Tänään, 5.4.2023 tulee kolme vuotta toisinajattelija-kalastaja Pentti Linkolan kuolemasta. Nuorena teologian opiskelijana olin kovin hämmentynyt Linkolan kirjoista ja ajatuksista: välillä hän vaikutti kulttuurista syvästi nauttivalta elämänrakastajalta, välillä kyyniseltä maailmanlopun profeetalta. Syksyllä 2017 vietin päivän Linkolan vieraana Sääksmäen Ritvalassa ja haastattelin Linkolaa hänen näkemyksistään. Pitkästä keskustelusta julkaistiin aikanaan pieni juttu Kyyhkysessä ja Linkolan kuoltua myös Kotimaassa. Nyt kolme vuotta myöhemmin palasin arkiston äärelle.
Muistan edelleen elävästi sateisen maiseman ja lehtensä luovuttaneiden puiden surumielisyyden. Istuin tuulelta turvassa Linkolan meripihkan värisessä mökissä ja kuuntelin jännittynein mielin. Asumus oli askeettinen, mitä korostivat eteisestä löytyvät kuuma- ja kylmävesiastiat.
Joidenkin ihmisten preesens on sellainen, että he ulkomuodostaan ja äänestään riippumatta täyttävät koko tilan. Niin myös Linkolalla. Lauseet olivat valmiita, ajatukset kirkkaita.
– Pidän luontoa pyhänä ja käytän siitä mielelläni sanaa pyhä. Se on minulle paljon muutakin kuin aineenvaihduntaa ja ravintoketjuja. Aarniometsässä ja rannattomilla soilla koen, että olen korkeamman keskellä tai oikeastaan alla.
USKONNOLLISTA KOKEMUSTA itseään Linkola piti korostetusti kuitenkin vain henkilökohtaisena asiana.
– Minähän erosin jo nuorena ylioppilaana kirkosta. Muistan yhä hyvin sen vastaanoton, jossa keskustelin eroamisesta Johanneksen seurakunnan kirkkoherran kanssa.
Kirkkoherran tiedustellessa Linkolalta tämän eron syytä, Linkola tahtoi painottaa, että kysymys ei ole ainakaan kirkollisverosta.
– Korostin, että minulla ei vaan ole tarpeeksi sitä uskoa. Siksi koin vääräksi kuulua kirkkoon.
Myöhemmin Linkola kuitenkin tinki kannastaan.
– Muutama vuosi sitten liityin kirkkoon, koska muihin instituutioihin verrattuna se tuntuu todella välittävän onnettomista ihmisistä. Sen lisäksi kirkko vastustaa kaikkein mielipuolisinta kehitystä ja on aina vähän jäljessä tässä robottien maailmassa.
Lisäksi Linkola kertoi ystävystyneensä useampien pappien kanssa.
– He ovat olleet ihmisinä paljon keskimääräistä suurenmoisempia. Kohdalleni ei ole onneksi sattunut kuin kirjeissä näitä mahdottomia ahdasmielisiä kristittyjä. Heidän kanssaan en pystyisi edes keskustelemaan.
MÖKKIÄ YMPÄRÖIVÄ metsä huojui uneliaasti matalapaineisessa syyssäässä. Linkola jatkoi kertomaansa kirkkoon liittymisestään.
– Siihen vaikutti myös se, että olen oppositiossa. Tuossahan oli taannoin kirkosta eroamisen aalto, kun Päivi Räsänen puhui homoseksualismia vastaan. Ihmettelin tapausta, sillä eihän Räsänen edes edusta kirkkoa. Ajattelin silloin, että jos näin moni kerran kirkosta eroaa, niin sitten minä liityn.
Aika Linkolan mökissä tuntui pysähtyneen. Anekdooteissa esiintyvät nimet olivat kuin katkelmia suomalaisen kulttuurihistorian henkilögalleriasta: Pentti Saarikoski, Pekka Tarkka, Juhani Syrjä. Kirjeitä näytti kertyneen pöydälle kiireeksi asti ja makuukamarin seinä oli täynnä kirjoja. Puheen kääntyessä kirkon oppiin, Linkola huokaa syvään.
– Ikäväkseni olen aina kuitenkin ollut skeptikko. Se on minulle murheen aihe. Usko näkymättömän on aina ollut minulle mahdottomuus.
Osaan dogmeista Linkola tuntui suhtautuvan humoristisesti.
– Esimerkiksi ajatus siitä, että kaksituhatta vuotta sitten elänyt Jeesus Nasaretilainen vapauttaa nykyihmiset synneistään, on minusta aika loistava keksintö. Kyllähän tällaiset ajatukset herättävät kunnioituksen uskontoa kohtaan.
Nasaretilaisen julistusta Linkola piti mielenkiintoisena.
– On ymmärrettävää, että fariseukset ja muut pitivät häntä vaarallisena. Hänen rakkauden oppinsahan on Vanhaan testamenttiin verrattuna rajattoman loistavaa ja uutta etiikkaa.
LINKOLA OLI kuitenkin huolissaan tietyistä kirkon painotuksista.
– Armoa korostetaan aivan liikaa. Synnistä pitäisi puhua enemmän. Ehkä armo menee ihmisille paremmin perille. Olen silti sitä mieltä, että enemmän synnistä, vähemmän armosta.
Linkola korosti, että kirkko menee vikaan siinä, että ei ”jyrise tarpeeksi vanhan ajan otteella”.
– Oli hienoa, kun kirkkoherroilla oli aikanaan suuri arvovalta. Nähdessään sunnuntaina ihmisiä töissä pellolla, kirkkoherra komensi heidät kotiin pyhittämään lepopäivää. Tällaista tarvittaisiin. Kirkko on paikoin liian laimea.
Linkola kuitenkin ymmärsi, että synnin alituinen korostaminen herättäisi ihmisissä oikeutettua vastustusta. Monessa kärjistyksessä tuntui olevan mukana omalaatuista, ilkikurista huumoria. Myöhemmin kohdatessamme Turun kirjamessuilla, lähestyin häntä arkaillen ja kysyin, että muistatko minua? Linkola katsoi minua huvittuneesti ja vastasi persoonallisella äänellään: ”Enhän minä nyt hyvänen aika niin vanha ole”.
PUHUTTAESSA USKONNON olemuksesta Linkola totesi, että uskominen kuuluu ihmisyyteen.
– On luonnollista uskoa johonkin korkeampaan. Minullakin on toisinaan sellainen ylimaallinen tunne. Luonnossa tuntuu, että näen jonnekin niin sanotun tavallisen elämän yläpuolelle.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!