Helsinkiläinen toimittaja ja yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Kaisa Raittila pohdiskeli Kotimaassa (18.1.) olleessa kolumnissaan muun muassa sitä, että ”kirkossa varastetaan työnantajalta enemmän aikaa kuin rahaa”. Kolumnin voi lukea täältä.
Raittilan varsinainen iso viesti koski pettymystä kirkon käytäntöjen oikeellisuuteen ja rahankäytön valvontaan. Hän peräänkuulutti läpinäkyvyyttä ja ryhtiliikettä, joka paljastaisi väärinkäytöksiä ja uudistaisi kirkon rakenteita.
Raittilan kolumni on hieman vaikeaselkoinen, mutta sitä voi yrittää tulkita.
***
Epäasiallista tai ei, mutta tartun pelkästään väitteeseen ajan varastamisesta. Tekstissään Raittila ei täsmentänyt, mitä hän virkkeellä tarkoitti. Se voinee viitata esimerkiksi työajattomien työntekijöiden laiskuuteen tai sivutoimiin. Tai johonkin muuhun.
Monet seurakunnan hengellistä työtä tekevistä on rajattu työaikalainsäädännön ulkopuolelle. Kirkko noudattaa tässä menneen maailman yhteiskunnasta periytyneitä käytäntöjä ja säästää siinä ohessa pitkän pennin, kun esimerkiksi ilta-, viikonloppu- tai ylityökorvauksia ei tarvitse kanttoreille, nuorisotyönohjaajille tai papeille maksaa.
Teologisesti ajateltuna: kun on vocatio, eli virkaan on kutsuttu, Herran viinamäessä ollaan silloin, kun siellä on oltava. Tosin voidaan usein kysyä, kuka päättää, missä kaikkialla on oltava.
***
Työajattomassa työssä esimerkiksi seurakunnan työntekijä joutuu jatkuvasti miettimään, mihin kaikkeen hän kohtuudella voi osallistua. Jos tietää iltansa kuluvan jossakin tilaisuudessa, onko syytä täyttää aamupäivää esimerkiksi kokouksilla?
Onko töiden välttely sitten iso ongelma, kuten Raittila ehkä tekstissään yritti vihjata? Työt esimerkiksi seurakuntien pappiskollegioiden kesken eivät ehkä jakaudu aina tasaisesti. Joku osaa rajata ja kieltäytyä paremmin kuin toinen. Jollekin jää tehtävien jaossa aina lyhin tikku käteen.
Toisaalta pappien elämäntilanteet ja osaaminen vaihtelevat, samoin on eroja työkulttuurissa ison kaupunkiseurakunnan ja maalaispitäjän seurakunnan välillä. Näilläkin asioilla on väliä.
Jos ”aikavarkauksien” ongelmana ovatkin virkakunnan sivutoimet, vastuu kuuluu silloin osittain lupien myöntäjille eli esimiehille ja luottamushenkilöille. Työajattomassa työssä tällaiset rajanvedot ovat objektiivisesti katsoen usein vaikeita ja omavalvonta tärkeää.
Kuva: Olli Seppälä. Kellotaulu museossa Las Palmasissa.
Lue myös:
Kolumni: Kirkossa varastetaan työnantajalta useammin aikaa kuin rahaa