Kuukausi sitten, loppiaisen alla, Kotimaassa ilmestyi kolumni, joka sai aikaan ennennäkemättömän lähetyskeskustelun. Oulun seurakuntien tiedottajan Rebekka Naatuksen esittämät ajatukset lietsoivat voimakkaita reaktioita.
Mitä Naatus oikeastaan sanoi? Hän kyseenalaisti lähetystyön itsestään selvän aseman ja pohti, pitäisikö julistavasta lähetystyöstä siirtyä kokonaan kansainväliseen diakoniaan. Kolumnin tyylilaji ei ollut kirkollisen kyselevä, vaan väittävä.
Vastaanoton kiihkeyttä selittää osaltaan muu lähetystyöstä viime aikoina käyty keskustelu. Suuret seurakuntayhtymät ovat lakkauttaneet lähetysavustuksia muun muassa naispappeuteen kielteisesti suhtautuvilta järjestöiltä.
Työntekijöiden lähetysinnostus heikentynyt
Kolumnikeskustelun tiimellyksessä unohtui itse asia. Kirkon tutkimuskeskuksen kysely osoitti vuonna 2010, että kirkon työntekijöiden lähetysinnostus on heikentynyt selvästi.
Alle 35-vuotiasta papeista vain kolmannes (34 prosenttia) sanoi kyselyssä, että lähetystyö on erittäin tärkeä työala. Yli 55-vuotiaista papeista liki 60 prosenttia piti lähetystä erittäin tärkeänä.
Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Hanna Salomäki kirjoitti Kotimaa Suola -aikakauskirjassa (2/12) artikkelin otsikolla ”Seurakuntien lähetysinto hiipumassa”. Siinä hän totesi:
”Lähetysstrategiassa katsotaan, että seurakuntien työntekijöiden panos työn jatkuvuudessa on entistä merkitsevämmässä roolissa. Ristiriita tähän tavoitteeseen muodostuu kuitenkin siitä, että entistä pienempi osa työntekijöistä näkee lähetystyön tärkeänä työalana.”
”Uskoon sitoutuminen ei ole suosiossa”
Oulun hiippakunnan lähetyssihteerin Matti Laurilan mielestä kyse ei ole vain lähetystyöstä, vaan sama kiinnostuksen hiipuminen koskee monia muitakin kirkon perinteisiä työmuotoja.
– Uskoisin, että nuorempi työntekijäpolvi on vastaavissa tutkimuksissa muissakin kysymyksissä eri linjoilla kuin vanhempi, Laurila sanoo.
Omassa hiippakunnassaan hän ei ole muutosta havainnut.
Laurilan mielestä kyse on sitoutumisesta asioihin, jotka vaativat selkeää kristillistä identiteettiä.
– Kansainvälinen diakonia on suosittua, koska se ei vaadi samanlaista uskoon sitoutumista kuin lähetystyö. Tämä on laajempi trendi. Syvää sitoutumista vaativat asiat eivät ole suosiossa.
Yksinkertaista paluuta menneisiin lähetysinnostuksen aikoihin ei Laurilan mielestä ole. Hän kuitenkin muistuttaa, että lähetystyötä tehdään seurakunnissa myös siellä, missä ei puhuta lähetys-alkuisilla sanoilla.
Vanhat mielikuvat vallalla
Lähetystyöstä on yhä vallalla perinteisiä mielikuvia. Suomen Lähetysseuran viestintäpäällikkö Paula Laajalahti on itsekin ollut lähetystyössä Senegalissa. Laajalahti muistelee, kuinka hän vieraili 1990-luvulla eräässä seurakunnassa kertomassa tekemästään kirjallisuus- ja lukutaitotyöstä.
– Silloin eräs paikallaolija kysyi, että milloin minä oikein ehdin tehdä sitä oikeaa lähetystyötä! Kaikilla kirkon piirissäkään ei ole käsitystä modernista lähetystyöstä. Siihen kuuluu seurakuntatyön lisäksi köyhyyden vähentäminen ja puhuminen ihmisoikeuksien puolesta.
Laajalahti arvioi, että lähetysinto hiipuu, koska vanhat aktiivit eivät ole enää mukana, mutta nuorempia ei ole tullut tilalle.
Lähetysteologian kurssit ovat teologeille vapaaehtoisia
Helsingin yliopiston missiologian yliopistonlehtori Pekka Lund pitää lähetysintoa ja sen hiipumista sukupolvikysymyksinä. 1960- ja 70-luvuilla viidesläiset korostivat lähetyksen merkitystä. Nyt tuo sukupolvi on siirtymässä syrjään.
– Kirkon Ulkomaanapu on antanut kasvot kirkon kansainväliselle diakonialle. Se toimii ja kommunikoi tässä ajassa. Maailma on muuttunut, ihmiset kansainvälistyneet. Lähetysjärjestöt ovat jääneet sivustakatsojiksi.
Lund muistuttaa myös, että muista työaloista poiketen kirkko on ulkoistanut lähetystyön järjestöille.
– Pitäisi miettiä, mikä on kirkon lähetystehtävä maailmassa, jossa on monta eri uskontoa, joiden olemassaolon kirkko hyväkyy ja tunnustaa. Lähetyskeskusteluun luulisi vaikuttavan senkin, että Suomesta on tullut lähetystyön kohde.
Lähetystietoisuuden väheneminen on Lundin arvion mukaan myös teologian opetuksen syytä. Moni teologipolvi on valmistunut tutustumatta lainkaan lähetyshistoriaan tai -teologiaan, sillä kurssit ovat vapaaehtoisia.
Lundin mielestä suomalainen kristillinen identiteetti on liian nurkkakuntainen. Se vaikuttaa lähetyskeskustelun äänenpainoihin.
– Pitäisi ajatella, että ei edusta luterilaisuutta, vaan kristinuskoa.
Lähetys on nykyään kumppanuutta ja yhteistyötä
Tampereen piispa, Suomen Lähetysseuran hallituksen puheenjohtaja Matti Repo on Pekka Lundin kanssa sanoilla linjoilla. Repo korostaa, että lähetystyössä kirkko on nähtävä globaalina kokonaisuutena.
– Lähetys on osallistumista paikallisen kirkon missioon ja sen strategioiden toteuttamista. Lähetys ei voi olla Suomen kirkon tai oman järjestön päämäärien ajamista. Katse on nostettava omista, kansallisista lähtökohdista ja ymmärrettävä koko kristillisen todistuksen yhteisyys.
Revon mielestä lähetystietoisuus ja -motivaatio voivat kasvaa, jos nähdään, että kristinusko on muuttunut globalisoitumisen myötä. Kyse ei ole enää ”valon viemisestä” pohjoisesta etelään, vaan kumppanuudesta, vastaanottamisesta ja yhteistyöstä.
Repo muistuttaa, että lähetys ja ekumenia ovat saman kolikon kaksi puolta. Hänestä kirkon lähetyksellistä luonnetta on sitä vaikeampi ymmärtää, mitä ahtaammin oman kulttuurin näköinen kristillisyys mielletään.
Kotimaisten järjestöjen piirileikkiä
Repo pitää parhaillaan käytävää lähetyskeskustelua tervetulleena.
– Valitettavasti pari vuotta sitten hyväksytystä lähetysstrategiasta ovat keskiöön nousseet rakennekysymykset. Lähetystä koskeva keskustelu näyttäytyy kotimaisten järjestöjen asemaan keskittyvänä piirileikkinä, joka välillä saa kirkkopoliittisen valtataistelun piirteitä.
Repo arvioi myös, että vanha lähetysajattelu on väistymässä ja uusi astumassa tilalle.
– Se ei kuitenkaan ole vielä lyönyt itseään läpi uusien aktiivien keskuudessa ja uutena innostuksena. Keskustelua käydään kotoisesti torjumalla vanhaa ajattelu- ja toimintatapaa ilman liittymistä kansainväliseen lähetystä koskevaan keskusteluun.
Revosta olisi tärkeää, että Suomen kansainvälistyminen, kristinuskon väestöllisen painopisteen muutos maailmalla ja tietoisuus lähetyksen muuttuneista edellytyksistä nähtäisiin selkeämmin kirkon kaikilla tasoilla.
Juttu on julkaistu aiemmin Kotimaa-lehdessä.