Vielä 20–30 vuotta sitten ohjaajakin saattoi välillä makoilla rippileirillä riippumatossa. Nyt tuntuu, että on oltava koko ajan valmiustilassa, sanoo 40 vuotta nuorisotyötä tehnyt Munkkiniemen seurakunnan nuorisotyönohjaaja Hetu Saarinen.
Takana on yli 50 rippileiriä, lukuisia erämaavaelluksia ja valtavasti hyviä muistoja.
Hertta Hetu Saarinen kasvoi suuressa perheessä Helsingin Lähetystalolla. Ambokielen sanat vilisivät sovussa suomenkielen kanssa.
Nuorisonohjaajaksi Saarinen opiskeli Helsingin Raamattukoulussa. Työ seurakunnassa ei juuri houkutellut, koska se tuntui kapea-alaiselta. Valmistumisvuonna 1979 avautui työpaikka Pääkaupunkiseudun partiolaisissa.
Viiden partiotyövuoden jälkeen Hetu Saarinen haki kuitenkin vuoden sijaisuutta Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kokeillakseen seurakuntatyötä.
– Tajusin, että seurakunnan nuorisotyökin voi olla hyvin laaja-alaista. Niinpä hain vuonna 1985 töihin Sipoon suomalaiseen seurakuntaan.
”Pitkät leirijaksot olivat mielettömän hienoja”
Parasta Hetu Saarisen työuralla on ollut se, että hänen työnäkyynsä on luotettu ja häntä on tuettu ja kannustettu.
– Olen saanut olla oma itseni.
Saarinen on nauttinut myös leireistä ja eräelämästä. Parhaina vuosina hän veti töissä ja partiossa viisi viikon mittaista vaellusta vuodessa. Metsä, tunturit ja meri ovat hänelle rakkaita.
– Muistan, kuinka istuin leirisaaren kesäkeittiön portailla ja pari tokaluokkalaista tyttöä tuli juttelemaan. He kysyivät, onko minulla omia lapsia. Kerroin, ettei ole. He totesivat: No siksi sinä pystyt olemaan niin hyvin meidän kanssa täällä. Se tuntui hyvältä.
– On ollut hienoa olla läsnä ja kuulolla. Parasta työssäni ovat kohtaamiset.
Saarinen suree, että rippileirien pituutta on monin paikoin jouduttu lyhentämään. Hänen aloittaessaan rippileirit kestivät aina kaksi viikkoa.
– Pitkät leirijaksot olivat mielettömän hienoja. Oli aikaa ja rauhaa syventyä asioihin ja leirit olivat vahvoja prosesseja. Pelkään, että leirit lyhenevät entisestään, kun siirrytään työajalliseen työhön. Kirkolla ei tunnu olevan enää varaa kunnon leireihin.
Saarinen iloitsee siitä, että ripareita ideoidaan nykyään yhä enemmän tiiminä ja joustavuus on lisääntynyt. Lisäksi puolen vuoden rippikoulujakso antaa nuorille pelkkää leiriä laajemman mahdollisuuden löytää yhteyttä seurakuntaan.
Saarinen arvostaa myös rippikoulujen lisääntynyttä panostusta rukous- ja hartauselämään. Katekismuksen pänttäämisestä ja ulkoa opettelusta on siirrytty yhä enemmän soveltamaan uskoa nuorten arkeen.
– Uusimmassa rippikoulusuunnitelmassa korostuu myönteinen ihmiskuva. Jokainen on suuri ihme. Rippikoulussa tuetaan nuorten itsetuntoa ja itseymmärrystä. Kun tähän otetaan mukaan kristinuskon sanoma, nuorten elämän perusta vahvistuu.
Eksyksissä erämaassa
Vaikka leirielämä onkin ollut Hetu Saariselle työn suola ja sokeri, se on toki ollut myös raskasta. Ympärivuorokautinen intensiivinen läsnäolo vaatii varsinkin vanhemmiten veronsa. Nuorten lyhytjänteisyys ja levottomuus ovat lisääntyneet. Some on lisännyt painetta pärjätä ja olla tietynlainen. Tämä heijastuu myös leirielämään.
– 20–30 vuotta sitten ohjaajakin saattoi välillä helpommin relata leirillä ja makoilla riippumatossa. Nyt tuntuu, että on oltava koko ajan valmiustilassa. Osin tämä toki johtuu varovaisuuden lisääntymisestä. Vastuita sanoitetaan tarkemmin kuin ennen.
Saarisen kokemuksen mukaan ilmastonmuutos ja maailmanlaajuinen epävarmuus lisäävät nykynuorten taakkaa. Suurin ongelma on kuitenkin vanha tuttu: olenko minä hyvä, riitänkö minä?
Yksi vaellusripari 1980-luvulla jäi Hetu Saarisen mieleen erityisen vahvasti. Elettiin aikaa ennen kännyköitä, ja Saarinen eksyi ryhmänsä kanssa tunturiin. Eräoppaan koulutuksen saaneena hän pysyi kuitenkin rauhallisena. Leiri pystytettiin ja ruoka valmistettiin, vaikka sijainti olikin epäselvä. Sovittiin, ketkä lähtevät etsimään toista ryhmää. Muut jäivät nukkumaan. Seuraavana päivänä toinen ryhmä löytyi.
Tuki ja turva Jumalalta
Nuoret kertovat usein Hetu Saariselle tulevansa seurakunnan nuorteniltaan siksi, että seurakunnassa saa olla oma itsensä eikä tarvitse tsempata koko ajan.
– Mietin, mistä se fiilis syntyy. Toki arvopohjassamme on syvällä ajatus jokaisen arvosta. Mutta kyllä siinä toimii myös Pyhä Henki. Jumala on läsnä niissä tilanteissa. Nuoret voivat irtautua rooleista, joita heillä on vaikkapa koulussa. Jumala antaa tuen ja turvan.
Saarinen on kova innostumaan. Aslak-varhaiskuntoutus antoi hänelle välineitä pitää yllä fyysistä kuntoa, mutta myös kykyä rajata ja priorisoida työtä.
– Vaikka olen monitouhuaja, olen oppinut pitämään huolta vapaapäivistä, lomista ja levosta. Myös työnohjaus ja retriitit ovat auttaneet jaksamaan.
Tekniikka on turhauttanut Saarista työssään usein. Seurakunnissa on otettu käyttöön yhä uusia tietoteknisiä järjestelmiä, mutta aikaa uuden opetteluun ei ole ollut riittävästi.
– Emme saa päivitettyä teknistä osaamistamme sitä tahtia, että uusista välineistä saisi hyödyt irti. Niinpä uudet järjestelmät tekevät työn raskaaksi eivätkä helpota sitä, mikä olisi tarkoitus.
Eläkkeellä Saarinen aikoo keskittyä puuveneiden kunnostukseen yhdessä miehensä kanssa ja jatkaa geokätköilyä. Nuorten kanssa työskenteleville hän haluaa jättää perinnöksi ajatuksen unelmien ja kaipauksen tärkeydestä.
– Jos haluan saada aikaan jotakin isoa muiden kanssa, minun täytyy saada ihmiset unelmoimaan kanssani.
Kuva: Jukka Granström
Juttu on julkaistu alun perin 2.5.2019 ilmestyneessä Kotimaa Pro -liitteessä.
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.