[Arkistojuttu] Kun joensuulainen pastori Tiina Reinikainen palasi Suomeen viiden vuoden työjaksolta Saksasta, jumalanpalvelukseen osallistuminen äidinkielellä tuntui erilaiselta kuin ennen. Kun kieli oli taas omaa, liturgia kosketti enemmän myös tunteita.
Kokemus sai Reinikaisen pohtimaan, onko luterilaisen messun liturgia tavalliselle suomalaiselle omaa vai vierasta kieltä.
– Halusin selvittää, puhummeko me papit ymmärrettävästi ja koskettavasti.
Reinikainen sai Pappisliitolta tutkimusapurahaa ja kirjoitti parin kuukauden virkavapaalla aiheesta ylempää pastoraalitutkielmaa. Sen työnimi on Muuttaako kieli sisältöä? Liturgisen kielen mahdollisuudet ja rajat.
Liian raskassoutuista
Liturginen kieli tarkoittaa jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa käytettävää kieltä. Yksi sen tärkeimmistä ominaisuuksista on koota ihmiset ja yhdistää heitä.
Monen nykysuomalaisen kokemus on kuitenkin juuri päinvastainen. Liturgiaa ja jumalanpalvelusta moititaan kuivaksi, jäykäksi, ikäväksi ja vanhanaikaiseksi. Kieli on liian käsitteellistä ja raskassoutuista, eikä se kosketa tunteita. Jumala kuvataan liian juhlallisena ja etäisenä. Sanaröykkiöt ja lauserakenteet ovat sellaisia, ettei liturgikaan puhu sillä tavalla missään muualla kuin alttarilla kaapunsa alla.
Uskonpuhdistaja Martti Luther opetti Mikael Agricolalle, että kieli on astia, jolla evankeliumi kannetaan ihmiselle. Mutta astiat muuttuvat. Tunnemme Lutherin rohkeana miehenä, joka halusi puhua kansalle kansan tavalla.
Kuinka paljon liturgian kieltä sitten voi muuttaa kuulijoiden elämäntilanteen mukaan ilman, että sen Raamattuun ankkuroitunut sisältö muuttuu?
Tämä on liturgisen kielen muuttamisen vaikein kysymys, jota Tiina Reinikainen kutsuu kontekstin ja tradition väliseksi jännitteeksi.
Tässä jännitteessä ponnisteleminen on uskollisuutta uskonpuhdistuksen periaatteelle, jonka mukaan jumalanpalvelusta on uudistettava jatkuvasti.
Ei odotusten vuoksi
Liturgia on olemassa siksi, että kaiken muutoksen keskellä ihmisessä on jotakin pysyvää: evankeliumin ja Jumalan kohtaamisen nälkä. Tai paremmin sanottuna liturgia on olemassa siksi, että Jumala haluaa vastata tähän nälkään.
Liturgia on Jumalan puhetta kokoontuvalle seurakunnalle, seurakunnan puhetta Jumalalle ja seurakunnan keskinäistä puhetta Jumalasta.
Brittiläinen liturgian tutkija Gregory Dix on sanonut, että liturgiaa ei luoda kirjoittamalla, vaan se kasvaa itsestään.
Viime kädessä jumalanpalvelusta ei toimiteta ihmisten odotusten ja toiveiden vuoksi, vaan Jumalan pelastustekojen vuoksi. Seurakunnalle on annettu tehtävä julistaa niistä. Siksi liturgian sisällön tulee määrätä sen muotoa, Tiina Reinikainen muistuttaa.
Sisällön varjelemisessa on kuitenkin jotakin mennyt vinoon, jos se tapahtuu vapauden, ajankohtaisuuden ja tuoreuden kustannuksella.
Seurakunta aistii aitouden
Entä miten Tiina Reinikainen yrittää vastata omaan huutoonsa Pielisensuun seurakunnan messussa Joensuun Tikkamäentiellä?
Lukemattomia liturgioita toimittanut pastori panostaa ensivaikutelmaan. Johdantosanoissa liturgilla on oikeastaan koko messun ainoa mahdollisuus kohdata seurakuntaa persoonallisesti.
– Yritän löytää alkuun kiinnekohdan, joka nousee sekä pyhän aiheesta että seurakunnan elämä todellisuudesta.
Saarnan jälkeen vuorossa oleva esirukous on Reinikaisen mielestä liturgian hauras kohta. Esirukoukseen tulisi käsikirjan ohjeiden mukaan mahduttaa niin monta asiaa, että sanojen paljous uuvuttaa. Sen sijaan että rukoilisi, moni kokee lukevansa pieniä esitelmiä. Reinikaisen mielestä osan sanoista voisi korvata hiljaisuudella.
– Seurakunta aistii helposti, rukoileeko pappi vai onko hän vain rukoilevinaan.
Reinikaisen mielestä ei ole olennaista, onko rukous spontaani vai kirjoitettu. Olennaista on aitous. Seurakuntalaisten todelliset ilon- ja huolenaiheet pääsisivät kuuluville diakonisen esirukouksen avulla. Malli on tuttu Tuomasmessusta, jossa avustajat kokoavat seurakuntalaisten jättämät rukousaiheet ja rukoilevat niiden puolesta ääneen seurakunnan kanssa.
Enemmän puhetta sydämelle
Ihminen tekee mielellään niin kuin on tehnyt ennenkin. Se on helppoa. Tutut sanat ja sanonnat tulevat mieleen ensimmäisinä ja ne ovat turvallisia.
Tiina Reinikainen tietää tämän omastakin kokemuksesta. Juuri siksi hän haluaa löytöretkelle suomen kielen ja Raamatun rikkaaseen sanastoon. Hän kertoo esimerkin. Sen lisäksi että puhuttelemme Jeesusta Herrana ja Kuninkaana, voisimme puhua hänestä myös veljenä ja ystävänä. Raamattu puhuu Jumalasta paitsi isällisin myös äidillisin käsittein.
– On paljon sanoja, joista voimme valita. Jos käytämme aina samoja, ne kuluvat ja uskon sisältö kaventuu.
Reinikainen herättelee myös kysymään, puhuuko liturgi liikaa päälle ja liian vähän sydämelle.
– Emme halua hylätä oppia, mutta uskon sisältö on tarjottava postmodernin ihmisten kysymysten ja kokemusten kautta.
Kokemus, että täällä ei puhuta minulle, voi syntyä esimerkiksi siitä, että pappi puhuu liian käsitteellistä kieltä. Akateemisesti koulutetun teologin on oltava tässä koko ajan valppaana.
Lisää mystiikkaa messuun
Opettamisen asiantuntijat ovat puhuneet jo pitkään siitä, että ihmisten erilaiset omaksumistavat olisi otettava opetustilanteissa paremmin huomioon. Monelle kuulemista tärkeämpää on näkeminen, liike ja tekeminen. Puhutaan auditiivisista, visuaalisista ja kinesteettisistä oppijoista.
Liturgialla on tässä paljon mahdollisuuksia, koska liturginen kieli sisältää puheen lisäksi musiikkia, hiljaisuutta ja symboleja. Liturgiaan osallistuessaan seurakuntalainen voi kuuntelemisen lisäksi katsella kauniita asuja, alttaria ja taideteoksia, hän voi seurata liturgin liikkeitä ja tehdä itse ristinmerkin ja polvistua ehtoolliselle.
Ihmisten monipuoliset omaksumistavat voi ottaa huomioon myös puhutussa kielessä.
– Jos uudistamme jumalanpalveluksen kieltä kuvailevammaksi, emme keksi mitään uutta, vaan palaamme lähteelle. Jeesus puhui vertauksin ja opetti kertomusten avulla, Tiina Reinikainen huomauttaa.
Hän kertoo, että Yhdysvalloissa ja Saksassa on nousussa niin kutsuttu dramaturginen homiletiikka eli saarnaoppi, joka etsii läheisempää yhteyttä saarnan ja liturgian välille.
Dramaturginen lähestymistapa tarkoittaa sitä, että pappi ei pyri selittämään uskon totuuksia, vaan hän jakaa uskon kokemuksia. Tällainen sopii postmodernille ihmiselle, jota puhuttelee mystiikka ja tunne, ei oppi ja auktoriteetti.
Päämääränä yhteys Jumalaan
Vuosituhansien aikana muotoutuneesta liturgiasta ei Reinikaisen mielestä voi eikä ole tarpeenkaan tehdä sellaista, että messussa ensimmäistä kertaa vieraileva heti ymmärtäisi kaikki sen syvyydet. Monet asiat avautuvat vähitellen, kun niiden äärellä elää kirkkovuodesta toiseen. Nopeatempoisessa kulttuurissa on myös asioita, joita on kärsivällisesti opeteltava ja opetettava.
Mutta jos uudet ihmiset eivät löydä messusta kotiaan, Jeesuksen lähetyskäsky velvoittaa seurakuntaa tekemään asialle jotakin.
Tiina Reinikainen on huomannut muutosvastarinnan hellittävän, jos messun toimittajat ja seurakuntalaiset ymmärtävät, että tarkoitus on ottaa pois vain sellaista, mikä on tullut alkuperäisen sanoman ja tämän hetken väliin.
– Kysymys on inkarnaatiosta, Sanan on tultava lihaksi aina uudelleen.
Tiina Reinikainen muistuttaa, että liturgian tehtävä on auttaa ihminen Kolmiyhteisen Jumalan yhteyteen. Siksi liturgian kielen uudistamisen tärkein päämäärä ei lopulta ole sen enempää kokemus kuin ymmärtäminen. Nämä ovat vain apulaisia, joiden kautta Jumala tahtoo auttaa ihmisen Vapahtajan syliin.
– Kirkko ei uudistu kielellisillä jipoilla. Sen pelastaa hengellinen uudistus, Reinikainen summaa.
Haastattelu julkaistu Kotimaa Suolassa 2/2013