Tarinat auttavat eläytymään toisen asemaan ja eläytyminen synnyttää empatiaa, uskoo eläkkeellä oleva sairaalateologi ja kirjailija Pirkko Arola.
Arola on kirjoittanut yli 20 kirkkodraamaa. Mediassa vellova pakolaiskeskustelu sai Arolan tarttumaan myös pakolaisuuteen.
– Omasta taustastani löytyy kodin menettämisen perintö. Äitini ja isäni suvut ovat eläneet vuosisatoja menetetyssä Karjalassa ja kaikki lähisukulaiseni alkoivat sodan jälkeen rakentaa elämää uusissa oloissa, Arola kertoo.
Pakolaisten tilanteen seuraaminen on avannut Arolalle ikkunoita myös häneen omaan historiaansa. Tunnetasolla hänen on helppo samaistua pakolaisten kohtaloon.
Arolan mielestä parasta olisi auttaa ihmisiä siellä missä he elävät, mutta joistakin paikoista on pakko lähteä pois sodan, vainoamisen ja väkivallan vuoksi.
– Ehkä meillä on EU juuri siksi, että voisimme tehdä yhteisiä, hallittuja päätöksiä pakolaisten auttamiseksi. Mahdotonta ei olisi lennättää ihmisiä suunnitellusti pois hengenvaarallisista paikoista ja liian täysistä pakolaisleireistä. Talousasioista on pystytty sopimaan EU:ssa, miksei ihmisten käytännöllisestä auttamisesta.
EU:n päätöksiin ei moni pysty vaikuttamaan, mutta jokainen voi auttaa monien järjestöjen kautta, Arola muistuttaa. Hyvin tärkeänä hän pitää arkista ystävällisyyttä.
– Vieraan näköisten tervehtiminen ei maksa mitään, ei hymy eikä myötätuntoinen kohtaaminen. Hengen hedelmistä ystävällisyys on arkista, mutta tekee niin hyvää jokaiselle ihmiselle.
Kirkkodraamojen lisäksi Pirkko Arola on kirjoittanut neljä runokirjaa, kaksi aforismikokoelmaa ja kaksi tangoa.
PAKOLAISIA MATKALLA
Tekstit: Pirkko Arola
FATIMA: Eilen olin vähällä jäädä auton alle. Mieheni vetäisi minut tieltä ja huusi: – Lopeta jo tuo asian hautominen, et saa sillä siskoasi takaisin!
Se pysäytti minut ja olenkin saanut taistelumieltäni takaisin. Aloitin pojan opettamisen uudestaan, vaikka en tiedä, milloin hän pääsee kouluun. Opinhalua hänellä kyllä olisi.
Nämä viikot siskoni kuoleman jälkeen olen nähnyt unta siitä rekasta lähes joka yö. Unessa olen itse olevinani sen sisällä, siellä, missä 71 ihmistä hengittää viimeistä ilmaansa. Olen nurkassa lähellä siskoa ja seitsemää muuta naista. Siskon tytär Maya ja kolme muuta lasta näyttävät hengettömiltä. Miten kauan ihmisen tukehtuminen oikein kestää? Kirosanoja ja rukouksia, huutoja sekoittuu seinien takomiseen. Joku vielä jaksaa, vaikka kuolleet alkavat hajota kuumuudessa ja ulosteiden haju pyrkii keuhkoihin sisälle. – Jumala, auta! parahdan hereille pakolaiskeskuksessa ja mieheni ärähtää: – Lopeta tuo, ei se enää auta häntä!
En voi olla ajattelematta salakuljettajia, jotka saivat kymmeniä tuhansia euroja ja jättivät heidät kuolemaan rekan sisälle.
Televisiossa näytettiin miten EU:n johtajat asettuivat nauraen ryhmäkuvaan Wienissä, kun uutinen Itävallan moottoritieltä muutti heidän ilmeensä. Muuttiko se muuta? Onko hukkuneita jo tarpeeksi? Anteeksi. Nyt olin ilkeä, enkä tahtoisi olla.
Angela Merkel on Euroopan vaikutusvaltaisin ihminen. Hänellä on tahtoa auttaa. Onko muilla?
Sanotaan, että olemme pelottavia, uhkaavia ja ihmiset eivät halua meitä tänne. Heitä pitäisi kuulla. Pikemminkin olemme epätoivoisia, väsyneitä, pelkäämme itse, että toivo ja taistelutahto menee, ettemme voi suojella lapsiamme.
Aina välillä ihmisten hyvyys pysäyttää. Vapaaehtoistyöntekijä Elisa tuli luokseni, kun itkin pakolaiskeskuksen käytävällä. Kerroin hänelle siskostani ja pienestä Mayasta. Hän kuunteli, kyseli ja halasi minua. Seuraavana päivänä hän tuli ja vei perheeni picknikille. Liinalle katettiin ateria ja keskelle hän laittoi kukan ja kynttilän. Sen hän sytytti kaikkien 71 kunnioittamiseksi ja muistoksi. Meille hän osoitti myötätuntoa koko hyvän aterian ajan. Hetken tuntui kuin olisimme olleet kotona. Miehenikin oli sopuisampi koko illan. Ei enää merkinnytkään se, että nainen on kristitty. Hyviä ihmisiä löytyy näköjään heistäkin.
Odottaminen vain on niin raskasta kuin olisi ei- kenenkään maalla. Haluaisin tulla perille ja alkaa elää tavallista elämää. Saada lapseni kouluun ja alkaa hoitaa kotiani. Onko se liikaa vaadittu?
MAHMED: Sota on yhtä ampumista, räjäytyksiä, pakoon juoksua ja sekamelskaa. Tavallinen elämä loppuu kokonaan. Koulukin loppui, kun kaverini Arimin silmään tuli osuma. Koko silmä poistettiin, mutta näkee se jo sillä toisella silmällään. Ei jaksanut lähteä pakomatkalle vielä.
Naapurit alkoivat lähteä pakoon ampumista. En ole ennen ollut kotikaupungin ulkopuolella. Kun isä sanoi, että mekin lähdemme, se tuntui aluksi kuin seikkailulta. Pakattiin vähän vaatteita ja eväitä. Juostiin poikien kanssa edelle ja sitten odotettiin vanhempia. Onko se Eurooppa kaukana? Ei se kartalta näyttänyt olevan.
Kun ampumisen äänet loppuivat, alkoi tuntua paremmalta, vaikka väsytti jo. Ei kai kotia koskaan kuntoon saa, kun koko katu oli raunioina. Se tuntui niin surulliselta. Näin äidin välillä itkevän.
Sitten yksi vanha mies sai kohtauksen ja kuoli. Hänet oli pakko jättää tiepuoleen ja ihmiset huusivat ja riitelivät.
Kaikkien aikuisten silmät näyttävät nyt synkiltä, eikä ne jaksa vastata kysymyksiin. Kysyin, onko ne ihmiset Euroopassa ystävällisiä, mutta isä ei vastannut mitään.
Kauheinta oli junan odottaminen asemalla. Silloin olimme olleet jo matkalla kauan. Meidän joukko kasvoi vain päivä päivältä. Kaikki yrittivät pyrkiä junaan yhtä aikaa. Joku talloi jaloilleni ja huusin. Sitten asemalle ilmestyi poliiseja, jotka estivät nousemasta junaan. Mellakka vain jatkui ja äkkiä huomasin, ettei vanhempia näy missään. Sydän löi niin, että se tuntui tulevan ulos rinnasta. Voiko kauhuun kuolla? Yritän pysyä joukon mukana. Monet haluavat Saksaan. Sinne vanhemmatkin olivat menossa. Saksaan minunkin on päästävä. Onko ne ystävällisiä Saksassa? Siellä voi käydä koulua ja siellä on äiti ja isä.
JOSIF: Vanhemmat pakottivat minut lähtemään, kun kaksi vanhempaa veljeäni on kuollut sodassa. – Emme halua, että sinäkin kuolet. Sinä jaksat pakomatkan. Hanki sitten meillekin turvapaikka Euroopassa, he sanoivat.
En olisi halunnut jättää heitä. Merellä silmiini piirtyi vähän väliä kotikadun rauniot ja vanhempien piilopaikat. Jaksaisi edes uskoa rauhaan, mutta tuntuu kuin kaikki olisi jo tuhottu.
Kuulin, miten meitä syytetään, ettemme vahingossakaan mene Viroon, Puolaan ja Unkariin, missä emme pääse hyvän sosiaaliturvan piiriin. Onko väärin käyttää järkeään, etsiä tulevaisuutta, jossa pystyy elämään ja taistelemaan omiensa puolesta?
Ohikulkija sätti minua, kun näki kännykkäni. Opin uuden sanan ”elintasopakolainen”. Kunpa se mies olisi tiennyt, millainen tyhjätasku olen, tyhjä sisältäkin. Haluaisin vain löytää paikan, missä nukkua pelkäämättä, vettä janooni ja leipää nälkääni. Kännykkä on kaikki, mitä minulla on. Sen kartat ja Facebook -ryhmät on auttaneet minua jo monta kertaa matkallani.
Olen alkanut miettiä, miten hyväsydäminen itse osaisin olla, jos joutuisin auttamaan. Kristittynä mieleeni on noussut yhä uudestaan Jeesuksen sanat viimeisellä tuomiolla: ” Tulkaa tänne te Isäni siunatut. Te saatte nyt periä valtakunnan. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minua katsomaan. Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä, janoisena, kodittomana, alastomana, sairaana ja vankina. Kuningas vastaa heille: Totisesti, kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matteus 25: 34–40)
Ennen ohitin tämän vertauksen, mutta nyt se on syöpynyt mieleeni.
Sekö on tärkeintä, miten kohtelemme toisiamme? Onko se Jumalan silmissä tärkeintä? Kulkeeko Jeesus rinnallani tässä pelottavassa tilanteessa?
Tuntuu kuin olisin tehnyt myös näkymätöntä matkaa. Olen itsekin muuttunut. Löytäisinpä ystävän, jonka kanssa voisin puhua tästä kaikesta. Rukoilla voin, meidän kaikkien vaeltajien puolesta.
Herra siunaa meitä ja varjele meitä. Herra kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.
Lue myös: Pirkko Arolan näytelmä Vammaisia matkalla
Kuva: Philippe Gueissaz.