Katolinen kirkko saattaa pian saada uuden pyhimyksen. Hän on 15-vuotiaana kuollut italialainen Carlo Acutis.
Vuonna 2020 autuaaksi julistettu Acutis on pyhimyskandidaatiksi poikkeuksellinen tapaus: millenniaali tietokonevelho, josta on povattu internetin suojeluspyhimystä. Eläessään Acutis herätti huomiota muun muassa positiivisen internet-aktiivisuutensa tähden. Ihmelapsi perusti nettisivuja, joiden kautta saattoi tutustua katoliseen uskoon ja ihmeisiin.
Pyhäksi julistamisen perusteet ovat ihmeissä, joita hänen Acutiksen avulla uskotaan tapahtuneen.
ACUTIKSEN PYHIMYKSEKSI julistaminen olisi kirkko- ja kulttuurihistoriallisesti hieno sidos: maailman vanhimpiin kuuluva instituutio kerää esikuviensa joukkoon virtuaalimaailman sankarin. Pyhä virrannee bittiavaruudessakin.
Erityistä on myös se, että pyhimys on syntynyt 1990-luvulla. Kun kirkon oppiin sitoutunut ysärinuori nostetaan pyhien joukkoon tekee se pyhimysperinteestä erityisellä tavalla elävää. Kiinnostavaa olisi tietää, mitä tunteita se katolilaisissa nuorissa herättää.
Acutis muistuttaa jälleen siitä, miten esikuvien kasvot ja tarinat vetoavat ihmisiin. Hengelliset heräämiset sekä taiten sanoitettu pyhän kaipaus inspiroi parhaimmillaan satojen vuosien päästäkin. Tarinat hyväntekijöistä, paremman maailman rakentajista ja oivaltajista elävät ja leviävät.
EVANKELIS-LUTERILAISESSA kirkossa ei pyhimysperinnettä vaalita. Silti olisi hölmöä väittää, etteikö täälläkin kaivattaisi kasvoja — uusia ja vanhoja.
Jokainen tunnistaa ilmiön: julkkis, kulttuurivaikuttaja tai yhteiskunnallinen hahmo sanoo jotain positiivissävytteistä kristinuskosta. Seuraavaksi häntä pyydetään kolumnistiksi, puhujaksi, saarnavieraaksi, seurapuhujaksi, hengellisten lehtien kansikuvaksi — kärjistettynä kirkolliseksi sisäänheittäjäksi. Esimerkkejä riittää aina Tuomas Enbuskesta Jippuun ja Sixten Korkmannista Janne Saarikiveen.
Ilmiö on inhimillinen, tarve ja hyödyt selviä. Mikä voisi levittää asiaa tai ilmiötä laajemmalle kuin ”oikea suurlähettiläs”? Siksi maailma tulvii ronaldmcdonaldeja, gretathunbergeja ja Che Guevara -paitoja.
Yksi katolisen ja ortodoksisen perinteen vahvuuksista piilee kuitenkin siinä, että jalustalle nostettujen pienten miesten ja naisten kasvot kuuluvat kuolleille. Kuolinnaamio on turvallinen, se ei ilveile.
Edeltä menneiden esikuvien arvo on suuri. Katoliset pyhimykset ja ortodoksiset pyhät muistetaan kulttuuripiireissään, ja he elävät vahvasti läsnä perinteissä, vuodenkierrossa, nimissä ja mielissä.
Suomessa ei juuri tunneta luterilaisten hyväntekijöitten ja puhujien kaanonia. Menkää torille ja kysykää, kuinka moni tunnistaa ja tietää Matilda Wreden, seppä Högmannin tai Juhani Rekolan.
KAIPAAN POHDINTAA siitä, kenen kasvoilla evankelis-luterilaista kristinuskoa esitellään. Kuka täyttää muotin, keiden tarpeisiin vastataan?
Nyt kun katolinen kirkko on saamassa ensimmäisen millenniaalipyhimyksensä, on paikallaan miettiä, keille kuuluvat kirkkomme kasvot.
Ilmoita asiavirheestä