Minua alkoi itkettää jo siinä vaiheessa kun arvovieraat saapuivat Martti Ahtisaaren hautaan siunaamiseen Helsingin tuomiokirkkoon. Ehkä olen yliherkkä, mutta silti tässä päivässä oli jotain niin surullista ja samalla suurta, että liikutus otti vallan. Maailmassa todellisia rauhan ihmisiä on liian vähän, ja nyt heitä on yksi vähemmän.
Hautaan siunaamisen toimitti arvokkaasti ja samalla lämpimästi emerituspiispa Eero Huovinen. Hän puhui hyvyydestä. Siitä, että Ahtisaari piti velvollisuutenaan tehdä sen mitä ihminen voi tehdä toisen ihmisen hyväksi. Hyvää tahtoa on, mutta jaksammeko me vastata hyvällä pahaan, Huovinen kysyi.
Liikuttavaa oli, miten sekä emerituspiispa että tasavallan presidentti Sauli Niinistö osoittivat kauniilla tavalla sanansa edesmenneen lähiomaisille Eeva Ahtisaarelle ja Marko Ahtisaarelle. Heillä suru on suurin, ja heitä kohtaan tunnemme erityistä myötätuntoa.
Liikuttavaa oli kuulla siunaustilaisuuden päätteeksi Narvan marssin soivan uudestaan ja uudestaan, kun me Senaatintorin laidoille kokoontuneet hiljaisen kansan kansalaiset odotimme surusaaton ohi kulkemista.
MARRASKUINEN SADE pimensi Martin päivänä ja Martti Ahtisaaren hautajaispäivänä Helsingin. Namibiassa on nyt kuitenkin kevät ja siellä odotetaan sadekautta ja uutta kasvua pelloille.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sota Gazassa on korostanut brutaaliin väkivaltaan turvaavia johtajia. Silti Martti Ahtisaaren elämäntyö tuo tähänkin synkkään maailman tilanteeseen valoa. Häntä koskevat muistokirjoitukset muistuttavat siitä, että rauha on mahdollista kun sille annetaan tilaisuus. Miksi siis itkeä.