Kirkolliskokouksen tilaama piispojen selonteko kirkon voimassa olevasta avioliitto-opetuksesta herätti viime viikolla valmistuttuaan kiinnostusta ja kohua niin perinteisessä mediassa kuin somemaailmassakin. Varsinkin monille kirkosta etäämmällä oleville sen sanoma näyttäytyi tylynä: kirkko torjuu jälleen kerran sateenkaariväen.
Kirkon viestijät saivat harmaita hiuksia yrittäessään pohtia, miten saada läpi viesti siitä, että kyseessä ei ollut piispojen uusi kannanotto ensi maaliskuussa voimaan astuvaan uuteen avioliittolakiin vaan taustaselvitys nykytilasta ja tulevaisuutta luotaavan keskustelun pohja.
Miten piispojen selontekoa koskevassa viestinnässä kirkossa onnistuttiin ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, Kirkon tiedotuskeskuksen tiedotuspäällikkö Eeva-Kaisa Heikura?
– Taustalla oli normaali viestintäsuunnitelma, jonka mukaan esimerkiksi välitimme selonteon pääviestejä niitä tarvitseville. Tähän osaan olen tyytyväinen. Mielestäni mitään tiedotuksellista katastrofia ei tapahtunut.
– Aihe koskettaa monia ihmisiä voimakkaasti tunnetasolla ja on aiheuttanut kuohuntaa ennenkin. Olisimme ehkä voineet varautua piispainkokouksen tiedotustilaisuuteen isommalla tiedottajajoukolla, jolloin olisimme pystyneet vastaamaan nopeammin kyselyihin ja lähettämään omat viestimme vielä ripeämmin liikkeelle. En silti ole varma, olisiko se muuttanut prosessissa mitään. Selonteko ei ollut tiedotustilaisuuden syy, mutta oli toki arvattavissa, että juuri se herättää mielenkiintoa.
– Jälkeenpäin ajatellen viesteissä olisi voinut alleviivata entistäkin paremmin selonteon kontekstia eli sen luonnetta nykytilaa kartoittavana. Jostakin syystä yleisö odotti selonteolta suuria, uusia linjauksia, vaikka kirkolliskokouksen tehtävänanto ei antanut mitään aihetta näille odotuksille.
Mikä sinut yllätti selontekoa koskevassa mediajulkisuudessa?
– Yllätyin siitä, että kaksi piispojen selonteon selkeää viestiä katosi kokonaan julkisuudesta tai kääntyi päälaelleen. Selonteossa kannustettiin keskusteluun, mutta sosiaalista mediaa seuratessa tuli tunne kuin piispat olisivat komentaneet, että pulinat pois. Toiseksi piispat linjasivat ensi kertaa yhdessä, että kaikki erilaiset perheet ovat tervetulleita seurakuntaan ja samaa sukupuolta olevia pareja tulee kirkon toiminnassa kohdella yhdenvertaisina muiden perheiden kanssa. Tämäkin viesti tulkittiin negatiivisesti itseään vastaan.
– Sitä olen miettinyt, ovatko kaikki aihetta kärkkääsi kommentoineet todella lukeneet selonteon, vai keskustelevatko he vain yksittäisen twiitin tai mediaotsikon varassa.
Olisiko piispoilla ollut periaatteessa mahdollisuus laajentaa tehtävänantoa ja sanoa jotakin enemmän tai paremmin tulevaan suuntaavaa?
– Tiedottajana minun tehtäväni ei ole arvioida selonteon sisältöä tai piispojen toimintaa. Olen ollut viestintätehtävissä myös pörssiyhtiöissä ja tehnyt tiedeviestintää. Mielestäni viestinnän tehtävä on kaikissa tapauksissa välittää mahdollisimman selkeästi se, mitä kulloinkin on tehty tai päätetty. Yksinkertaistaen voi sanoa, että viestijä ei voi muuttaa sisältöjä eikä ottaa kantaa. Hänen tehtävänsä on viestiä selkeästi, jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin niin pitkälle kuin mahdollista.
Miten Kirkon tiedotuskeskuksessa valmistaudutaan siihen, kun pappi vihkii ensimmäisen homoparin oletettavasti jo ensi maaliskuussa? Viritelläänkö kriisiviestintää ajoissa?
– Mielestäni asiaa on syytä lähestyä tiedotuksessa hyvin käytännöllisesti, samaan tapaan kuin mitä tahansa muutakin aihetta. Mietimme etukäteen vaihtoehtoisia skenaarioita, mitä voisi tapahtua, sekä esimerkiksi sitä, kuka missäkin tapauksessa olisi sopivin henkilö kommentoimaan asiaa.
Nettikeskusteluissa on moitittu kirkon viestintää yksimielisyyden harhan ylläpitämisestä. Mitä ajattelet tästä?
– Moniäänisyys on kirkossamme sisäänrakennettu tosiasia eikä sitä pidä yrittää vaientaa. Vaientamiseen ei piispojen selonteossakaan kannustettu. Ihanne kuitenkin olisi, ettei moniäänisyys olisi rikkovaa vaan rakentavaa. Olisi opittava ymmärtämään, mistä taustasta ja historiasta omat ja toisinajattelijoiden näkemykset nousevat ja kyettävä rauhalliseen ajatustenvaihtoon. Rikkova, särkevä ja loukkaava dialogi ei saa aikaan hyvää.
– Kirkkohallituksessa on työstettävänä keskustelumalli ja siihen liittyvä aineisto, jonka avulla avioliitosta eri tavoin ajattelevat henkilöt voivat oppia ymmärtämään toistensa näkemyksiä ja kuuntelemaan toisiaan. Vastaavista malleista on hyviä kokemuksia kansainvälisesti. Suomalaisen mallin testaus ja käyttöönotto on toteutumassa tänä syksynä. Ymmärrän, että tämä voi kuulostaa naiivilta erityisesti heidän korvissaan, joille samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen näyttäytyy ensisijaisesti ihmisoikeuskysymyksenä. Minun on kuitenkin vaikea nähdä muuta tietä asiassa eteenpäin kuin mahdollisimman rauhallinen keskustelu ja toisten kuuntelu.
Voiko kirkko hallita viestintäänsä ja pitäisikö edes yrittää?
– En usko, että viestintää voi hallita tai hillitä. Kirkkohallituksessa voimme pyrkiä tukemaan ihmisiä, jotka kirkossa viestivät, mutta mikään ei takaa, ettei kuohuntaa syntyisi, eikä pidäkään taata. Kuohunnasta voi seurata myös hyvää. Mielestäni meillä on syy luottaa, että kirkon perusta kestää kaiken kuohunnan.
– On mahtavaa, että kirkon viestijät ovat niin sitoutuneita työnantajaansa ja kantavat syvää huolta kirkon maineesta. Yksityisinä henkilöinä heillä saa luonnollisesti olla kantoja kirkon kiistakysymyksiin. Viestijöinä he eivät kuitenkaan voi propagoida oman näkemyksensä puolesta.
Kuva: Olli Seppälä