Kirkon ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen vuorovaikutus on noussut tapetille pohdittaessa muun muassa Johanna Hurtigin tutkimusten julkituomia lasten hyväksikäyttötapauksia kirkon suurimman herätysliikkeen sisällä. Arkkipiispa Kari Mäkinen on kertonut, että kirkon ja vl-liikkeen johto käyvät koko ajan keskusteluja tilanteesta. Neuvotteluiden tarkemmat painopisteet ja tulokset ovat kuitenkin jääneet epäselviksi.
Koska herätysliikkeillä ei ole suoraa asemaa kirkon hallinnossa tai rakenteessa, ovat vaikuttamisen keinot rajattuja. Kotimaa24 kysyi kolmelta eri vaikuttajalta, mihin asioihin tulisi tarttua ja ovatko keskustelut riittävä tapa puuttua ongelmaan.
Europarlamentaarikko Eija-Riitta Korholan mielestä keskustelu ei voida jättää vain kirkon sisäiseksi asiaksi, koska kyseessä on lapsiin kohdistuneista rikoksista.
– Mutta se ymmärrys täytyy syntyä liikkeen sisällä, jotta uskonnonvapautta ei tarvitsisi rajoittaa yhteiskunnan toimesta. Ehkä on aika alkaa puhua uskonnonvapauden rinnalla uskonnon vastuusta. Nämä kulkevat käsi kädessä.
– Liikkeen pitäisi ryhtyä perinpohjaiseen itsetutkisteluun ja aivan ensimmäiseksi vaikkapa järjestää asiasta vakava seminaari, johon keskeiset vaikuttajat myös uskaltavat osallistua ja sitoutua, Korhola ehdottaa.
– Kyllä piispat ovat tähän asti selvästi sanoneet että tällainen toiminta ei sovi kirkolle ja ne ovat selviä rikoksia eikä siinä ole kahta sanaa. Jos tämä tapahtuu järjestön toiminnassa, niin on kysymys pitkälti niistä neuvotteluista joita järjestön johdon kanssa käydään ja kyllä sitä viestiä on sieltä vietävä eteenpäin. Se pitäisi näiden neuvottelujen keskeisin tarkoitus olla, että näin ei voi jatkua, summaa Kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtaja Pekka Huokuna.
Kotimaa24:n haastattelussa vanhoillislestadiolainen kirkkohistorioitsija Seppo Lohi totesi, että kirkon kanssa käytävien keskustelujen tavoitteena pitäisi olla se, että kirkon johto tietäisi yksiselitteisesti mikä on vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen usko ja opetus. Oppikysymyksissä ei ole Lohen mielestä muuten keskustelemista. Liikkeen oppi ei ole hänestä millään tavalla kaupankäynnin kohteena.
– On kai aika selvää että liikkeessä pitäisi tiedostaa, että johdollakin on vastuunsa, toteaa puolestaan Pekka Huokuna.
Asian perinpohjaiseksi selvittämiseksi on ehdotettu puolivirallista totuuskomission tyyppistä toimintamallia. Korholalla on näkemys asiasta.
– Olen ehdottanut jo 1990-luvun alussa Julkisen sanan neuvoston kaltaista ekumeenista saarnatun sanan neuvostoa, johon vastuulliset kirkkokunnat ja herätysliikkeet sitoutuisivat. Se laatisi julistus-, parantamis- ja sielunhoitotyölle eräänlaisen eettisen koodiston johon kirkkokunnat ja herätysliikkeet sitoutuisivat. Ihmiset jotka kokevat tulleensa hengellisen väkivallan kohteeksi tai ovat tyytymättömiä julistukseen, voisivat hakea oikeutta täältä. Hengellistä ilmapiiriä se toivottavasti tervehdyttäisi koska pakottaisi liikkeet miettimään toimintatapojaan ja hengellisen vallankäytön ulottuvuuksia, Korhola kertoo.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä ajatus puolivirallisesta selvityselimestä ei saa ainakaan suoralta kädeltä kannatusta.
– Mitään totuuskomissiota ei tarvita. Jokainen voi keskustella niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hankauksia on syntynyt, ei lehdistön kautta, Lohi sanoo.