Sitkeä vaikuttaja ja seurakuntatyön ammattijohtaja Jukka Huttunen on Pappisliiton uusin kunniajäsen. Huttunen on järjestyksessään kymmenes nykyisistä kunniajäsenistä. Syövän varjossa hän on kiitollinen jokaisen aamun auringosta ja ihmisten hyvyydestä.
Rovasti Jukka Huttunen, 59, Espoosta on onnellinen ja tyytyväinen nimityksestään Pappisliiton kunniajäseneksi. Nimitys julkistettiin Papiston päivillä Jyväskylässä 30.9. Huttunen on kymmenes nykyisistä kunniajäsenistä.
Hän sanoo osanneensa arvailla tällaista mahdollisuutta, koska luottamusura on merkittävä.
– Mukavaa, että tällainen tunnustus annettiin jo nyt, kun olen vielä työtehtävissä.
Tunnustus on harvinainen, sillä viimeksi kunniajäseniä nimettiin neljä vuotta sitten Hämeenlinnan Papiston päivillä, jolloin Huttunen itse toimi Pappisliiton puheenjohtajana. Luottamustoimet hän on jättänyt muutama vuosi sitten.
Edellisen kerran kunniajäseniä nimettiin kaksi, Jukka Paarma ja Marjatta Laitinen. Laitinen on historian ensimmäinen nainen Pappisliiton kunniajäsenenä.
Nojatuolijohtaja
Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päälliköllä on vakaa ja pitkäjänteinen elämänura. Hän sanoo olleensa iankaikkisesti nykyisissä virkatehtävissään, neljännesvuosisadan.
Lähes yhtä kauan hän on osallistunut pappien yhteisten asioiden hoitoon. Luottamustehtäviä hän alkoi hoitaa Espoon papiston alaosaston johtokunnassa vuonna 1989.
Naimissa hän on ollut tätäkin pidempään, 36 vuotta teologian maisteri, lapsityön ohjaaja Elina Huttusen kanssa. Lapsia on kaksi, samoin lapsenlapsia.
Huttunen antaa haastattelun työhuoneensa nojatuolissa.
– Tämä on kaikkein tärkein työtuolini, hän toteaa.
Huttunen sanoo olevansa kirkon ammattijohtaja. Hän karttaa käyttämästä työstään hallintotermiä, vaikka onkin hallinnon pronsseista ollut kiinnostunut poikasesta asti.
Hän sanoo, että kirkkoherrojenkaan ei pitäisi puhua niin paljon hallinnosta kuin johtamisesta. Huttusen mukaan hyvä seurakuntatyö rakentuu hyvän johtamisen varaan.
Nojatuolissa hän toteuttaa suuren osan työstään.
– Kun eri tiimien työntekijät istuvat vastapäätäni sohvalla, keskustelemme työtehtävistä, tavoitteista ja tarpeista. Keskustellen, ideoita jakaen ja työtovereita innostaen johtaja tekee työtään. Välillä täytyy asettaa myös rajoja ja reunaehtoja, Huttunen kuvailee.
Sitkeä luottamusjuhta
Pappisliitossa ja Kirkon akateemisten liitossa (AKI) hän on hoitanut lukemattomia luottamustehtäviä aina pitkäaikaisia johtotehtäviä myöten.
Huttunen on ratkonut myös kokonaiskirkon asioita kirkolliskokouksen pappisjäsenenä sekä hiippakuntavaltuutettuna.
Huttunen sanoo, että häntä motivoi yhteisten asioiden hoitaminen ja vastuun kantaminen. Hänelle papiston kollegiaalinen yhteisöllisyys sekä huoli pappien voinnista ovat tärkeitä. Pappisliiton työ koituu hänestä samalla koko kirkon eduksi.
– Aina tarvitaan ihmisiä, jotka asettavat hartiansa yhteisten asioiden kantamiseen. Tämä on ollut minun tehtäväni, vaikka en muuten mikään kansalaisaktivisti olekaan.
Virka- ja luottamustehtävien ohella hän sanoo aktiivisuutensa rajoittuvan Sauna-seuran jäsenyyteen, lukemiseen, penkkiurheiluun sekä lievään liikuntaan, kuten pyöräilyyn.
Toiseksi häntä motivoi ja hivelee se, että saa vaikuttaa, pohtia, vaihtaa ajatuksia ja kehittää asioita.
– Rehellisesti sanoen useimmissa meissä on hitunen tervettä narsismia, joka on myönteinen käyttövoima. Kyse on myös velvollisuudentunnosta. Siinä saavutukset palkitsevat tekijänsä ja tuovat tyydytystä.
Hän sanoo, että Pappisliitto seisoo ikään kuin kahdella jalalla. Se ajaa papiston hyvinvointia, kouluttaa, järjestää Papiston päiviä ja opintomatkoja sekä tukee opiskelijoita. Näin se hoitaa papiston juuria.
Toiseksi Pappisliitto on AKI:n kautta työehto-osapuolena kriittinen edunvalvoja ja neuvottelija työnantajaa, kirkkoa kohtaan. Kirkkoa, jonka etua se itse ajaa pitäessään huolta papiston hyvinvoinnista.
– Minä edustin liiton luottamustehtävissä enemmän sosiaalista ja kollegiaalista puolta, mutta minusta nämä molemmat tekijät ovat Pappisliitossa ja AKI:ssa hyvässä tasapainossa. Neljän vuoden kuluttua on hyvä viettää sen 100-vuotisjuhlia.
Kuolema kurkkii olan takana
Jukka Huttunen sanoo tyynesti, että hän toivoo näkevänsä vielä Pappisliiton 100-vuotisijuhlat, mutta mikään ei ole varmaa. Syöpä on kohdellut häntä rajusti parin vuoden sisällä. Huttunen on kertonut asiasta avoimesti muun muassa Facebookissa.
– Kuoleman kurkistus on koko ajan läsnä.
Hän joutui syöpäleikkaukseen keväällä 2012 ja oli seuraavan kesän sairauslomalla. Syksyksi hän palasi töihin, mutta tauti ilmoitti itsestään uudelleen seuraavassa vuodenvaihteessa ja johti sytostaattihoitoihin ja sen jälkeiseen vakavaan keuhkokuumeeseen.
Huttunen kertoo, että hänellä oli takana kiivas toiminnan vuosikymmen. Nyt hän on keventänyt kalenteriaan ja luopunut luottamustehtävistä.
– Virkatehtävääni hoidan niin kauan kun jaksan ja kykenen. En ole taudin vuoksi varpaillani enkä hälytystilassa, vaan olen vain tietoinen sen olemassaolosta ja vaikutuksesta, hän selventää.
Huttusen mukaan peruskäsitys taudista on, että syöpä jatkaa kasvamistaan hoidoista huolimatta. Vatsaontelon syöpälajiin ei ole kohdistettua hoitomuotoa.
– Toinen puoli on, että voin elää suhteellisen tavallista elämää ilman isompia kipuja ja vaivoja Sillä tavalla tauti ei ole läsnä päivittäin. Sairastan syöpää kuitenkin lopun elämäni, ja todennäköisesti jossain vaiheessa myös kuolen siihen, hän sanoo tyynesti ja tilanteeseen sopeutuneena.
Iloisesti höpsähtänyt pappa
Lapsenlapset ovat tuoneet Huttusen elämään runsaasti valoa, energiaa ja voimaa. Syöpäleikkaukseen meno oli hänelle elämänkaaren kääntöpiste, koska samaan aikaan hän kuuli tulevansa isovanhemmaksi.
– Siinä oli kuoleman kosketus ja uuden elämän syntyminen käsikkäin, hän sanoo liikuttuneena.
Leikkauksesta toipuminen meni ensimmäisestä lapsenlasta odotellessa. Aatos täyttää marraskuun lopulla kaksi vuotta. Nyt tällä on jo puolivuotias pikkusisko Selja.
Huttunen voisi Pappisliiton jäsenmaksusta vapauduttuaan liittyä nyt hyvin Pappasliittoon, jos sellainen olisi olemassa.
– Aatos ja Selja ovat nyt papalle ykkösjuttu. Olen niin iloisesti höpsähtänyt pappa, että kukaan ei kai voi tulla niin höpsähtäneeksi kuin minä. Lapsenlapset ovat minulle tärkeitä elämisen merkkejä.
Huttunen sanoo, että sairaus on opettanut näkemään elämää ja Jumalan toisella tavalla kuin aiemmin. Hän sanoo olevansa kiitollinen päivästä päivään.
– Tunnen kiitollisuutta elämästä, tämän aamun auringosta, ihmisistä ja heidän hyvyydestään. Tunnen kiitollisuutta kaikesta ajallisesta hyvästä, mitä Jumala suonut, ja siitä mitä on edessäpäin.
Huttunen sanoo rukoilevansa edelleen elinpäiviä ja terveyttä, että lastenlasten kanssa voisin elää vielä pitkään.
Hän sanoo, että vaikka jokainen lapsenlapsi on papalle yhtä tärkeä, Aatoksella on kuitenkin erikoisasema. Ei vain siksi, että hän on ensimmäinen, vaan koska kuolema ja lapsen odotus olivat läsnä rinnakkain.
– Sitä toivon, että vielä saisin haastella tarinoita Aatoksen kanssa, käydä Sauna-seuran saunassa ja viedä jalkapallo-otteluun. Katsotaan, mitä Jumala näistä suo. Toivottavasti kaikkea paljon.