Kotimaa-lehdessä oli 8.11.2024 artikkeli seurakuntien rakennemuutoksista, niiden perusteluista ja käytänteistä, mikä on tarkoittanut suurten yksiköiden, seurakuntien rakentamista. Näihin kiinnitti huomiota Petri Karttunen mielipidekirjoituksessaan. Muutama huomio:
Näissä suurissa seurakuntarakennelmissa on hämärtynyt käsitys seurakunnasta. Mihin yhteisöön voi kokea liittyvänsä esim.
40 000 hengen seurakunnassa? Mikä on silloin seurakuntaidentiteetti, kokemus kuulumisesta? Ymmärrän taloudelliset realiteetit, ymmärrän realiteetit, jotka liittyvät työvoiman käyttöön, mutta mikä tekee seurakunnasta seurakunnan, mikä luo tunteen kodista?
Kirkko puhuu yhteisöllisyydestä, mutta otetaanko yhteisöllisyyden lainalaisuudet huomioon organisaatioita järjestettäessä? Miten antaa seurakunnalle identiteetti ja kasvot, tuttuus? Petri Karttunen kiinnitti huomiota seurakunnan jäsenten arvostamiseen, seurakuntalaisten uskollisuuteen ja siihen kätkeytyviin resursseihin, jotka tukevat yhteisöllisyyttä ja joita voi moninaisesti käyttää.
SOSIAALIPSYKOLOGISESTI MAMMUTTISEURAKUNNASTA on lähes mahdotonta puhua yhteisönä. Sillä on luonnollisesti merkitystä, kun mietitään kirkon tulevaisuutta ja sitä mikä tekee osallisuuden mielekkääksi. Vanhastaan seurakuntaidentiteetti on muovautunut oman ”pitäjän” mukaan. Nykyisenä nettiaikana identiteetit ja yhteisöt ovat liikkeessä eivätkä ole sidottuja asuinpaikkaan. Kirkossa onkin ollut hankkeita olla mukana erilaisissa verkostoissa ja niiden keskusteluissa. Yhtä lailla seurakunnat voivat ja ovat luoneet omia verkkoyhteisöjä. Samalla kuitenkin kaivataan eläviä kontakteja kasvotusten ihmisten välille.
Millaisena seurakuntaelämä säilyy liitosten jälkeen. Onkohan sitä oikeastaan selvitetty? Sitä olen omin silmin seurannut. Mitä kertoo se, että seurakunnalla on vanha puukirkko kauniilla paikalla järven rannassa, kesäasukkaita tuhansittain ja kesällä 2023 järjestettiin kirkossa 3 messua ja tänä kesänä pantiin paremmaksi järjestämällä 2 messua. Muina aikoina vaatii aktiivisuutta seurata, milloin mahtaa messu olla ja missä. Samaan aikaan kirkossa korostetaan ja painotetaan messun merkitystä ja vuosittain kokoonnutaan niitä kehittämään. En ihmettele liitettävien seurakuntien pelkoa ja huolta omasta tulevaisuudestaan.
OMA KYSYMYKSENSÄ on myös seurakunnan nimi. Yhdistetyille seurakunnille on annettu uusia nimiä. Sillä on luonnollisesti haluttu viestiä tasa-arvoa ja tasapuolisuutta, että jokainen liitetty seurakunta on samanarvoinen uusien kumppaneiden kanssa. Sitähän Taipaleen seurakunnan viranhaltijat halusivat kuvata vastineessaan Petri Karttusen kirjoitukseen.
Paikkakunnan nimellä on kuitenkin merkityksensä ja historiansa. Sillä on yhteys identiteettiin ja ymmärrykseen. Jos ihmiseltä kysytään, mistä hän on kotoisin, hän usein kertoo syntymäpaikkansa. Maaseudulla hyvin tunnetaan kotipaikalleen palaavat kesävieraat ja -asukkaat sekä paluumuuttajat. Vanhalla kotiseudulla ja seurakunnalla on usein lämmin sija ihmisten mielessä. Siksi nimi on herkkä asia. Jos nimen muutoksen myötä katkeaa historiallinen yhteys, voi käydä kuin puulle, kun sen juuret katkaistaan.
Kirkko on isojen kysymysten edessä jäsenmäärän laskun ja kulttuuri-ilmapiirin muutosten vuoksi. Kannattaa pitää huolta siitä, mitä kirkolla jo on. Siihen Petri Karttunenkin kirjoittaessaan viittasi. Jos rakennetaan isompia talousyksiköitä, seurakuntanimitys, seurakunta pitäisi säilyttää yhteisöllisyyden ja läheisyyden mukaan. Pitäisi olla rohkeutta erottaa seurakuntanimitys ja talouden kantokyky toisistaan. Tietysti se saattaa vaatia muutoksia kirkkolakiin ja säädöksiin tai rohkeutta käyttää niitä mahdollisuuksia, joita nykyinenkin laki tarjoaa.
Lasse Östring
rovasti, organisaatiokonsultti
Ilmoita asiavirheestä