12.1.2014 Ap.t. 8:26-40 1. slop
Kertomus Filippoksesta ja Etiopialaisesta hoviherrasta
on jälleen kertomus Jumalan Kaikkivaltiudesta.
Jumala näki tuon muukalaisen matkustavan yksin
härkävankkurillaan Jerusalemista kohti Välimeren rantaa.
Jumala oli nähnyt, miten Etiopian kuningataräidin eli kandaken
hoviherra oli alkanut kiinnostua juutalaisesta uskonnosta.
Voi olla että hänellä itselläänkin oli juutalaisia sukujuuria.
Tai sitten hän oli tavannut niitä juutalaisia, joita tuolloin
jo asui Etiopian alueella.
Hehän ovat vasta nyt, muutaman viime vuosikymmenen aikana
palanneet Etiopiasta takaisi Israelin maahan.
Joka tapauksessa tuo hoviherra oli halunnut lähteä koti
juutalaisten pyhää kaupunkia, Jerusalemia.
Hän oli ollut valmis kulkemaan tuon 4000 kilometrin matkan
vaivalloista reittiä, Niilin rantaa seuraten.
Hoviherralla oli ilmiselvästi palava halu päästä yhteyteen
juutalaisten Jumalan kanssa.
Hän oli hengellinen etsijä, joka ei tyytynyt puolivillaiseen
uskonnollisuuteen.
****
Jumala näki tämän.
On mielenkiintoista, että Jumala antoi hoviherran kuitenkin
ensin käydä Jerusalemissa, ennen kuin pysäytti hänet.
Miehen piti saada nähdä ja kokea, mitä on vanhan liiton
uskonnollisuus. Millaista on uhraaminen, Jumalan lepyttäminen,
palvontamenot, joiden vaikutus oli lakannut.
Hoviherran piti ensin pettyä, jotta Jumala voisi nostaa hänet.
Etiopialaisena mies ei tietenkään päässyt kuin pakanoiden
esipihalle temppeliin. Muihin kansoihin kuuluvat pidettiin
poissa israelilaisten miesten esipihalta näkyvillä kieltotauluilla,
joita on löytynyt arkeologisissa kaivauksissakin.
Kaiken lisäksi mies oli eunukki.
Hänet oli ilmeisesti jo lapsena tehty avioliittoon kelpaamattomaksi.
Sellaiset eivät Mooseksen lain mukaan voineet koskaan päästä
Jumalan kansan jäseniksi.
– Hoviherra oli siis kaksinkertaisesti ulkopuolinen.
Hän pääsi näköetäisyydelle temppelistä, mutta ei päässyt
osalliseksi sen elämästä.
Aivan niin kuin vanhassa liitossakin ollaan käden ulottuvilla
Jumalasta, mutta ei kuitenkaan päästä Hänen syliinsä.
Hoviherra oli ilmeisesti kuitenkin tehnyt Jerusalemissa
hyvän ostoksen. Hän oli hankkinut käsiinsä Raamatun
kreikankielisen käännöksen. Eli siis sen, jota me nykyisin
kutsumme Vanhaksi testamentiksi.
Miksi kreikankielisen, Vanha testamenttihan kirjoitettiin
hepreaksi? Varmaankaan mies ei osannut hepreaa.
Raamattu oli käännetty Egyptissä kreikan kielelle ehkä
noin sata vuotta aikaisemmin.
Me tunnemme tuon käännöksen nimellä Septuaginta
(se on tässä minulla kädessäni).
Luukas ainakin lainaa miehen lukemaa raamatunkohtaa
juuri tämän kreikankielisen käännöksen mukaan.
Jerusalem, sen temppeli ja uhrit eivät siis vieneet hoviherraa
perille hänen uskonnollisessa etsinnässään.
Tarvittiin yksi tärkeä, tärkeä asia, jotta tavoite löytyisi.
Tarvittiin Jumalan sana.
Ja sen mies oli onnekseen, varmaankin Jumalan johdatuksesta,
saanut haltuunsa.
Nyt alkoivat kaikki palikat olla kohdallaan.
Mies etsi Jumalaa, hän oli tutustunut vanhaan liittoon ja
hän oli saanut haltuunsa Jumalan sanan.
– Nyt puuttui enää sananselittäjä, saarnamies.
Sellaisen Jumala löysi Samariasta, jossa Filippos oli parhaillaan
toimimassa keskellä palavaa herätystä.
Filippos, Pietari ja Johannes julistivat siellä evankeliumia
Jeesuksesta ja monet ottivat sanan vastaan.
Tuolta hedelmällisestä työstä Jumala irrotti Filippoksen ja
lähetti hänet Gazantielle, joka oli autio.
Varmaan Filippoksen ensimmäinen ajatus oli, että miksi
kummassa Jumala hänet TÄNNE lähetti.
Eihän täällä ole ketään ja Samariassa olisi työtä vaikka
sadalle evankelistalle.
Mutta Jumala tietää mitä tekee.
Hän ajoitti hyvin tarkkaan Filippoksen ja Etiopialaisen
hoviherran kohtaamisen Gazantielle.
Filippos lähetettiin matkaan varmaan siksi, että hän
oli yksi Jerusalemin seurakunnan kreikankielisten johtajista.
Hän pystyi siis luontevasti keskustelemaan kreikantaitoisen
hoviherran kanssa.
– Jumala tuntee meidän kielitaitommekin tai sen puutteen!
Hoviherra oli juuri lukemassa Jesajan kirjaa,
kun Filippos sai kävellen kiinni härkävankkurit,
jotka etenivät verkkaisesti kuumalla tiellä.
Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?
Näin Filippos tarjoutui raamatunselittäjäksi tuolle muukalaiselle.
Ja mies otti iloiten vastaan tarjotun avun.
Miehet saivat kaikesta päätellen lukea useamman luvun
Jesajan kirjasta (tai eihän Raamatussa tuohon aikaan ollut lukuja,
vaan se oli yhtä pötköä. Mutta siis meidän Raamattumme lukuja
he lukivat monta). Mistä sen tiedämme?
Tiedämme sen siitä vaikutuksesta, joka raamatunlukemisella oli.
Katsotaanpa tuota Jesajan osaa.
Hän kärsi rangaistuksen, että meillä olisi rauha.
Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.
Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat,
jokainen meistä kääntyi omalle tielleen
– aivan niin kuin tuo harhaileva etiopialainen,
joka etsi, mutta ei ollut löytänyt.
Niin kuin lammas hänet vietiin teuraaksi,
niin kuin karitsa, joka on ääneti keritsijäinsä edessä,
ei hänkään suutansa avannut.
Kun hänet alennettiin, hänen tuomionsa otettiin pois…
Hänen elämänsä otetaan pois maan päältä
Ei ihme, että hoviherra tässä vaiheessa kysyy:
Voisitko kertoa, KENESTÄ profeetta Jesaja tässä puhuu,
itsestäänkö vai jostain toisesta?
Siinä oli Filippoksella sitten tuhannen taalan paikka kertoa
Jeesuksesta, hänet kärsimisestään, hänen sovituskuolemastaan
ja hänen ylösnousemisestaan.
Kerrotaan, että hän aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja
julisti miehelle evankeliumia Jeesuksesta
Herkullisempaa tilannetta tuskin voi kuvitella evankeliumin
julistajalle. Hoviherrassa oli itsessään jo syttynyt mielenkiinto
näitä asioita kohtaan. Hän kysyi vilpittömin mielin, jotta voisi
löytää totuuden. Kunpa tällaisia kyselijöitä olisi paljon
tässä maailmassa!
Filippoksen oli helppo yhdessä hoviherran kanssa lukea
Jesajan kirjaa vähän eteenpäin. Siinä sanotaan:
Minun vanhurskas palvelijani tekee vanhurskaiksi monet,
heidän pahat tekonsa hän kantaa (Jes. 53:11).
Juuri sitähän hoviherra oli pohjimmiltaan halunnut, vaikka
ei ehkä osannut esittää asiaa näin hienosti.
Hän oli halunnut päästä vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi.
Hän halusi kelvata Jumalalle.
Kenellekään naiselle hän ei kelvannut.
Jerusalemissa hän oli huomannut, ettei hän kelvannut Jumalan
kansallekaan eikä temppelille.
– Hän oli kelvoton ulkomaalainen eunukki.
Mutta nyt heräsi toivo.
Tuo Jeesus ja Hänen kuolemansa voisi sittenkin tehdä minut
kelvolliseksi Jumalalle.
Mutta miten se tapahtuisi?
Sanasta sanaan me emme tietenkään tiedä, mitä Filippos sanoi,
mutta ajatus oli varmaankin sama kuin Paavalin opetuksessa
toisille pakanoille eli roomalaisille, kirjeen 6. luvussa.
Filippos puhui Kristuksen kuolemasta ja sanoi, että meidänkin
pitäisi kuolla. Ilman kuolemaa ei voisi olla myöskään hengellistä
ylösnousemusta. Ilman kuolemaa ei voisi tulla kelvolliseksi
Jumalalle eli vanhurskaaksi.
Mutta miten elävä ihminen voi kuolla? Mitä Paavali opetti?
Meidät kaikki Kristukseen kastetut on kastettu hänen
kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan
ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme
elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla
herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on
liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme
kuolleista niin kuin hän (eli Kristus, Room. 6:3-5).
Hoviherran lukema Jesajan kirjahan puhui nimenomaan
Messiaan kuolemasta.
Nyt Filippos liitti Messiaan kuolemaan vielä opetuksen ihmisen
kuolemasta kasteessa. Kaste on liittämistä Kristukseen.
Siinä me pääsemme osallisiksi syntien anteeksiantamuksesta
ja uudesta elämästä.
– Näin me pääsemme niin lähelle Elävää Jumalaa kuin se
ylipäätään on mahdollista täällä maan päällä.
Mikä oli hoviherran reaktio tällaiseen opetukseen.
Sen me voimme lukea Apostolien teoista:
Tässä on vettä. Estääkö mikään kastamasta minua?
Filippoksen julistama evankeliumi tähtäsi juuri tähän eli
kastamiseen. Kasteessa hän pääsisi Jumalan lapseksi,
Jumalan kansan jäseneksi. Hän saavuttaisi sen, mikä ei
Jerusalemin temppelissä koskaan olisi mahdollista.
Hän, ulkomaalainen eunukki, olisikin Jumalalle rakas lapsi,
jonka puolesta Jumalan Poika oli uhrannut oman henkensä.
***
Olen aika varma, etteivät he lopettaneet Jesajan kirjan lukemista
vielä tähän. Vankkurit vierivät verkkaisesti ja päivä oli kuuma.
Oli aikaa ahmia Jumalan sanaa, tutkia ja selittää sitä.
Meidän Raamatussamme kolme lukua myöhemmin, siis
parinkymmenen minuutin lukemisen jälkeen, tulee
kohta, joka ei voinut olla vaikuttamatta tuohon hoviherraan.
Sanat olivat kuin suoraan hänelle kirjoitetut:
Älköön murehtiko muukalaisen poika, joka on liittynyt Herran
palvelijoitten joukkoon: Näinkö Herra sulkee minut kansansa
yhteydestä?
Älköön eunukki huokailko: Minähän olen kuivettunut puu
Sillä Herra sanoo: Myös eunukit, jotka pyhittävät minun sapattini,
jotka tahtovat noudattaa minun mieltäni ja pysyvät minun liitossani,
saavat kunniakkaan nimen pyhäkössä, minun muurieni sisäpuolella.
Heillekin minä luon muistomerkin, poikia ja tyttäriä kestävämmän,
annan nimen, joka ei koskaan katoa …
he kaikki saavat tulla pyhälle vuorelleni.
Minä täytän heidät riemulla, kun he rukoilevat siellä…
Ja minun temppelistäni tulee huone,
jossa kaikki kansat saavat rukoilla
Näiden lupausten ja ennustusten on täytynyt olla balsamia tuon
kärsineen ja pettyneen miehen haavoille.
Minutkin hyväksytään Jumalan lasten joukkoon!
Minäkin saan käydä sisään todelliseen Jumalan pyhäkköön,
vielä pyhempään kuin Jerusalemin temppeli.
Minä saan jopa muistomerkin.
Minulle annetaan nimi, joka kestää ikuisesti.
Olen nyt kasteessa saanut sen nimen, kristityn nimen,
Kristukseen liitetyn nimen. Sitä ei koskaan pyyhitä pois. Ei koskaan.
Minäkin saan kuulua todelliseen Jumalan kansaan,
Kristuksen seurakuntaan,
vaikka olen toisten halveksima.
Tällaisessa iloisessa luottamuksessa sai tuo hoviherra jatkaa
matkaansa. Voi melkein kuulla, kun hän laulaa ja ylistää
Jeesusta, kun vankkurit jatkavat matkaansa kohti Afrikan sydäntä.
Raamattukin kertoo, että hän jatkoi iloisena matkaansa
Näin saa jokainen Kristuksen kohdannut, kastettu Jumalan lapsi
tehdä matkaa täällä elämän autiomaassa.