Porin seurakuntayhtymän eläkkeelle jäävä tiedotuspäällikkö Maija-Leena Seppälä suostui hiukan häkeltyneenä Kotimaa Pron haastatteluun.
”Et ikinä arvaa, miksi en vastannut soittoosi: olin juuri Satakunnan Kansan haastattelussa!” hän kirjoitti sähköpostiin.
”Eli ymmärrät, että nyt on ihan hämmentynyt olo. Meikäläinenhän yrittää saada juttuja läpi eikä olla itse kohteena!”
64-vuotias Seppälä on vastannut Porin seurakuntayhtymän tiedottamisesta jo 36 vuotta.
– Kun aloitin työt, seurakunnat pystyivät hallitsemaan viestintänsä ja sen, miten kirkko tulee esille. Enää ei, Seppälä miettii.
– Lisäksi kirkko on nykyään samalla viivalla kuin kaikki muutkin toimijat. Ei ole enää itsestäänselvyys, että kun lähetän puffeja lehden toimitukseen, ne julkaistaisiin.
Myös ihmisten pohjatiedot kristinuskosta ovat ohentuneet.
– Mitään ei voi pitää enää itsestäänselvyytenä, Seppälä ynnää.
”Radioon vaan, vaikka en ollut mitään oppeja saanut”
Kun Seppälä kertoo työurastaan sekä itsestään tiedotussihteerinä ja sittemmin -päällikkönä, kolme seikkaa kohoaa vahvasti esille: viestintätekniikan hurja kehitys, hyvät tarinat ja Seppälän itsensä mutkaton rehellisyys.
Tällä hetkellä tiedottaminen ja viestintä on pirstaloitunut ja monikanavaistunut niin nopeasti, että vauhdissa on vaikea pysyä mukana.
– Toisaalta seurakunnat ymmärtävät paljon paremmin kuin ennen, miten tärkeää tiedottaminen on. Aiemmin jouduin usein virkkuukoukulla vetämään, jotta sain seurakunnalta kaikki tarvitsemani tiedot, Seppälä naurahtaa.
Kun hän aloitti Porissa vuonna 1980, hän näpytteli viikkoilmoitukset kirjoituskoneella ja vei lappuset polkupyörällä Satakunnan Kansan toimitukseen. Oli iso muutos, kun faksi tuli käyttöön.
– Nykyään tulee hyvin harvoin tavattua toimittajia kasvokkain, mikä on sääli, Seppälä pohtii.
1980-luku oli radiovuosikymmen. Paikallisradiotoiminta käynnistyi, ja seurakunnat tulivat radioon näkyvästi mukaan.
– En ollut radio-ohjelmien tekemiseen mitään oppeja saanut, mutta siitä vaan niitä alettiin tehdä.
Seurakunnat Satakunnassa nauhoittivat, mitä nauhoittivat. Seppälä muistaa, miten hän kuunteli tuloksia kuulokkeilla samalla, kun ripusti kotona pyykkiä. Hänen tehtävänsä oli muotoilla nauhoituksista raakaversio, joka sitten editoitaisiin Ylellä.
– Minulla piti olla sekunnintarkka ajolista. Se oli aika nykertämistä, Seppälä muistelee.
– Välillä sain hyvin sekavia nauhoja, ja kummastelin, mitä ihmettä niille oli oikein pantu.
1990-luvulla tuli internet, ja seurakunnat ryhtyivät tekemään omia nettisivuja. Niissä oli valtava työ, eikä kukaan tiennyt kunnolla, miten niitä olisi pitänyt tehdä.
Yhtymässä on ollut myös kriisejä ja ikäviä tapauksia, joita Seppälän on täytynyt selitellä medialle.
– Mielestäni tiedottaja on talon ihminen, jonka tulee kertoa asiat parhain päin, Seppälä toteaa.
– Toisaalta sain myös Satakunnan Journalistien hyvän tiedottamisen hunajapurkin, koska uskalsin kertoa, kun asiat eivät ole hyvin.
Jaksaminen joutui koetukselle
Viestintä on rannaton työsarka, ja Seppälälle työn ja muun elämän raja oli olematon. Jaksaminen joutui niin koetukselle, että kun hän meni vuorotteluvapaalle vuonna 2005, hän näki silmät sulkiessaan konkreettisesti hirttosilmukan.
– Parin kuukauden päästä aloin nähdä muutakin, leskenlehtiä. Kirkon viestintä on niin kivaa ja innostavaa, että siinä on vaikea pitää omia rajojaan, Seppälä toteaa.
Toisaalta hän on ammentanut jaksamista nimenomaan siitä, että työ on ollut mielenkiintoista ja aina on saanut oppia uutta.
Moni kirkollisen viestinnän muutoksista on Seppälän kokemuksen mukaan ollut tervetullut.
– Esimerkiksi rajattoman työajan käsite on muuttunut. Nuorella polvella on selvästi jäsentyneempää se, miten työn ja vapaa-ajan saa pysymään erillään. He tietävät, että eivät jaksa, jos ovat koko ajan saatavilla, Seppälä toteaa.
Viime vuosina tiimityö on keventänyt Seppälän työtaakkaa. Hän ei enää ole vastannut yhtymän tiedottamisesta yksin, ja Suomen evankelis-luterilainen kirkko on antanut seurakuntien viestintään yhä enemmän yhteisiä työkaluja.
Seppälä toivoo, että seurakunnan työntekijät ja vapaaehtoiset eivät pelkäisi mediaa vaan rohkaistuisivat haastateltavaksi. Sekä perinteinen että sosiaalinen media tarvitsevat tarinoita ja kasvoja.
Henkilösuoja on nykyään kuitenkin hyvin tiukka, mikä vaikeuttaa hyvien tarinoiden tuomista julkisiksi.
”Pitää rakastaa vaivaa”
Kun Maija-Leena Seppälä aloitti Porissa, hänet kävelytettiin puiston läpi ja hänelle näytettiin, missä on Satakunnan Kansan toimitus. Muuta työhönopastusta ei ollut. Filosofian maisteriksi Seppälä oli valmistunut kirjallisuudentutkimuksesta. Toisin sanoen hän joutui oppimaan työnsä nyrkit savessa.
– Onneksi yksi Satakunnan Kansan toimittajista oli ollut seurakunnassa tiedottajana ja auttoi minut alkuun. Nykyään ei tulisi kuulonkaan, että maakuntalehden toimittaja kouluttaisi seurakunnan tiedottajan työhönsä, Seppälä sanoo.
Seppälällä on kolme lasta ja neljä lastenlasta. Vanhimman lapsenlapsen ylioppilasjuhlia vietettiin tänä keväänä.
Seppälä jää virallisesti eläkkeelle vasta syksyllä, mutta käytännössä hän on jo lomilla. Minkähän elämänohjeen hän haluaisi jättää kirkossa työskenteleville?
– Leipomoyrittäjä-pitokokki-tätini sanoi aina: Pitää rakastaa vaivaa, Seppälä vastaa.
– Mitään ei synny, ellei ole valmis näkemään vaivaa ja pitämään siitä.
Kuva: Maria Kesti