Avioerotilastot kertovat tänä päivänä karua kieltä myös seurakuntien työntekijöiden parisuhteista. Parisuhde joutuu koetukselle usein myös pappilassa. Miten parisuhteen hyvinvointia voisi vahvistaa parhaiten ja kyllin varhain?
Liisa ja Juha Välilä ovat helsinkiläinen pappispari, jolla on takanaan 25 vuotta yhdessä tehtyä avioparityötä. Teologian maisterina ja Kataja Parisuhdekeskuksen toiminnanjohtajana Liisa Välilä on huolissaan pappien parisuhteista ja hämmentynyt siitä, että kirkon työntekijät osallistuvat kovin harvoin ennalta ehkäisevään parisuhdetyöhön.
Miksi kynnys osallistumiseen koetaan usein liian korkeaksi? Onko paine esikuvallisuudesta edelleen olemassa? Olisiko jo aika purkaa harhakäsitykset?
Yksi harhakäsitys on, että papin koulutus ja ammatti tuovat mukanaan taidon onnellisen avioliiton rakentamiseen ja kuvitelma, että kun kirkko vihkii, parisuhdetaidot ovat hallussa tällä siunauksella. Nämä näkemykset lyövät pariskuntaa sormille melko pian yhteisen elämän alettua.
– Pelkällä aamenella ei pötki pitkälle, Juha Välilä kiteyttää.
Pappi on teologian ja puheen ammattilainen, joka kuuntelee ja huolehtii seurakuntalaisista, mutta toteutuuko tämä myös kotona? Mitä tarvittaisiin, jotta papin oma parisuhde vahvistuisi ja voisi hyvin?
Tarvitaan ainakin keskustelua siitä, puhutaanko meillä tarpeeksi, onko riittävästi kaksinoloaikaa, läheisyyttä, seksiä, uusia virikkeitä ja ystäviä, joiden kanssa voisi jutella asioista aidosti.
Asiat eivät tapahdu parisuhteessakaan automaattisesti. Juha Välilä vertaa tilannetta oman kunnon ylläpitämiseen.
– On mentävä oman elämän epämukavuusalueelle, lähdettävä lenkille ja kuntosaliin!
Parisuhdekurssien tuoma hyöty voi tehdä hyvän vielä paremmaksi.
Työtä ei voi syyttää kaikesta
Pappien parisuhdeasioissa puhe kääntyy usein ensimmäisenä hankaliin työaikoihin. Etenkin nuoret papit kertovat Välilöiden mukaan, että työtä ja perhettä on vaikea yhdistää.
Papin puolisolle työaika voi tulla yllätyksenä, ja tuottaa pettymystä ja hankaluutta lastenhoidossa, harrastuksissa ja yhteisen ajan sovittamisessa. Tilanne vaatii keskustelu- ja sopimustaitoja. Yhteistä aikaa on järjestettävä ja suhteen hyvinvointia ylläpidettävä.
”Mitä tulee kotiin, kun minä tulen kotiin?” On Liisa Välilän usein käyttämä lause, joka sopii tähänkin. ”Mitä tulee kotiin, kun pappi tulee kotiin? Miten sinut ja aito olen oman itseni, yksityiselämäni ja tehtäväni kanssa?”
Paras tilanne olisi, jos hyppy kirkosta kotiin ei olisi suuri. Että pappi voisi olla ihminen tunteineen ja tarpeineen, aito ja luonnollinen sekä kotona että töissä. Tällöin myös tuen ja avun hakemisen kynnys ei nouse liian korkeaksi.
Seurakunnissa ollaan usein tilanteessa, jossa parisuhdetyö ei näytä kuuluvan välttämättä kenenkään työntekijän tontille. Kun seurakuntalaiset, erityisesti nuoret aikuiset ja ruuhkavuosiaan elävät, kaipaavat tukea ihmissuhteisiinsa ja mahdollisuutta saada tietoa ja vahvistusta suhdetaidoilleen, seurakunta voisi tässä vastata heidän tarpeisiinsa.
Parisuhdeasiat kiinnostavat mediaa ja järjestökenttää, mutta Katajan toiminnanjohtaja sanoo laskevansa muutaman käden sormilla ne seurakunnat, jotka tekevät maassamme aktiivista ja säännöllistä parisuhdetyötä.
– Koetaanko työ liian intiimiksi ja vaatiiko työntekijä itseltään perheessään esimerkillisyyttä, jotain muuta kuin inhimillistä ihmisen arkea? Liisa Välilä pohtii.
Miehen kokkaus on parisuhdetyötä
Mäntässä asuvilla Arja ja Jukka Karppisella on takana 46 yhteistä avioliittovuotta. Pariskunta on jäänyt hiljakkoin eläkkeelle, Arja Mänttä-Vilppulan seurakunnan kirkkoherran virasta ja Jukka pitkästä urastaan paperiteollisuudessa.
Onko pappeus vaikuttanut pariskunnan elämään, ja millä tavalla?
Muutos ei tullut kertaheitolla. Uskonnonopettajavaimo valittiin seurakuntalehtorin virkaan Mänttään. Siten hän sai pappisvihkimyksen ja edessä oli kotiseurakunnan kappalaisen ja lopulta kirkkoherran työ.
– Vaimon työtehtävät lisääntyivät vähitellen, aloittaa Jukka-puoliso.
Isä ja perheen neljä lasta huomasivat viettävänsä yhä useammin iltoja ja viikonloppuja keskenään.
– En voi kieltää, etteikö olisi koskaan harmittanut.
Isovanhemmistakaan ei ollut apua, kun he kaikki asuivat satojen kilometrien päässä. Pariskunta pääsi vapaalle kahdestaan vain harvoin, jos joku tuttava tarjosi apuaan.
Nälkä tuli, ja kun äiti oli töissä, isä laittoi keittiössä kaikkensa peliin.
– Siperia opetti! nauraa Jukka. Opin vähin erin tekemään ruokaa ja innostuin kovasti kokkauksesta.
Kun Arja-kirkkoherra tuli illalla töistä kotiin, keittiössä tuoksui ja pöydällä paloi kynttilä.
– Minua oli odotettu, muistelee vaimo menneitä aikoja ja kertoo, että aviomiehen kokkaus jos mikä on parisuhteen hoitamista.
Yksi viikonloppu toi hehkun takaisin
Aviopariviikonloppuun kannatti lähteä, tuumivat Karppiset ja kertovat ensimmäisestä parisuhdeviikonlopustaan, johon he osallistuivat 29 avioliittovuoden jälkeen.
– Meillä oli kaikki suhteellisen hyvin. Elettiin sovussa, mutta hehku jotenkin puuttui, Jukka kertoo.
Yksi Mennään Eteenpäin -viikonloppu muutti paljon. Pariskunta oivalsi, että suhde voi hehkua vieläkin, mutta sen eteen on nähtävä vaivaa. Sittemmin Karppiset ovat olleet mukana Mennään Eteenpäin -toiminnassa ja näissä viikonlopuissa puhujaparinakin yli kymmenen vuotta.
Mitä Jukka oppi kurssilla?
– On kerrottava kumppanille omista tunteista ja toiveista ja oltava avoin.
Kirkkoherrakin oppi vähin erin vetämään rajaa työajan ja oman ajan välillä. Eräissä häissä hääpari kutsui alttarilta lähtiessään kirkkoherraa mukaan hääjuhliinsa. Arja kiitti kutsusta mutta totesi, että ei voi valitettavasti tulla, sillä on ehtinyt sopia illaksi muuta.
– Jukan kanssa oli luvattu saunoa kahdestaan, kertoo Arja ja kasvot ovat yhtä hymyä.
Avioliitto pitää ihmisen nöyränä
Kun Järvenpään seurakunnan kappalainen James Cox vihittiin avioliittoon vaimonsa Johannan kanssa, nuorikko kuvitteli heidän suhteensa olevan monien haasteiden yläpuolella. Kun arki koitti, eväitä ei löytynytkään.
– Papin rooli ja asema ei suojaa suhdetta haasteilta, pikemminkin voi käydä päinvastoin, kertoo Johanna Cox nyt.
Kumpikin puoliso tuo mukanaan suhteeseen oman historiansa, tunnelukkonsa, odotuksensa, haavansa ja tarpeensa. Eikä tuota ymmärrä heti. Vasta katsottuaan itseään peiliin nämä kolmen pojan vanhemmat ovat pystyneet rakentamaan suhdettaan tasapainoisempaan ja arvostavampaan suuntaan.
– Avioliitto pitää ihmisen nöyränä, pariskunta kertoo ja myöntää auliisti, että heillä on ollut aikamoinen matka tunnistaa omia tarpeitaan, kertoa niistä ja luopua toisen muuttamisyrityksistä.
Papin työ on ihmissuhdetyötä. Siinä roolissa antaa paljon itsestään, eikä jaksa välttämättä olla kotona läsnä puolisolle ja lapsille. Puoliso voi kokea tuolloin, että seurakunta saa parhaat päältä ja kotiväki sen mitä jää. Jos ei pidä huolta omista tarpeistaan ja molempien hyvinvoinnista, mieli voi katkeroitua.
Johanna Coxilla on kokemusta olemisesta sekä papin vaimona että papin tyttärenä pienellä maaseutupaikkakunnalla, jossa kaikki tunsivat toisensa. Lapset kasvoivat kilteiksi ja ulkopuolisille perheestä välittyi tietty kiiltokuvamaisuus, vaikka kodin seinien sisäpuolella kaikki ei ollutkaan hyvin ja vanhemmat päätyivät eroon.
Omasta taustastaan johtuen Johanna on halunnut tietoisesti rikkoa tätä mielikuvaa liitossaan. Hän on kertonut avoimesti ystävilleen ja sukulaisilleen, että he ovat hakeneet apua avioliiton solmukohtiin. Jo useamman vuoden pari on tarjonnut apuaan myös muille olemalla mukana valtakunnallisessa parisuhdetyössä.
Kuvat: Anne Hievanen sekä Coxien ja Välilöiden kotialbumit. Kuvia voi selata nuolista.
1. Arja ja Jukka Karppinen
2. James ja Johanna Cox
3. Juha ja Liisa Välilä