Poika istuu vangittuna, piestynä ja ahdistuneena. Avuttomana hän katsoo äitiään vankileirin tapaamistilassa. Yhteys on olemassa, mutta jotain olennaista puuttuu. Vartijan valvova silmä tarkkailee tiukasti, että vähemmistöön kuuluvat poika ja äiti eivät tapaamisen aikana käytä omaa kieltään, halveksittua ”vuoristokieltä”. Äidinkielen evääminen väkivallan uhalla satuttaa lyöntejä enemmän. Hiljaisuus on kipeää.
Riipaiseva hetki sisältyy Harold Pinterin näytelmään Mountain Language, josta hän itse ohjasi samaa nimeä kantava televisioelokuvan 1988. Pinter paljasti haastattelussaan, että painostavan teoksen ytimessä on kielen menettämisen tragedia. Kun kansalta ja yhteisöltä viedään oikeus omaan kieleensä, se menettää yhteyden historiaansa, perintöönsä ja itseensä. Siksi hirmuvaltiaat ovat usein hanakasti sortaneet kieliä halki historian.
HUHTIKUUN YHDEKSÄNTENÄ päivänä eli eilen vietettiin Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Agricolan päivän jälkimainingeissa onkin sopivaa pohtia, mitä suomen kielelle kuuluu?
Nopea vastaus lienee, että hyvää ja huonoa. Kaikilla kieleen ja kirjallisuuteen liittyvillä keskusteluilla tuntuu nykyisin olevan kaksi puolta. Toisaalta Suomessa julkaistaan määrällisesti enemmän kirjoja kuin koskaan ennen. Samaan aikaan Suomen Kuvalehti kertoi vuoden 2023 Pisa-tutkimuksen paljastaneen, että peruskoulusta valmistuneista suomalaisnuorista neljällätoista prosentilla on niin heikko lukutaito, ”ettei se riitä arjen tilanteista selviämiseen”. Myös niin sanottujen ”huippulukijoiden määrä on vähentynyt”.
Tässä kohdin on tietysti muistettava, että kieli on muutakin kuin kirjoittaminen ja lukeminen. Rehevää ja rikasta kieltä on Suomessa kuultu historian saatossa turuilla ja toreilla ja mehevimpiä sananparsia on kerätty talteen sattuman kaupalla savupirttien hämäristä. Ei se 1800-luvunkaan ilmaisuvoimaisin suomi välttämättä kirjoihin ja kansiin päätynyt.
Lisäksi elävä kieli muuttuu aina, kuten tieteen akateemikko Kaisa Häkkinen eräällä luennollaan muistutti.
KIELI ON elänyt ja muuttunut aina. Sanalainatkaan eivät tietenkään ole uusi ilmiö. Uutta luotiin ja lainattiin alati myös kirjakieltä synnytettäessä. Kun Agricola ryhtyi 1500-luvulla suurhankkeeseensa eli Uuden testamentin suomentamiseen, törmäsi hän aika ajoin seinään. Kaikille raamatullisille sanoille ei välttämättä ollut valmiina vastinetta suomen kielessä. Täytyi siis keksiä uusia sanoja! Monet Agricolan keksimistä ja yhdistelemistä sanoista elivät päiväperhon tavoin eivätkä vakiintuneet koskaan osaksi käyttökieltä. Toisaalta monet niistä elävät yhä. Agricolaa käy todennäköisesti kiittäminen muun muassa sanoista pääsiäinen, omatunto ja isänmaa.
Huomaan kaipaavani agricolamaista otetta tähänkin päivään. Miksi tyydymme puhumaan netistä, discoista, missiosta ja deittailusta? Eivätkö verkko, tanssipaikka, määränpää/tavoite ja riiuu sopisi paremmin?
Nuoressa vastaitsenäistyneessä Suomessa omasta kielestä koettiin sellaista ylpeyttä, että uusia sanoja keksittiin jatkuvasti. Sanoittajataituri R.R. Ryynänen keksi sanan iskusävelmä, joka kansan suussa taittui pian iskelmäksi, ja ruotsista käännetty elävät kuvat (levande bilder) vakiintui professori Artturi Kanniston ehdotuksesta elokuvaksi. Nuo tuoreita keksintöjä ja aikansa ilmiöitä kuvaavat sanat vakiintuivat kansan suuhun, varmasti osittain siksi että oman kielen merkitystä pidettiin niin tärkeänä.
VÄITÄN, ETTÄ tästä kelkasta on pudottu. Tarkastellessani Kotimaisten kielten keskuksen sanapoimintoja vuodelta 2023 osuu silmiini lukuisia suoraan sellaisinaan maailmalta lainattuja sanoja. Käyttöön ovat vakiintuneet muun muassa ”fun dining”, ”gaslighting”, ”onigiri” ja ”roadman”. Vaikka saranakorkki, kalvastoukka ja aivopesuri kipinää iskevätkin, leijonan osa sanoista edustaa lähinnä uusioyhdyssanoista koostuvaa uutiskieltä. Droonivene ja energia-ase eivät varsinaisen kekseliäitä letkautuksia ole.
OLEN TÖRMÄNNYT kirkollisessa keskustelussa usein siihen väittämään, että ei saisi puhua kirkkoa. Olen aivan toista mieltä. Kirkon on puhuttava kirkkoa, sillä muuten sitä ei puhu kukaan. Jos kirkossa ei käytetä sanoja vanhurskas, armo, perisynti ja ylösnousemus, ei niitä pian käytetä missään. Kun sana katoaa historian hämäriin, katoaa sen mukana aina myös valtavasti yhteistä muistia ja voimaa. Pahimmillaan sanan myötä katoaa sen merkitys. Sama voi käydä toisinkin päin: merkityksen mukana katoaa sana. Kuka nyt enää puhuisikaan tuluksista tai virityskuvasta?
Jos kirkossa kaihdetaan tiettyjen sanojen käyttämistä, viedään samalla arvo ja olemassaolo sanan edustamalta asialta. Moni Agricolankin sana elää yhä juuri siksi, että korvaavaa sanaa ei ole. Vai keksiikö joku muka synonyymin (anteeksi synonyymi-sanan käytöstä…) sanalle omatunto?
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
Ilmoita asiavirheestä