1.
„Voi, äitini Eeva: mitä menit tekemään! Voi, isäni Adam, mitä teit!“
Melkein liian raskasta on lukea sitä äärettömän, käsittämättömän surullista kertomusta, jonka alttarilta kuulimme. Kuinka hyvä olikaan ihmisen osa ennen suurta katastrofia! Kuinka kaunis olikaan Paratiisi! Kuinka ihana oli Eevalle Adam, kuinka suloinen Adamille Eeva! Kuinka valtavaa oli elää ja rakastaa ja olla yhdessä iankaikkisen Rakkauden, Kolmiyhteisen Jumalan kuva!
Kaikki oli helppoa, iloista ja huoletonta! Minne vain silmä katsoi, siellä luomakunta huokui, hengitti ja soi Jumalan ylitsepursuavan rakkauden runsautta! Kaikki maistui tavattoman hyvältä – kaikki se hedelmien paljous, jonka hyvä Jumala oli antanut ihmisten vapaasti syödä ja nauttia! Kaiken Hän oli antanut meille käyttöön omaksi kunniakseen ja meidän iloksemme.
Tai ei sittenkään ihan kaikkea. Oli yksi puu, johon ei saanut koskea. Se oli Jumalan puu. Se oli Paratiisin temppeli ja kirkko, kuten Luther selittää. Se oli ihmiselle merkki siitä, että Luoja on Luoja ja luotu on luotu; että lahjat ovat lahjoja, ja vain niiden Antajaa pitää palvella; että pitää kiittää Jumalaa Hänen lahjoistaan ja käyttää niitä Hänen kunniakseen pyhyydessä, puhtaudessa ja rakkaudessa.
Ja vielä muutakin oli tämä Jumalan puu, kuten uskon: se näyttää olleen lupaus siitä, mikä Adamille ja Eevalle koittaisi Paratiisin suloisen elämän jälkeen. Se oli lupaus iankaikkisesta elämästä Taivaassa pitkän, hyvän maallisen elämän päättyessä ilman kuoleman tuskaa ja kipua – mutta se oli lupaus, jonka täyttymystä ei voinut itse ottaa eikä ansaita omakseen, vaan ainoastaan saada, saada se lahjaksi Herralta.
2.
Toisin kuitenkin kävi, kuten tiedämme. Eeva: mitä menit tekemään! Adam, mitä teitkään!
Niin kuin ei kaikki se olisi riittänyt, minkä Jumala teille jo antoi! Niin kuin ette olisi voineet kuulla ja totella Jumalan hyvää käskyä ja selvää sanaa, vaikka joka hetki ilossa ja vailla huolia elitte Hänen ylitsevuotavan hyvyytensä runsaudesta! Niin kuin ette olisi voineet odottaa Jumalan lupausten täyttymystä ja Hänen vieläkin suurempia lahjojaan kuin se käsittämätön hyvyys, jota jo saitte! Niin kuin ei teille olisi riittänyt elämä Jumalan lapsina, oikein Jumalan lellivauvoina, ja vieläkin enemmän: itsensä Kolmiyhteisen Jumalan kuvana tässä ajassa ja sitten iankaikkisuudessa! Mitä oikein kuvittelitte – että teistä muka voisi tulla „niin kuin Jumala“? Ja miksi olisi pitänyt tulla … ?
Emme tässä ajassa koskaan täysin ymmärrä syntiinlankeemuksen kauheutta emmekä sen kattavuutta, mutta totta se on. Tiedämme ja tunnemme sen itsestämme, syntiinlankeemuksen seurauksista meissä ja maailmassa. Paratiisi on enää kertomus, jonka Jumalan sanasta kuulemme, mutta jota emme näe ja josta ymmärrämme vain sen verran, että itkemme sen menetystä. Paratiisi on enää katkeransuloinen muisto ja kaunis uni, johon ei herätessään pääse takaisin, kun jäinen tuuli vinkuu nurkissa ja ulkoa kuuluu vihollisen tykkituli.
Niin Herra Jumala johdatti hänen ulos Edenin Paradisista maata viljelemään, josta hän otettu oli. Ja ajoi Adamin ulos, ja pani idän puolelle Edenin Paradisia Kerubimin paljaalla, lyöväisellä miekalla elämän puun tietä vartioitsemaan. (1. Moos. 3:23-24)
Siellä me nyt olemme – kylmässä ja kolkossa korvessa, erämaassa, jossa villipedot asuvat ja jossa on tuskin syötävää. Siellä me olemme yksin Jumalan kylmän tähtitaivaan alla. Sinne meidät karkoitettiin, ja jostakin kuuluu vihollisen tykkituli.
3.
Vai olemmeko? Olemmeko sittenkään yksin? Olemmeko kuitenkaan korvessa? Eikö elämä ole kaikesta huolimatta kaunis, lyhyt ja karu kuin Suomen suvi, mutta silti kaunis? Emmekä me yksin ole. Onhan meillä ystävämme ja sukulaiset, työtoverit, naapurit ja tuttavat.
Elämässä on vielä paljon kaunista ja hyvää. On luonnon ja vuodenkierron valtava näytelmä. On musiikkia, taidetta ja tiedettä. On yhteiskunta, jossa ei vain taistella paikasta auringossa ja parhaasta palkasta, ei vain poljeta syntymättömiä ja syntyneitä lapsia, vanhuksia ja sairaita jalkoihin, vaan myös autetaan toinen toistaan ja jaetaan elämän iskuja ja iloja. Onhan jotakin, mikä ei ole hävinnyt edes syntiinlankeemuksen katastrofissa: on avioliitto ja perhe.
Mutta miltä näyttää avioliitto? Miltä elämä perheessä? Entä työpaikalla ja yhteiskunnassa? Miltä näyttää, kun töitä ei enää ole? Miltä sitten, kun terveys pettää? Miltä vanhuudessa? Miltä kuoleman kolkuttaessa ovelle?
Kyllä me täällä Pohjolassa hyvin elämme, mutta mistään paratiisista ei silti ole puhettakaan. Kovalla työllä saamme sen, minkä saamme, tai sitten elämme toisten kustannuksella. Suuressa osassa maailmaa saa lisäksi olla kiitollinen, jos ylipäätään elää, jos saa edes jotakin syödäkseen ja selviää seuraavaan päivään asti.
Ja kuoleman edessä olemme lopulta kaikki samalla viivalla, saman ulvovan aavikon kuolleella reunalla, saman jäisen ja mustan veden partaalla, saman pakkastaivaan alla – yksin. Sen on syntiinlankeemus saanut aikaan, ja sen olemme mekin osaltamme ansainneet, me, jotka olemme kyllä uhreja, mutta aina myös tekijöitä, parhaatkin meistä. Sillä me olemme paratiisista karkoitettuja Adamin ja Eevan lapsia ja – yksin.
4.
Vai olemmeko? Olemmeko erämaassa yksin? Eikö korvessa todellakaan ole muita?
Ja tapahtui niinä päivinä, että Jesus tuli Galilean Natsaretista ja kastettiin Johannekselta Jordanissa. Ja kohta kuin hän astui vedestä ylös, näki hän taivaat aukenevan ja Hengen tulevan alas hänen päällensä niinkuin kyyhkyisen, Ja ääni tuli taivaasta: sinä olet minun rakas Poikani, johonka minä mielistyin. Ja Henki ajoi hänen kohta korpeen. Ja hän oli siellä korvessa neljäkymmentä päivää, ja kiusattiin perkeleeltä, ja oli petoin seassa; ja enkelit palvelivat häntä. (Mark. 1:9-13)
Adam ja Eeva, ensimmäiset ihmiset ja ensimmäinen seurakunta, karkoitettiin synnin tähden paratiisista korpeen. Siellä ei ole puutetta ahdistuksista eikä kiusauksista, ei myöskään lankeemuksista. Mutta ei Jumala, pyhä Jumala, rakkauden Jumala heitä silti hylännyt. Hän lähetti Adamin ja Eevan matkaan lupauksen sana mukanaan:
Ja Herra Jumala kutsui Adamin, ja sanoi hänelle: Kussas olet? Ja hän sanoi: minä kuulin sinun äänes Paradisissa, ja pelkäsin: sillä minä olen alasti, ja sen tähden minä lymyin. Ja hän sanoi: kuka sinulle ilmoitti, ettäs alasti olet? Etkös syönyt siitä puusta, josta minä sinua haastoin syömästä? Niin sanoi Adam: vaimo, jonkas annoit minulle, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin. Silloin sanoi Herra Jumala vaimolle: miksis sen teit? Ja vaimo sanoi: kärme petti minut, ja minä söin. Ja Herra Jumala sanoi kärmeelle: ettäs tämän teit, kirottu ole sinä kaikesta karjasta, ja kaikista eläimistä maalla: sinun pitää käymän vatsallas, ja syömän maata kaiken elinaikas. Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille, ja sinun siemenes ja hänen siemenensä välille; sen pitää rikki polkemaan sinun pääs, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän. (1. Moos. 3:9-15)
Tämän lupauksen sanan, tämän ensimmäisen evankeliumin täyttymyksen alkua me olemme jouluna saaneet ihmetellen palvoa. Nyt näemme, kuinka tämä lupaus lopulta toteutui, kuinka Jumala vei sen päätökseen sen jälkeen, kun Jeesus oli aikamiehenä astunut julkisuuteen ja aloittanut vaelluksensa kohti Jerusalemia.
5.
Lupaus kuitenkin seurasi ihmiskuntaa jo ennen joulun tapahtumia. Lupaus eli lupauksena ja sen täyttymystä kohti kuljettavina Jumalan pelastustekoina jo kauan ennen enkelin ilmoitusta Neitsyt Marialle siitä Vapahtajasta, jota tämä kantaisi sydämensä alla. Muistatteko, kuinka Jumala kutsui kansojen merestä yhden yksinäisen miehen ja tämän vaimon ja lupasi heistä kansan, jossa lopulta kaikki kansat tulisivat siunatuiksi? Nämä Abrahamin lapset sama Jumala sitten väkevällä kädellään johdatti Egyptin orjuudesta luvattuun maahan.
Neljäkymmentä vuotta he harhailivat korvessa, neljäkymmentä vuotta. Eivätkä kaikki niistä, jotka lähtivät Egyptistä, päässeet perille. Mutta miksi? Siksi, ettei Jumalan lupauksen sana kelvannut heille; siksi, että he ahdistuksensa tuskassa käänsivät katseensa pois Sanasta ja tekivät itselleen luodusta epäjumalan; siksi, että he nälissään ja janoissaan epäilivät, ettei ilmoituksen Sanan Jumala pitäisi heistä huolta.
Mutta nytkään ei Jumala lupaustaan perunut eikä kansaansa hylännyt, ei erämaassa petojen keskellä, ei nälän eikä janon tuskassa, mutta ei myöskään vaelluksen päätyttyä ja Luvatun maan aarteiden avautuessa vaeltajien käyttöön. Jumala ei perunut lupaustaan sittenkään, vaikka myös perille päässeet aina uudelleen kääntyivät vieraiden jumalien puoleen ja rikkoivat liittonsa Jumalan kanssa. Sillä Jumalalla oli lupauksen täyttymys silmiensä edessä ja sydämensä toiveena, Hänen pyhyytensä ja rakkautensa täyttymys, se, jonka alkua olemme jouluna saaneet katsella ja jonka lopullista toteutumista nyt odotamme.
6.
Sen tähden me emme ole erämaassa yksin. Jeesus on siellä kanssamme. Jeesus on siellä, kun meitä kiusaavat ulkonaiset ahdistukset, köyhyyden ja sairauden, vanhuuden ja yksinäisyyden, mutta myös pilkan ja vainon kiusaus – ne, jotka houkuttelevat meitä luopumaan uskosta Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa, kieltämään Hänet ja Hänen sanansa ja etsimään vain omaa etuamme ja iloamme, ennen kuin kuolemme, kuolemme yksin. Nämä kiusaukset Jeesus Kristus, meidän Vapahtajamme, on itse kokenut ja voittanut. Hän on voittanut ne Jumalan Pojan uskolla oman Taivaallisen Isänsä hyvään tahtoon silloinkin, kun perkele asettui seisomaan Hänen ja Isän armokasvojen väliin.
Emme ole korvessa yksin. Jeesus on siellä meidän kanssamme. Jeesus on siellä myös silloin, kun kimppuumme käyvät meidän omasta sydämestämme nousevat kiusaukset ja himot. Jeesus itse ei niitä samalla tavalla kokenut kuin me, sillä Hänen sydämensä ei ollut paha eikä Hän, Jumalan Poika, ollut Jumalasta vieraantunut, niin kuin me luonnostamme olemme. Meidän sydämestämme nousevat kiusaukset ja himot ovat sen seurausta, että meitä, meidän ihmisyyttämme ei määritä rikkumaton uskon suhde Jumalaan eikä rikkumaton rakkauden suhde lähimmäiseen, vaan rungosta irronneen yksinäisen, kuolemaan tuomitun oksan yritys pelastaa itse itsensä kahmien nautintoja ja iloja oman, pohjattoman tyhjyyden täytteeksi ja kuitenkin kuolla yksin.
Näitä kiusauksia Jeesus ei erämaassa kokenut omasta itsestään nousevina ahdistuksina, mutta silti Hän tuntee myös ne ja tietää, mitä on kohdata ne. Meidän ihmisyydessämme Hän altistui näille kiusauksille itsensä ulkopuolisena uhkana, joka ahdisti Häntä luopumaan Isänsä rakkaudesta ja ilmoituksen sanasta ja antautumaan maallisen vallan ja rikkauksien houkutuksille. Hän tuntee läpikotaisin meidän heikkoutemme ja voi juuri sen tähden meitä auttaa, niin kuin Hebrealaiskirje meille julistaa:
Että siis lapsilla on liha ja veri, niin on hän myös niistä osalliseksi tullut, että hän olis kuoleman kautta hukuttanut sen, jolla kuoleman valta oli, se on: perkeleen, Ja päästänyt ne, jotka kuoleman pelvosta piti kaiken ikänsä orjana oleman. Sillä ei tosin hän koskaan enkeleitä päällensä ota, vaan Abrahamin siemenen hän päällensä ottaa, Josta hänen kaiketi piti veljiensä kaltainen oleman, että hän armollinen ja uskollinen ylimmäinen Pappi Jumalan edessä olis, sovittamaan kansan syntejä. Sillä siitä, että hän kärsinyt on ja on kiusattu, taitaa hän myös niitä auttaa, jotka kiusataan. (Hebr. 2:14-18)
Ja edelleen:
Sillä ei meillä ole se ylimmäinen pappi, joka ei taida meidän heikkouttamme armahtaa, vaan se, joka kaikissa kiusattu on, niin kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. (Hebr. 4:15)
Jeesus oli korvessa ja koko elämänsä vaelluksen ajan „kaikissa kiusattu“, koska Hän oli ottanut päälleen meidän ihmisyytemme. Samalla Hän oli ja eli poikkeuksetta „ilman syntiä“. Hän ei langennut niihin kiusauksiin, joita Hän meidän puolestamme joutui kokemaan, koska Hän omassa persoonassaan eli alusta asti todeksi ihmisen ehjää suhdetta Jumalaan. Silti Jeesus tuntee omasta kokemuksestaan kaikki meidän ahdistuksemme ja kiusauksemme, tuntee silti, vaikkeivät ne nousseet Hänen omasta sydämestään, vaan siitä tilanteesta, johon Henki Hänet johdatti ja suorastaan ajoi, niin kuin päivän evankeliumissa sanotaan: „Henki ajoi hänen kohta korpeen“.
7.
Rakkaat veljet ja sisaret! Päivän evankeliumissa näemme Jumalan suurten lupausten täyttyvän, myös niiden, joita Vanhan liiton jumalanpalvelus meille julistaa. Näin kerrotaan 3. Mooseksen kirjassa Suuresta sovintopäivästä. Luen tiivistäen:
Ja Aaronin pitää tuoman mullin rikosuhriksensa ja sovittaman itsensä huoneinensa, Ja sitte ottaman ne kaksi kaurista asettaaksensa Herran eteen, seurakunnan majan ovella. Ja Aaronin pitää heittämän arvan kahdesta kauriista: toisen arvan Herralle, ja toisen vapaalle kauriille. Ja Aaronin pitää uhraaman sen kauriin, jonka päälle Herran arpa lankesi, ja valmistaman sen rikosuhriksi. Mutta sen kauriin, jonka päälle vapauden arpa lankesi, pitää hänen asettaman elävänä Herran eteen, että hänen pitää sovittaman sen ja päästämän sen vapaan kauriin korpeen. […] Sitte pitää hänen teurastaman kansan rikosuhrin kauriin ja kantaman hänen verestänsä esiripun sisälliselle puolelle, ja pitää tekemän sen veren kanssa, niinkuin hän teki mullin veren kanssa, ja priiskottaman sitä armo-istuimen päälle, ja armo-istuimen edessä, Ja niin sovittaman pyhän, Israelin lasten riettaudesta ja heidän vääryydestänsä, kaikissa heidän synneissänsä: niin pitää myös hänen tekemän seurakunnan majalle, joka on heidän tykönänsä, keskellä heidän saastaisuuttansa. […] Ja koska hän menee ulos alttarin tykö, joka on Herran edessä, pitää hänen sovittaman sen ja ottaman mullin verta, ja kauriin verta, ja sivuman alttarin sarvein päälle ympärinsä. Ja priiskottaman sormellansa verta seitsemän kertaa sen päälle ja puhdistaman ja pyhittämän sen Israelin lasten saastaisuudesta. Ja koska hän on täyttänyt pyhän ja seurakunnan majan ja alttarin sovinnon, niin pitää hänen tuoman elävän kauriin. Ja Aaronin pitää paneman molemmat kätensä elävän kauriin pään päälle, ja tunnustaman sen päällä kaikki Israelin rikokset ja heidän pahat tekonsa kaikissa heidän synneissänsä, ja ne paneman kauriin pään päälle, ja lähettämän sen jonkun soveliaan miehen kanssa korpeen: Että kauriin pitää kantaman kaikki heidän pahat tekonsa erämaahan, ja hänen pitää jättämän kauriin korpeen. (3. Moos. 16:6-22)
Vanhan liiton esikuvallisessa jumalanpalveluksessa „vapaa kauris“ eli syntipukki ajettiin korpeen kansan synnit kuvaannollisesti niskassaan. Jeesus, meidän Herramme ja Vapahtajamme, on tämän esikuvan täyttymys. Hän on todellinen eikä vain kuvaannollinen syntipukki. Jumalan Henki ajoi Hänet korpeen meidän puolestamme ja meidän syntivelkamme niskassaan siellä viattomana uhrina kiusattavaksi.
Sen tähden Jeesus ei säiky meidän kiusauksiamme, ei sittenkään, vaikka me yhtenään lankeamme niihin. Hän ei säiky, sillä Häntä kyllä kiusattiin, mutta Hän ei langennut, vaan voitti. Hän voitti kiusaukset erämaan pitkän paaston kauhujen keskellä, Getsemanen puutarhassa ja lopulta Golgatan uhrialttarilla. Sillä Jeesus, Vapahtajamme, oli lopulta myös se todellinen rikosuhri, se syntiuhri, jonka esikuva teurastettiin Jerusalemin temppelissä suurena sovituspäivänä, sinä samana päivänä, jona syntipukki ajettiin erämaahan.
„Se on täytetty!“ Niin Jeesus huusi kuollessaan ristillä. Meistä on maksettu täysi hinta! Sen tähden olemme Jeesuksen verellä priiskotettuina rangaistuksesta vapaat. Hänen harteillaan on syntimme ajettu korpeen, eivätkä ne kerran anteeksiannettuina tule sieltä milloinkaan takaisin meitä syyttämään. Ne on hukutettu Hänen vereensä, ja meidät on kätketty Hänen pyhiin haavoihinsa.
Nyt, kun meitä kiusataan, kun meitä kiusataan sitä enemmän, mitä lähempänä elämme rakasta Herraamme ja mitä uskollisempia olemme Hänen Sanalleen, juuri nyt Hän on kanssamme korvessa siinä samassa Sanassa, siinä samassa luetussa ja julistetussa Raamatun sanassa, johon Hän itse kiusausten keskellä vetosi.
Emme ole korvessa yksin. Olemme siellä yhdessä Hänen kanssaan, me kaikki, jotka olemme Hänen vaeltava seurakuntansa matkalla kohti Luvattua maata. Ja se on hyvä matka, sillä Jeesus, Vapahtajamme, muuttaa korven kukkivaksi lehdoksi, jossa on lämmintä ja jossa linnut laulavat ja jossa meidän on hyvä olla toistemme kanssa enkelten palvellessa meitä. Ja Herra on keskellämme nyt ja sitten kerran perillä, siellä, missä ei enää langeta syntiin ja mistä ei ketään koskaan ajeta pois ja missä yhdessä enkelten kanssa ylistämme tapettua ja ylösnoussutta Karitsaa aina ja ikuisesti. Amen.