Kisapappi Leena Huovinen pidätti aamupäivällä Suomen aikaan hengitystään Tokion olympialaisten ammuntapaikalla, kun skeet-ampuja Eetu Kallioinen taisteli mitalista.
– Nousin katsomossa seisomaan, kun jännitin niin kovasti. On se semmoista kokovartalomeininkiä, siinä unohtuu kaikki muu. Heittäytyminen on urheilussa ihanaa, Huovinen kertoi Kotimaalle puhelimitse kisakylästä.
Huovinen uskoo, että pettymyksen hetkellä kisapapin läsnäolo auttaa asettamaan mitalihaaveet osaksi elämän suurempaa kuvaa. Tai ainakin hän toivoo niin.
– Neljäs sija on hieno suoritus, onnittelin Eetu Kallioista siitä, kun tapasimme äsken urheilijoiden launchissa. Hänellä on hyvä tulevaisuus edessä lajin suhteen. Kyllä suuren pettymyksen silti ymmärtää, kun mitali oli niin lähellä.
Leena Huovinen on elänyt olympialaisten kisapappina huikeita hetkiä urheilijoiden ja heidän tukijoukkojensa rinnalla pian kaksikymmentä vuotta. Kalenterissa on lukenut vuosien varrella Ateena, Torino, Peking, Vancouver, Lontoo, Sotši…
Hän seurasi kisapapin tehtävässä legendaarista Göran Hellbergiä, joka aloitti työn tyhjästä vuoden 1972 olympialaisissa Münchenissä.
– Tämä on semmoista 24/7-meininkiä. Kuulun kisatiimin yleisjohtoon ja jaan huoneen tiimin johtajan Leena Paavolaisen kanssa.
Mitä Tokiosta puuttuisi, jos mukana ei olisi kisapappia?
– Pappi on kaikille tarjolla, mutta ei tyrkyllä. Kuunteleva läsnäolo on minulle luontevaa ja iso osa kisapapin työtä. Tuen henkilökuntaa ja koko joukkuetta myös työnohjaajan taidoillani. Monenlaisia tilanteita tulee koko ajan vastaan, ja niitä sitten puretaan. Läsnäolollaan pappi myös muistuttaa, että sekuntien sadasosat eivät ole kaikki kaikessa.
Huovisen mielestä urheilu on jollakin vaikeasti sanoitettavalla tavalla kuin kuva elämän merkityksellisistä asioista ja toisaalta leikkiä ja irtipäästämistä.
– Kaiken a ja o ovat urheilijat, jotka ovat ottaneet vastaan Jumalan heille antaman lahjan ja laittaneet sen käyttöön.
Leena Huovinen katsoi skeet-ammuntaa yhdessä kansainvälisen olympiakomiteaan kuuluvan Sari Essayahin kanssa. Kun kävelyn maailmanmestari muisteli yhteisen lounaan ääressä nuoruutensa urheiluharrastusta ja voitokasta kilpaurheilu-uraa, Huoviselle tuli hyvä mieli.
– Sarin viesti oli, että kaikkein tärkeintä on ollut yhdessä tekeminen toisten kanssa. Tällaista viisasta me-puhetta kuulee nykyään kauhean vähän. Vaikka tämä kuulostaa kliseiseltä, urheilu on enemmän matka kuin suoritus.
Vaikka Tokion olympialaisiin ei myydä katsojille koronaturvallisuuden vuoksi lainkaan lippuja, katsomot eivät ole tyhjillään. Urheilijat pääsevät seuraamaan oman lajinsa kilpailuita ja tsemppaamaan toistensa suorituksia. Isojen joukkojen mukanaan tuoma energia tilanteista silti puuttuu.
– Urheilija, joka on hyvässä kunnossa, tekee suorituksensa kuitenkin hyvin, vaikka yleisöä ei olisikaan. Sen me näimme eilen, kun uinnissa tehtiin kaksi Suomen-ennätystä.
Kisapapin työ ei suinkaan ole pelkkää yleisönä oloa, vaan mikä tahansa eteen tuleva tehtävä hoidetaan ja pulma ratkaistaan.
– Eilen vein purjehtijoille autolla mokkuloita ja sim-kortteja. Tapasin reissulla heidän fysioterapeuttinsa, jonka lapset olen kastanut. Se oli hieno kohtaaminen.
Huovinen kertoi viime viikolla Veikkauksen asiakaslehdessä, että pyhä on myös urheilussa läsnä. Erityisen vahvasti hän tunsi tämän seuratessaan Tanskan ja Huuhkajien välistä EM-ottelua. Kun Christian Eriksen tuupertui nurmelle, näkyvä ja näkymätön maailma ojentautuivat kohti toisiaan.
Huomenna tiistaina Leena Huovinen jännittää Tokiossa 40-vuotiaan nyrkkeilijän Mira Potkosen viimeistä arvokisaottelua.
– Toivotan Miralle siunausta ja staminaa!
Kuva: Robert Päkk
Ilmoita asiavirheestä