne. (Joos. 3:7-11)
Ja kun Liitonarkkia kannettiin Jordaniin, kävi kuten vuosikymmeniä aikaisemmin Kaislameren rannalla: vesi väistyi, ja Israelin kansa pääsi kuivin jaloin Jordanin yli, erämaasta Luvattuun maahan. Papit seisoivat Liitonarkkia kannattaen keskellä Jordania, kunnes kaikki pääsivät perille.
7.
Tällä tavoin pelottavasta, tuhoavasta ja erottavasta vedestä tuli pelastava ja yhdistävä vesi. Sama vesi hautasi alleen syntiset ihmiset ja kannatti perheineen Nooaa, joka Jumalan käskystä ja Hänen sanaansa luottaen oli rakentanut arkin. Sama vesi päästi Jumalan käskystä Israelilaiset vapauteen ja hukutti heidän orjuuttajansa.
Ja jälleen vesi väistyi heidän edestään. Mutta miksi se väistyi? Koska veteen astuivat papit Liitonarkkia kantaen ja keskelle Jordania pysähtyen.
Liitonarkki oli osa sitä siirrettävää pyhäkköä, jonka Jumala oli käskenyt laatia ja josta lopulta tuli Jerusalemiin rakennettavan temppelin Kaikkein Pyhimmän keskus. Liitonarkissa säilytettiin lain tauluja, erämaan ruokaa, mannaa, ja Aaronin sauvaa.
Tällaisena Liitonarkki tai oikeastaan sen kansi oli Armoistuin. Se oli Jumalan kohtaamisen paikka siinä Ilmestysmajassa, joka pystytettiin aina uudelleen uusiin paikkoihin Israelin erämaavaelluksen aikana.
Sellaisena se kuitenkin vielä vasta viittasi siihen todelliseen Armoistuimeen, joka täyttäisi Jumalan lupaukset ja jossa Jumala itse olisi läsnä kansansa kesksellä. Myös lupaus Luvatusta Maasta Jordanin tuolla puolen oli vasta merkki, joka osoitti ajassa eteenpäin ja samalla taivaaseen.
Sillä sittenkään, kun Israel oli päässyt rauhaan vihollisiltaan ja asui omassa maassaan ja kun Liitonarkille oli rakennettu asumus, ei vielä oltu perillä. Vaikka Jerusalemissa oli temppeli, oltiin vielä matkalla kohti lopullista Luvattua maata.
8.
Niin olemme mekin. Emme ole vielä perillä. Mutta Jordanin yli olemme jo tulleet. Merkki on muuttunut todellisuudeksi, vaikka vielä odotamme sen lopullista täyttymystä.
Sillä ei enää ainoastaan Liitonarkki, vaan Jumala itse on ihmiseksi tulleena ja meidän puolestamme astunut hukuttavaan veteen. Hän on avannut siinä meille tien oikeaan Luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan ja iankaikkiseen elämään. Hän on se Tie.
Tänään muistamme Herran kastetta. Herra Jeesus kastettiin Jordanissa. Johannes kastoi Hänet.
Johannes Kastaja oli kastanut jo paljon ihmisiä. Mutta silloin hän kastoi vielä vain vedellä. Hänen kasteensa oli parannuksen kaste. Se oli katumuksen ja uuden elämän merkki.
Samalla Johanneksen kaste kuitenkin viittasi Häneen, jossa tämä parannus tulisi mahdolliseksi ja toteutuisi Pyhässä Hengessä.
Minä näin Hengen taivaasta tulevan alas niinkuin kyyhkyisen ja seisahtavan hänen päällensä. Näin Johannes Kastaja sanoi, ja niin tapahtui, kun Herra Jeesus astui hänen kastettavakseen Jordanissa. Kyyhkynen tarkoitti Pyhää Henkeä. Jeesus, Jumalan Poika, todellinen Liitonarkki ja Armoistuin, seisoi Jordanissa, ja taivaasta kuului Isän ääni: Tämä on se minun rakas Poikani, johonka minä mielistyin (Matt. 3:17)
9.
Jumalan ainosyntyinen, iankaikkinen Poika, ei itse tarvinnut parannuksen kastetta. Hänessä ei ollut syntiä, jota Hänen olisi pitänyt katua. Hänellä ei ollut mitään sovitettavaa eikä anteeksipyydettävää Jumalan eikä ihmisten edessä.
Kasteessaan Jeesus kuitenkin näytti ja teki julkiseksi sen, mikä oli salassa tapahtunut jo enkelin ilmoittaessa Marialle Hänen syntymästään: Jumala oli nähnyt kansansa hädän ja astunut itse pelastamaan sitä synnin ja kuoleman orjuudesta, viemään sen kuivin jaloin läpi synnin meren ja tuomion Jordanin johdattaakseen sen taivaan luvattuun maahan.
Sen Jumala teki ottamalla Pojassaan itse kantaakseen sen rangaistuksen ja syntien taakan, joka olisi meistä jokaisen voimalla vetänyt meren pohjaan ja vieläkin syvemmälle, jos olisimme omin voimin yrittäneet purjehtia talven myrskyssä meren yli tai uida yli äyräidensä tulvivan virran. Jumala itse astui hukuttavaan veteen ja näytti itsekin jo hukkuvan siihen, kun yö pimeni Golgatan yllä. Mutta Jumalan rakkaus oli väkevämpi kuin kuolema. Kuolema itse sai kuolettavan haavan, kun Kristuksessa meidän syntimme sovitettiin ja kun Hänessä meille avattiin kuiva reitti yli meren ja kuohuvan virran Isän luo Kaikkein pyhimpään. Meidät kastettiin Pyhällä Hengellä, ei enää pelkällä vedellä, vaan Jumalan Hengellä, joka oli Sanan voimasta vedessä ja veden kanssa.
10.
Kasteessamme meille annettiin se, minkä Jeesus ansaitsi astuessaan Jordanin virtaan ja Golgatan ristille. Siinä annettiin meille myös Hänen ylösnousemuksensa voiton hedelmät.
Sillä tavoin kasteesta Kolmiyhteisen Jumalan nimeen tuli meille enemmän kuin Johanneksen kaste. Meidän kasteemme ei ollut vain viittaus tulevaan täyttymykseen, vaan se tarttui jo siihen. Se ei enää ole vain lupaus, vaan sen on uskossa jo nyt totta. Ja kerran näemme sen täyttymyksen täydellisenä, jos vain pysymme Kasteen armossa ja aina uudestaan parannuksessa palaamme siihen.
Sillä Johannes kastoi vielä vain vedellä. Jeesus sen sijaan Jordaniin astuessaan pyhitti veden uudestisyntymisen pesoksi, jossa Hän Sanansa voimalla synnyttää meidät Pyhässä Hengessä uudesti. Kun meidän kastettiin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, meidät kastettiin vedellä ja Hengellä. Pyhä Henki oli kasteemme vedessä läsnä ja liitti meidät uskossa Kristukseen.
Se tapahtui yhtä kertakaikkisesti ja toistamattomalla tavalla kuin Jeesuksen kaste, ristinkuolema ja ylösnousemus. Nekin tapahtuivat vain kerran, mutta ne riittävät kaikkina aikoina kaikkien syntien sovitukseksi ja uuden elämän voimaksi.
Uutta kastetta ei sen tähden tarvita eikä sitä saa toimittaa sittenkään, vaikka me lankeaisimme kasteemme liitosta. Uusi kaste olisi epäluottamuslause Jumalaa kohtaan ja synti, josta on tehtävä parannus. Sitä ei tarvita, vaan paluu katumuksessa ja uskossa Kasteen liittoon, joka on Jumalan puolelta voimassa silloinkin, kun me rikomme sen epäuskossa ja synnissä eläen. Ei kasteensa armon hukannutta kasteta uudelleen, vaan hänen tulee katumuksessa ja uskossa kääntyä Jumalan puoleen. Hänen tulee palata parannuksessa aina uudelleen ja uudelleeen synnin teiltä kasteensa liittoon uskoen Jumalan kertakaikkiseen armotyöhön Kristuksessa.
11.
Sillä Herra Jeesus seisoo upottavassa vedessä. Se ei kuitenkaan lopullisesti hukuta Häntä eikä ketään niistä, jotka uskossa turvautuvat Häneen. Jeesus kyllä kerran todellisesti hukkui ja kuoli kuohuvaan veteen. Kuolema ei silti saanut Häntä saaliikseen, ei voinut saada.
Jeesus ei jäänyt veden alle. Hän ei vajonnut meren syvyyksiin. Hän nousi kolmantena päivänä kuolleista uuteen, katoamattomaan elämään.
Jeesus nousi kuolleista, mutta meidän Ristillä sovitetut syntimme hukutettiin ja upotettiin armon mereen. Sen tähden kasteemme on sitä, että meidät on haudattu Kristuksen kanssa kuolemaan, jotta saisimme myös elää Hänen kanssaan. Kaste on sitä, ettei synnin tulva hukuta meitä alleen, sillä Herra Jeesus nostaa meidät sylissään sen pinnalle ja kantaa omaan laivaansa, Kirkkoon, pyhien seurakuntaan.
Hukuttavasta vedestä tulee perille asti kannattava vesi. Siitä tulee se ihanan kirkas lasimeri, jonka päällä sitte seilaa se uskovaisten laiva, jossa Jeesus on itse Perämies. Hän tuntee vedet ja reitit ja kivet ja karikot ja styyrää elämämme aloksen turvallisesti Taivaan haminaan.
Mutta vielä emme ole perillä. Meidät on kasteessa kannettu Jordanin toiselle puolen, mutta taistelu jatkuu. Kasteemme on antanut meille lahjaksi syntien anteeksiantamuksen, mutta myös sitonut meidät uskossa joka päivä ja aina uudestaan siihen taisteluun, jonka Jeesus on jo voittanut. Ja mekin voitamme taistelun, voitamme sen Hänessä, jos nyt ja viimeisellä rannalla astumme rohkeasti veteen ja uskomme, ettei se nytkään hukuta, vaan Jeesuksen veren voimassa kantaa meidät yli synkän virran sinne, missä aurinko ei enää koskaan laske ja missä talven myrskyt ovat lopullisesti ohi, missä hukuttavaa merta ei enää ole, vaan ainoastaan ihana, kannattava lasinen meri. Amen.