Espoon hiippakunnan synodaalikokouksessa Hyvinkäällä viime viikon keskiviikkona puhunut Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian ja patristiikan professori, ortodoksimunkki Serafim Seppälä naulasi Hyvinkään kirkossa yhdeksän teesiä siitä, miltä luterilaisuus näyttää sen ulkopuolelta katsottuna.
Seppälä aloitti tunnin mittaisen esityksensä sillä, että on mielenkiintoista puhua reformaation muistovuoden aihepiireistä henkilönä, joka itse pitää reformaatiota traagisena onnettomuutena.
Seppälän teesit olivat seuraavat:
Teesi 1: ”Jumala haluaa painia”
Tällä Seppälä tarkoitti sitä, että kirkkokunnasta riippumatta monien suomalaisten jumalakuva on liian kliininen.
– Kreikkalaisen kirjailijan Nikos Kazantzakisin mukaan Jumalan rakkauden kosketukset ovat ainoastaan pientä leikittelyä heikkojen sielujen kanssa. Henki tahtoo painia sellaisten kanssa, jotka ovat vahvoja ja tarjoavat kunnon vastuksen! Jumala on voima, joka antaa meille aina enemmän kuin voimme vastaanottaa ja vaatii aina enemmän kuin me voimme antaa, Seppälä julisti.
Tässä piilee Seppälän mukaan erityinen ongelma papeille.
– Me olemme uskonnon elättämää hyvätuloista keskiluokkaa, joka on menettänyt nuoruuden innon: elämme harmaata porvarillista elämää, ja meidän on vaikea olla tosissaan: vaikea innostua, vaikea omistautua, vaikea löytää jotain jonka puolesta elää ja kuolla. Me puhumme Jumalasta niissä rajoissa, mikä eläkekertymämme kannalta on järkevää, Seppälä nauratti yleisöään.
Teesi 2: ”Te ette ole fatalisteja”
Seppälä ravisteli terrierin lailla myös luterilaiseen teologiaan kuuluvaa ajatusta siitä, että kastamattoman tai uudestisyntymättömän ihmisen tahto voi suuntautua vain pahaan.
– On vaikea uskoa, että te (luterilaiset) olisitte oikeasti fatalistisempia kuin esimerkiksi minä. Mutta ajatus uudestisyntymättömän tahdon suuntautumisesta vain pahaan tuntuu niin absurdilta, että en osaa edes kumota sitä.
Seppälä sparrasi yleisöään kysymällä, eikö maailmanhistoriasta löytyisi esimerkiksi joku juutalainen (Abraham) tai hindu (Gandhi), jonka tahto ei olisi suuntautunut jossain määrin hyvään?
Teesi 3: ”Emme tiedä mikä meissä pelastuu”
Ennen luterilaista reformaatiota koskevaa syväkairausta Seppälä pohdiskeli yllättävästi, mikä ihmisessä kuoleman jälkeen oikeastaan pelastuu.
– Eivätkö kaikki sielulliset toimintomme ole syvästi sidoksissa ruumiiseemme? Miten sielu voi ajatella ilman aivosoluja? Onko niin, että meistä pelastuu vain jonkinlainen persoonallisuuden ja tietoisuuden ydin? Jonkinlainen valomato, josta voi joskus ikuisuudessa kuoriutua jotakin?
Mistä sitten pitäisi pelastua? Seppälä esitti kysymyksen myös siitä, olisiko Lutherilla tullut edes mieleen tehdä reformaatiota paavi Johannes Paavali II:n, Benedictuksen tai Franciscuksen aikana? Tai ylipäätään Vatikaanin II:n konsiilin jälkeen?
– Jos kirkon jakaa kahtia, milloin se irronnut puolisko on sama kirkko ja milloin eri kirkko? Kuinka paljon kirkkoa voi muuttaa että se pysyy samana? Seppälä kyseli.
Teesi 4: ”Uutta kirkkoa ei voi perustaa perustamatta lahkoa”
Seppälää kiinnosti, millä lahkolaisia kohtaan erittäin kriittinen Luther perusteli sen, että hän itse ei perustanut lahkoa.
Vastauksena voidaan Seppälän mukaan tarjota esimerkiksi omaa, ”oikeaa” raamattunäkemystä.
– Mutta tämä juuri on lahkolaisuuden määritelmä ja lahkolaisasenteen lähtökohta.
Toisaalta voidaan vedota siihen, että luterilaisuus on Pohjois-Euroopan valtakirkko, eikä mikään pieni liike.
– Tämä on historiallisesti painava seikka, mutta eihän kirkon totuutta, tai totuutta ylipäätään, voi määritellä kvantitatiivisesti. Muutoinhan luterilaisuus olisi lahko ortodoksisen kirkon rinnalla ja ortodoksinen kirkko olisi lahko roomalaiskatolisen kirkon rinnalla. Islaminkin totuusarvo kasvaisi syntyvyyden myötä.
Esimerkiksi Egyptin koptit tai Armenian kirkko eivät kärsi näistä ongelmista, vaikka ne ovat suhteellisen pieniä.
– Ne ovat kiinni historiassaan: apostolisen perustuksen identiteetti, kirkolliskokoukset, kirkkoisät ja arkaainen liturginen traditio. Itse asiassa ainoa tapa olla ei-lahkolainen on nivoutua elimellisesti siihen kirkkoon, jonka apostolit perustivat ja jonka pyhät isät rakensivat kultaisilla vuosisadoilla.
Tässä on Seppälän mukaan luterilaisen kirkon heikko kohta.
– Kirkon traditioon, pyhien isien opetuksiin ja vanhan kirkon käytäntöihin voidaan antaa arvo ja nimellisesti sitoutua, mutta vain siinä määrin kuin se palvelee luterilaisuuden omaa itseymmärrystä, joka perustuu johonkin muuhun – mihin?
Seppälä lisäsi, että kaiken lisäksi juuri tässä kohdin on tapahtunut jonkinlainen muutos meidän aikanamme.
Teesi 5: ”Perusteet ovat hukassa”
Viidennessä teesissään Seppälä kiinnitti huomiota luterilaisen kirkon teorian ja käytännön yhteen mahdolliseen ristiriitaisuuteen.
– Luterilaisuus kirjoissa perustuu ehkä edelleen Raamattuun ja Tunnustuskirjoihin, mutta käytännössä tämä on katoamassa – missä määrin, on asia, josta on vaikea saavuttaa ymmärrystä median läpi. Ilmeisesti kuitenkin suhteellisen harvoin kuulee luterilaisen papiston radiohartauksia tai haastatteluita, joissa Raamattua ja Tunnustuskirjoja käytettäisiin näkemyksen perusteluna, Seppälä latasi.
Seppälä lisäsi löylyä toteamalla, että sen sijaan puhetta ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta riittää.
– Näitä käytetään itseisarvona, joita ei tarvitse perustella millään. Toki raamatunkohtia voidaan edelleen käyttää, mutta käytetäänkö niitä todella perustana, jolla seistään, vai kyseisten arvojen havaintomateriaalina?
– Jotenkin aina tuntuu sattuvan niin, että aina silloin kun joku on radikaalisti uudistamassa kirkon käytäntöjä, niin hän sattumalta edustaa juuri niitä arvoja, jotka ovat muodikkaita. Ja joita iltapäivälehdet ja Ylen keskusteluohjelmat ovat ottaneet tavakseen rummuttaa, Seppälä sanoi.
Seppälä pohdiskeli sitä, onko tätä todellisuutta vai vain mediatodellisuutta.
– Kysymys voi vaikuttaa vainoharhaiselta, mutta suomalaisten rakastama itsesensuuri tuntuu säätelevän sitä, miten ja millä pappi/piispa voi päästä/joutua julkisuuteen.
Seppälän mukaan esimerkiksi kymmenen kirjan kirjoittaminen aiheista, jotka ovat monipuolisia ja syvällisiä, mutta täysin epäajankohtaisia, jättää kirjoittajan absoluuttisesti rauhaan valtajulkisuudelta.
Toisin käy, jos kommentoi muodikkaita arvoja.
– Pari radikaalia twiittiä kirkkoa vastaan ja muotivähemmistön puolesta, niin Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat kiinnostuvat. Ja nykyään myös Yle toimii näin, Seppälä pudotteli.
Nykymaailmassa on Seppälän mukaan vaikea sanoa mitään ylipäätään ja erityisesti julkisuudessa, koska mielensä pahoittamiskyky ja loukkaantumisherkkyys saavuttaa koko ajan uusia mittasuhteita.
– Siksi muotiarvoihin nojaaminen on täysin ymmärrettävä selviytymisstrategia.
Asiaan liittyy kuitenkin monia kysymyksiä.
– Jos tämä on se fundamentti – ”mieltä ei saa pahoittaa” – tai olipa fundamentti mikä tahansa: eikö nämä uudet fundamentit pitäisi kirjoittaa auki ja julki: mitkä ovat niitä uusia luovuttamattomia fundamentteja, joista pappi pitää kiinni kaikissa tilanteissa? Seppälä kyseli.
Ongelmaksi muodostuu hänen mukaansa se, että on syytä epäillä näiden uusien fundamenttien perustuvan muotiin.
Esimerkki löytyi Ylen uutisoinnista:
– Ylen haastattelun mukaan pappi X aikoo vihkiä homoliittoja, koska mitään hienompaa kuin rakkaus ei ole.
Tällainen peruste ei Seppälästä ole kuitenkaan kestävä.
– Entä jos kaksi 14-vuotiasta on rakastunut ja haluaa naimisiin? Silloin on vaihdettava perustetta, koska tällainen rakkaus ei ole muodikasta – vaikka historialliset perusteet olisivat vahvat. Jos taas perusteet valitaan tilanteen mukaan, mikä on se prinsiippi, joka määrittää, mitä perustetta milloinkin käytetään? Seppälä kysyi.
Seppälä korosti, että hän ei ota kantaa siihen, kenen pitäisi vihkiä ketäkin ja missäkin mihinkin. Kuitenkin sen työstäminen, kuka käyttää milloinkin minkäkinlaisia perusteita ja miksi, olisi hänen mukaansa hedelmällistä yksilölle ja yhteisölle.
Toistaiseksi muotiarvot eivät Seppälän mielestä ole välttämättä olleet suuresti ristiriidassa kristinuskon prinsiippien kanssa. Mutta mikään ei hänestä takaa, että tulevat muotiarvot eivät voisi olla ongelmallisempia.
– Luulen että meille jokaiselle tekisi hyvää tarkastella kriittisesti sitä, miksi me loppujen lopuksi ja perimmiltämme olemme jostain asiasta jotain mieltä. Mitkä on ne perimmäiset fundamentit, joiden takia alamme keksiä perusteluja sille, mitä edustamme? Seppälä päätti viidennen teesinsä.
Teesi 6: ”Täyttä kristillistä elämää ei enää ole”
Kuudennessa teesissään Seppälä vei kuulijansa lyhyesti Anatolian yli sadan vuoden takaiselle ylängölle ja sammuneen kristillisen armenialaisen kulttuurin elämäntavan äärelle.
Tuossa ajassa ja paikassa armenialaisten kyläyhteisöjen koko elämä kiertyi ja liittyi kristillisen kirkon yhteyteen ja ympärille. Yhtenäiskulttuuriin kuuluivat jumalanpalvelus, työ, rummut, tanssi, viini, juhlat, paastot ja pyhiinvaellukset.
Nykyisin täysi kristillinen elämä ei ole Seppälän mukaan enää mahdollista.
– Kirkon jakaantuneisuuden takia mitään ei voi tehdä kristittynä: ”Siellä ne oudot ortodoksit marssivat ristisaatossa”; ”oudot helluntailaiset laulavat”. Tämä problematiikka koskee kaikkia, mutta eri tavoin.
Meidän tapamme olla kristittyjä on Seppälän mielestä kokonaan erilainen kuin kreikkalaisten, armenialaisten jne. kylien kristillinen elämänmeno 300-luvulta 1800-luvulle oli.
– Meille kaikki on yksilön valintoja, yksilön harrastusta, yksilön vakaumusta, yksilön puuhastelua – välillä yksin, välillä toisten yksilöiden seurassa. Kaikille yhteinen kristillinen elämä on meille saavuttamatonta. Kristillistä elämää ei enää ole, ei sitä samaa elämää, Serafim pohdiskeli.
Teesi 7: ”Me emme ole yksilöitä (monadeja), me olemme muita”
Mikä on ihminen? Onko yksilö oma universuminsa, oma suljettu maailmansa? Olemmeko me niin erillisiä kuin luulemme? Seppälä ihmetteli.
– Jos ihmisen geenit ovat edellisten sukupolvien sanelemia, miksi meidän henkemme/sielumme olisi jotain irrallista ja riippumatonta? Jos sielu on aineen henkinen ulottuvuus, joka sijaitsee koko ruumiissa ja koko aineessa, kuten jo varhaiset kirkkoisät linjasivat, eikö sielu ole geenien henkinen ulottuvuus?
Serafimin mukaan tällöin on selvää, että meidän sielumme on jonkinlainen edellisten sukupolvien sielujen kooste.
Teesi 8: ”Me emme osaa puhua”
Tämä voi Seppälän mukaan vaikuttaa erikoiselta väitteeltä siihen nähden, että papit puhuvat koko ajan, ovat puhumisen ammattilaisia ja saavat joskus kehujakin.
– Asetamme puheellemme päämäärän, valitsemme sisällön ja lukitsemme tyylilajin. Puhumme, ja puhe menee hyvin. Mutta se ei riitä mihinkään. Kukaan ei jaksa kuunnella meitä, edes me itse emme saa mitään omista puheistamme, Seppälä heitteli.
Isot kysymykset, ne todelliset kysymykset, eivät Seppälän mukaan kuitenkaan koskaan selviä sillä tavalla, että otetaan jonkun kirjoittama kirja, analysoidaan sen keskeiset käsitteet, kootaan sen strukturoivat prinsiipit ja tehdään siitä systemaattinen analyysi.
– Ne todelliset kysymykset selviävät vain painimalla. Jumalan kanssa, professori muistutti.
Sama asia muotoiltuna toisin merkitsee Seppälän mukaan sitä, että papit eivät osaa puhua vaikuttavasti.
– Tätä ei kannata latistaa viemällä asia yksilötasolle, kuka osaa puhua ja kuka ei; yleisesti ottaen ja keskimäärin me emme osaa puhua. Pyöritämme sanoja, mutta teho ja laatu jäävät murto-osaan diskursiivisesta potentiasta.
Teesi 9: ”Rytmi on tärkeämpi kuin totuus”
Viimeisessä teesissään Serafim Seppälä oli lyhytsanainen. Siinä hän esitti vain metafyysisen väitteen:
– Sävelet ja rytmit voivat heijastaa todellisuuden ja Jumalan perimmäistä luonnetta tarkemmin kuin sanallinen analyysi.
Oheinen teksti on uutisreferaatti, joka ei vastaa laajuudeltaan professori Seppälän koko esitelmää.
Kuva: Pentti Potkonen.
Ilmoita asiavirheestä