1.
”Katso, minä seison ovessa ja kolkutan. Jos joku minun ääneni kuulee ja avaa oven, sen tykö minä tahdon mennä sisälle ja pitää ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20)
Kuka tässä puhuu? Tässä puhuu Hän, jonka P. Johannes kerran Patmoksen saarella kohtasi ylösnousseena ja taivaaseen astuneena Kirkkauden Herrana. Tässä puhuu Ihmisen Poika, meidän Herramme Jeesus Kristus – se Kuningas, josta viime pyhänä kuulimme ja joka on kerran istuva pyhyytensä valtaistuimelle tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
2.
Kirkkovuosi päättyi Tuomiosunnuntaihin ja sen pelottavan vakaviin näkyihin. Jeesus viittasi niihin vertauksessaan lampaista ja vuohista, kun Hän itse vielä vaelsi aikaan ja paikkaan sitoutuneena ja alennuksensa tilassa Israelin kansan keskellä.
Kohta Hänet kuitenkin otettaisiin kiinni ja tapettaisiin. Kolmantena päivänä Hän nousisi kuolleista. Lopulta Hän astuisi taivaan kirkkauteen. Sitten Häntä ei enää löydettäisi temppelistä, ei synagoogasta eikä vuoren rinteeltä saarnaamasta. Uudelleen Hänet nähtäisiin vasta hetkenä, jota kukaan ei voi ennalta ennustaa eli silloin, kun Hän palaisi maan päälle suuressa kirkkaudessa ja kunniassa. Ja sitten seuraisi Viimeinen Tuomio.
Silloin olisi myöhäistä tehdä parannus. Silloin ei enää olisi aikaa katua eikä kääntyä eikä huutaa syntisten Vapahtajana avukseen sitä Herraa, joka tulee Tuomarina takaisin. Nyt sen sijaan oli vielä armon aika ja parannuksen paikka, nyt, kun Jeesus oli kansansa keskellä ja omiensa luona. Mutta kun Hän pois mentyään palaisi takaisin, mitään toivoa ei olisi niillä, jotka täällä olivat hyljänneet Herran Hänen halvan muotonsa tähden tai jotka olivat suuttuneet Hänen suoriin sanoihinsa ja joiden epäusko oli näkynyt rakkaudettomuutena lähimmäisiä ja heissä itseään Herraa kohtaan.
3.
Kirkkovuosi päättyi näihin jylhiin näkyihin. Ja niihin päättyvät kerran, Jumalan säätämällä hetkellä, kaikki kirkkovuodet, viimeinenkin niistä, ehkä pääsiäisen kynnyksellä, ehkä keskellä suvea tai kenties juuri Tuomiosunnuntaina. Kerran kaikki näkevät Hänet, jota myös me, sinä ja minä, olimme naulitsemassa synneillämme ristin puuhun. Kerran kaikki näkevät Hänet Hänen kirkkaudessaan ja kunniassaan ja mykistyvät pelottavan näyn edessä.
Tämä Herramme toinen tuleminen on aihe, josta kuulemme myös tänään alkavana adventin aikana. Sana ”adventtihan” tarkoittaa ”tykö tulemista”. Adventus Domini – Herran tulo: siitä tämä aika on saanut nimensä.
Sillä vaikka vanha kirkkovuosi päättyi, vielä viime sunnuntaina ei ollut se päivä, jona Herra palasi tuomiolle kanssamme. Vielä ei vietetty viimeistä kirkkovuotta. Tänään, 1. adventtina, olemme Jumalan armosta saaneet aloittaa uuden kirkkovuoden.
Ja merkillisellä tavalla nyt alkanut aika valmistaa meitä yhtäältä siihen, mihin koko kirkkovuosi ja maailman historia päättyvät, meidän Herramme toiseen tulemiseen, mutta toisaalta ja ennen kaikkea aivan alkuun, Hänen ensimmäiseen tulemiseensa. Se on jo toteutunut, ja se oli kovin toisenlainen kuin toinen tuleminen, jota vielä odotamme.
Sillä jos joku ei sitä olisi vielä huomannut kaupungilla liikkuessaan, marketeissa vieraillessaan ja lehtiä lukiessaan, kerron nyt juhlallisesti, että olemme adventin myötä siirtyneet joulun odotuksen aikaan.
4.
Maailma tosin on jo kauan viettänyt omaa ”jouluaan”. Tarkoitan sitä maallista, kaupallista juhlaa, jota nimitetään sillä tavoin. Siihen sovitetaan sopivasti kristillisiä aineksia muiden markkinamausteiden joukkoon.
Oli tuskallista istua viime maanantaina eräässä ravintolassa, kun kaiuttimista tulvi äiteliä sovituksia myös kristillisistä joululauluista. Sillä kristillinen ei ole se joulu, jota jo nyt vietetään. Eihän ”evankeliumiakaan” voi olla ilman ”lakia” eikä joulua ilman ymmärrystä siitä, mitä varten Jumalan piti astua alas taivaasta ja syntyä lapseksi keskelle kärsimyksen maailmaa.
Siitä joulussa on kysymys, ei ”kaikki minulle nyt heti ja helposti” -ajattelusta. Joulussa on kyse siitä kärsimyksestä ja kivusta, jotka synti on tuonut maailmaan ja meidän elämäämme, ja Jumalan vastauksesta tähän kaikkeen: Hänen Pojastaan, joka tuli lapseksi keskellemme kantaakseen harteillaan kaiken kauhean ja pahan, kärsimyksen, synnin ja syyllisyyden ja sovittaakseen ja voittaakseen sen aikuisena miehenä ristillä. Joulussa on kyse siitä, että meidän pimeyteemme loistaa Jumalan armahtavan rakkauden valo sillä polulla, joka johtaa suloiselta seimeltä kauhealle Golgatalle, mutta myös pääsiäisen tyhjän haudan äärelle ja sitten, mutta vasta sitten kirkkauteen ja kunniaan.
5.
Ettei minua kuitenkaan ymmärrettäisi väärin: ei adventin viettäminen katumuksen ja paaston merkeissä ole mikään autuuden ehto meille. Ei tietenkään. Ei se ole ansioita tuottava hyvä työ, jota Jumala meiltä odottaa. Ei siis ole myöskään syntiä syödä jouluruokaa jo ennen aattoiltaa tai laulaa muutama joululaulu ennen jouluaamua.
Se ei kuitenkaan ole välttämättä viisasta. ”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi“, sanoo P. Paavali. (1. Kor. 6:12) Vaikka jouluakin voi tietyssä mielessä viettää joka päivä, eikä kirkkovuoden noudattaminen ole meille Jumalan antama ehdoton määräys, se on silti hyväksi havaittu kristillinen tapa, josta ei kannata luopua, koska sillä on syvempikin merkitys kuin pelkkä vaihtelun suoma virkistys. Olemme periaatteessa vapaat noudattamaan kirkkovuotta tai unohtamaan sen, mutta sen sivuuttaminen ei ole meille hyödyksi.
Sanotaan, että ”varjele tapaa, niin tapa varjelee sinua”. Me tulemme kirkkoon kristillisen viikon ensimmäisen päivän aamuna ja vietämme silloin pyhä pyhän jälkeen Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa. Silti myöskään sunnuntainen messun viettäminen ei ole ansiollinen teko Jumalan edessä, ja me elämme ylösnousemuksen voitosta jokaisena päivänä, jona uskomme Jeesukseen.
Kristillinen viikkojärjestys ulkonaisena ”tapana” kuitenkin ”varjelee” myös sydämemme uskoa. Jos jäämme viikoittaisesta sanan ja sakramenttien yhteisöstä pysyvästi pois, olemme suuressa vaarassa menettää myös sisäisen uskonsuhteemme siihen Herraan, joka on puolestamme kuollut ja ylösnoussut.
6.
Sama koskee koko kirkkovuotta. Se kuljettaa meitä aina uudelleen Jumalan suurten armotekojen myötä niiden täyttymykseen, kun vaellamme joulusta pääsiäiseen, pääsiäisestä Helatorstaihin ja Helluntaihin ja siitä eteenpäin Jeesuksen seurassa. Kun parannuksessa, uskossa ja rakkaudessa seuraamme kirkkovuotta, seuraamme Jeesusta!
Sen tähden vietämme myös adventin aikaa silloin, kun maailma puhuu jo ”joulusta”. ”Tapa varjelee” meitä valmistaessaan meitä oikein kohtaamaan Seimen Lapsen, kun oikea joulu vihdoin koittaa. Adventin aikana emme vain tunnelmoi jouluisen musiikin hivellessä korviamme ja vatsamme täyttyessä aina uudelleen samoista jouluruoista, vaan me vielä odotamme sitä Herraa, joka viimeisten aikojen ahdistuksen keskellä tulee, ei vain tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, vaan myös pelastamaan omiaan.
Hän on se sama Jumalan Poika, joka valmistaa pelastuksen mahdollisuuden meille syntymällä tänne Veljeksemme. Hän tyhjentää itsensä ja ottaa orjan muodon, jotta meistä voisi tulla Jumalan lapsia. Adventin aikana me valmistaudumme tämän Herran kärsivän Palvelijan toiseen tulemiseen valmistautuen viettämään Hänen ensimmäisen tulemisensa juhlaa.
7.
Niin: vielä on armon aika. Vielä on pelastuksen päivä. Vielä ei ole kuultu sitä pasuunan ääntä, joka ilmoittaa ajan loppuneen ja tuomion alkaneen. Vielä ei ole Herra tullut toista kertaa maan päälle. Vielä Hänet voidaan ottaa vastaan niin, että voimme kohdata Hänet pelastukseksemme emmekä tuhoutuaksemme Hänen pyhyytensä polttavassa hehkussa. Vielä Hänet voidaan ottaa vastaan Seimen Lapsena ja Ristin Herrana ja Kuninkaana, joka ratsastaa aasin selässä omaan kaupunkiinsa.
Ja Hän on se, joka nyt sanoo meille seisovansa ovella ja kolkuttavansa. Kerran Hän tulee lupaa kysymättä suoraan sisälle. Silloin Hän ei koputa, vaan ovi hajoaa kappaleiksi Hänen tulemisensa voimasta. Nyt Hän kuitenkin vielä seisoo ja kolkuttaa ja kysyy: ”Saanko tulla sisälle?”
Tässä on siis vielä kolmas Jeesuksen ”tulemisen tapa” ensimmäisen ja toisen tulemisen lisäksi. Se sijoittuu niiden väliin siihen ajanjaksoon, jota voimme nimittää Kirkon ajaksi. Se on se aika, jonka kuluessa Jeesus tulee luoksemme syntiemme sovituksen toimittaneena Vapahtajana, muttei vielä näkyvällä tavalla kirkkautensa kunniassa, vaan salatusti, Sanaan ja sakramentteihin kätkettynä.
8.
Mutta minne Jeesus tulee? Mihin oveen Hän kolkuttaa? Meidän sydämemmekö ovelle?
Varmasti myös niin. Niinhän tätä Ilmestyskirjan kohtaa on tulkittu, varsinkin, kun se on luettu uudemmista raamatunkäännöksistä. Näin se nimittäin kuuluu siinä käännöksessä, joka on itselleni tutuin: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani.”
Mutta mikä oikeastaan on se ”sydämen ovi”? ”Kolkuttamisen” voimme ymmärtää tarkoittavan omantunnon syytöksiä, mutta mikä on ”ovi”, jolle Herra koputtaa? Ja uskallammeko avata, jos koputus merkitsee Jumalan tuomiota synneistämme? En minä ainakaan uskaltaisi avata Tuomarille, joka uhkaa minua kuolemanrangaistuksella. (Tosin ei sekään minua siltä säästäisi.)
Niinpä jotta ymmärtäisimme, mistä tässä ”ovelle kolkuttamisessa” oikeastaan on kysymys, meidän pitää jälleen kerran lukea Raamattua tarkemmin ja katsoa, missä yhteydessä ja kenelle nämä sanat on ensimmäistä kertaa lausuttu. Ja tällä – tai ehkä voimme sanoa ”tälläkin” – kertaa” Biblia, vanha raamatunkäännös, avaa meille uutta käännöstä paremmin tämän Jumalan sanan kohdan merkityksen, kun se kertoo meille, mistä ”aterioimisesta” on kysymys Herran Jeesuksen ja minun välillä.
9.
Mutta ensin tilanteeseen, jossa Herra sanoo sanansa: niillä Jeesus päättää ne lähetyskirjeet, joissa Hän puhuttelee – ei suinkaan yksittäisiä uskovia tai peräti uskosta osattomia – vaan tiettyjä seurakuntia ja niiden enkeleitä eli paimenia. On kyse vieläkin tunnettujen Vähän Aasian kaupunkien kristillisistä seurakunnista ja miehistä, jotka on asetettu kaitsemaan niitä sanalla ja sakramenteilla.
Heille, kokonaisille seurakunnille ja erityisesti niiden paimenille Jeesus sanoo nyt Biblian mukaan: ”Katso, minä seison ovessa ja kolkutan. Jos joku minun ääneni kuulee ja avaa oven, sen tykö minä tahdon mennä sisälle ja pitää ehtoollista hänen kanssansa ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20)
Tässä siis puhutaan ehtoollisesta. Ja ehtoollinen on seurakunnan yhteinen ateria, jolla Herra Jeesus on läsnä. Hän on siinä sekä Isäntä että meille tarjottu ruoka ja juoma. Ehtoollisessa meidän tähtemme ihmiseksi tullut Jumalan Poika antaa pyhän syntymisensä ja synnittömän kärsimisensä ja ylösnousemuksensa voiton hedelmät ruumiissaan ja veressään meille. Hän tulee salatulla, sakramentaalisella tavalla sanassaan ja ehtoollisessa luoksemme antaakseen meille synnit anteeksi ja varustaakseen meidät vaelluksellemme kohti Viimeistä päivää, jotta me voisimme pelotta ottaa Hänet vastaan, kun hän tulee kunniassa takaisin maan päälle.
10.
Niin kuin Jeesus hiljaisena ja nöyränä, mutta silti Kuninkaana ratsasti Pyhään Kaupunkiin ja sen temppeliin, samoin Hän nyt tahtoo sanassaan tulla hiljaisena ja nöyränä tapaamaan Morsiantaan ja viettämään ehtoollispöydässä sovituksen ja syntien anteeksiantamisen ateriaa hänen kanssaan. Niin kuin Hän Jerusalemissa puhdisti Jumalan temppelin ihmisteoista ja kaupankäynnistä tehdäkseen siitä kansojen rukoushuoneen, niin Hän haluaa nyt puhdistaa oman hengellisen huoneensa, seurakuntansa ja Kirkkonsa ihmisopeista ja -säädöksistä ja väärästä kaupankäynnistä maailman kanssa. Hän haluaa avata oman, puhtaan rakkautensa ja armonsa ovet kaikille maailman köyhille syntisille, jotka tarvitsevat Armahtajaa ja Pelastajaa.
Kelpaako Hän meille hiljaisena ja nöyränä? Kelpaako meille se syntien anteeksiantamus, jota Hän meille tarjoaa? Suostummeko Häneen sellaisena, kuin Sana Hänet ilmoittaa ja tuo Hänet luoksemme? Otammeko Hänet vastaan katuen ja parannusta tehden, mutta myös yksinkertaisessa uskossa iloiten autuudestamme Hänessä?
Sillä vain sellaisena, kuin Sana Hänet ilmoittaa, ja vain katumuksessa ja uskossa voimme kohdata Hänet pelastukseksemme ennen Hänen paluutaan kirkkaudessa. Toisenlaista Herraa ei seurakuntamme ovella ole kolkuttamassa eikä sisään pyytämässä. Jos emme toivota Häntä keskellemme sellaisena, kuin Hän on, jos emme suostu Hänen Sanaansa sellaisena, kuin se on kirjoitettu, emme kohtaa kirkossa Häntä, vaan ainoastaan toinen toisemme. Kukaan ei anna silloin meille syntejämme anteeksi, ja Herran me tapaamme vasta tuomiolla.
11.
Jos siis meille tarjotaan jotakin muuta kuin se Herra, joka jouluna syntyi ihmiseksi ja kuoli Pitkänäperjantaina puolestamme, joka nousi syntiemme Voittajana kuolleista ja istuu nyt kunniassa Isän oikealla puolella, mutta haluaa silti olla nöyränä ja hiljaisena omiensa luona; jos joku muu, kuin Hän koputtaa ovellemme, meidän ei pidä avata, sillä ei se ole Hän, vaan joku muu. Sellaiselle tulijalle ei pidä avata Jerusalemin portteja.
Oikea Vapahtaja on sen sijaan tervetullut temppeliinsä. Hänelle me olemme jo avanneet ovemme. Olemme tehneet ”portit avaraksi ja ovet maailmassa korkiaksi” Kunnian Kuninkaan tulla sisälle. Ja kun Hän saa tulla meidän seurakuntaamme ja Morsiamensa luo ja viettää sen kanssa pyhää ehtoollista, me saamme myös yksittäisinä uskovina maistaa ennalta sitä hääateriaa, jota kerran perillä nautimme, jos pysymme Jeesuksen uskossa ja seurassa tämän lyhyen elämämme ajan. Kun Jeesus saa tulla siihen Temppeliin, joka on Hänen pyhä Kirkkonsa ja kokoon tullut seurakuntansa, silloin Hän voi tulla myös meidän sisimpämme temppeliin ja syntyä uskossa sydämemme talliin antaen anteeksi kaiken lian ja saastan, mutta myös siivotakseen sitä Pyhällä Hengellään koko Pyhän Kolminaisuuden asuinsijaksi.
Me toivotamme rakkaan Herramme tervetulleeksi adventtimme aikaan ja jouluun, jota odotamme, kun nyt yhdessä veisaamme Hänelle ”Hoosianna, Herra auta”. Amen.