Viime päivien uutisvirtaan kuului tieto siitä, että Mustanmeren viljanvientisopimuksesta irtauduttuaan Venäjä on Odessaan jälleen hyökätessään pommittanut liki raunioiksi myös Odessassa sijaitsevan suuren ortodoksisen Kristuksen kirkastumisen katedraalin.
Katedraali on alun perin rakennettu vuonna 1794. Se tuhottiin Josef Stalinin toteuttamissa uskonvainoissa vuonna 1936, mutta otettiin uudelleen rakennettuna uudelleen käyttöön 2000-luvun alussa. Kirkon vihki tuolloin käyttöön itse Moskovan patriarkka Kirill.
UNESCO on tuominnut Venäjän hyökkäykset katedraalia sekä muita Odessan ja Ukrainan arvokkaita kulttuurikohteita vastaan. Kaupungissa ei ole vältytty siviiliuhreilta.
On tietysti vaikea sanoa, oliko Venäjän laukaisema ohjus kohdistettu juuri katedraaliin, vai oliko osuma vahinko. Sellaisiakin sodassa sattuu. Periaatteessa edistyneimmät ohjukset ovat kyllä hyvin tarkkoja. Niille iso kirkkorakennus on kooltaan helppo maali.
Jos hyökkäys oli tarkoituksellinen, Venäjän asevoimat liittyvät sotien historian yhteen valitettavaan ilmiöön: kohteena eivät ole vain vihollisen sotilaat, vaan myös siviilit ja jopa vihollismaan kulttuuri. Tästä saatiin muistutus jo 1990-luvulla Jugoslavian hajoamissodissa.
MOLEMMISSA MAAILMANSODISSA ja monissa muissakin sodissa on tuhoutunut suuri joukko kirkkoja ja muita uskonnollisia rakennuksia. Sodankäynnin oikeussääntöjen mukaan sellaisia rakennuksia pitäisi suojella, ainakin silloin, jos esimerkiksi kirkko katsotaan kansakunnan kulttuuriomaisuudeksi. Odessan katedraali on juuri sellainen.
Usein sakraalirakennuksia kuitenkin taisteluissa ja sodissa vaurioituu. Joskus ne ovat varjeltuneet: esimerkiksi Tyynenmeren sodassa Yhdysvallat pidättäytyi pommittamasta Kioton kaupunkia, koska siellä sijaitsi ja sijaitsee edelleen joukko japanilaiselle kulttuurille korvaamattoman arvokkaita rakennuksia. Joukossa on myös pyhäkköjä ja temppeleitä.
Toisaalta useimmat muut Japanin puurakenteiset kaupungit paloivat pommituksissa kuin soihdut. Poikkeuksina Hiroshima, Kokura ja Nagasaki säästettiin pommituksilta sodan loppuun saakka paljon karumman, yleisesti tunnetun syyn vuoksi.
Summa summarum: valitettavan yleistä sodissa on tainnut olla se, että vastapuolen kulttuurikohteetkin ovat tarvittaessa kohteita. Tätä me todistamme jälleen kerran Ukrainassa.
KUN ESIMERKIKSI muinaisen Lähi-idän hallitsijat lähtivät sotaretkilleen, ei vastustajan tai valloitetun temppeleitä aina armahdettu. Olihan vastustajan temppelin polttaminen, sen aarteiden ryöstäminen ja jumalankuvien tuhoaminen samalla omien jumalien voitto vihollisen jumalista. Valloitettuja saatettiin nöyryyttää osoittamalla, että heidän jumalansa eivät pystyneet suojelemaan kaupunkia tai valtakuntaa. Hyökkääjän jumala oli voimakkaampi.
Kyllähän sellainen sattui, kun oma jumalankuva kenties sulatettiin tai hakattiin kappaleiksi – tai haloiksi.
Tunnetuin esimerkki on kaiketi Salomon rakennuttama Jerusalemin ensimmäinen temppeli: Raamatun mukaan se ryöstettiin tai tuhottiin useita kertoja. Asialla olivat esimerkiksi Egyptin farao Sisak ja lopulta paljon myöhemmin Babylonian Nebukadressar II.
Mutta hävittivätpä Juudan joukot kuningas Josian aikana myös sidonilaisten Astartelle, moabilaisten Kemosille ja ammonilaisten Milkomille rakennetut uhripaikat.
TAKAISIN UKRAINAAN. Venäjän sodankäyntiä kommentoivat asiantuntijat ovat olleet toistuvasti sitä mieltä, että nopean voiton Ukrainasta jäätyä jo viime vuonna tulematta Venäjän sodanjohto etsintäkuulutetusta presidentti Vladimir Putinista alkaen on sodan näkymien suhteen melko kujalla. Siispä keskitytään tuhoamaan Ukrainaa ja ukrainalaisuutta. Tämä näyttää nyt olevan moskovalainen tapa yrittää pyyhkiä pois kaikki sellainen, joka antaisi ukrainalaisille aihetta ajatella omaa, venäläisistä poikkeavaa identiteettiään ja omia kansallisia pyrintöjään.
Tilanteen murheellista ironiaa lisää nyt Ukrainassa se, että kaksi sotivaa, enemmistöltään ortodoksista kansakuntaa rukoilee aivan samaa Jumalaa.
Se, mitä Ukraina saa nyt kokea, on raakaa pyrkimystä pyyhkiä tuo maa ja kansa identiteetteineen ja kulttuureineen kartalta. Samaa oman kansallisen kulttuurin maahan polkemista ja venäläistämistä saivat Neuvostoliiton vuosikymmeninä kokea imperiumin monet muutkin vähemmistöt, toki sotien jälkeen ilman pommituksia, toisin keinoin. Julki lausumattomana tavoitteena oli homogeeninen, venäjää puhuva neuvostokansa.
Esimerkiksi inkeriläisten, karjalaisten, virolaisten ja latvialaisten kansallisen olemassaolon tukahduttamiseen Neuvostoliitossa kannattaa yhä uudelleen tutustua. Samoin kuin siihen, mikä on Venäjän kansallisten vähemmistöjen osa tänään. Se auttaa ymmärtämään myös sitä, mitä Ukrainassa tapahtuu.
Slava Ukraina!
Jussi Rytkönen