Siitä saakka, kun aloin rakastaa sinua, et enää muistuttanut ketään toista. En tiedä, kenen aforismi tämä on, mutta se kuvaa maailmaa kirkkaasti. Määritelmät katoavat rakkaudessa, läsnäolossa.
”Kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista”, kirjoittaa Martin Buber. Ihminen kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin. Rakkauden silmät ovat vauvan peili. Iho ihoa vasten piirtyvät ääriviivat: tässä minä olen, tässä ovat rajani, ja niitä vasten olet sinä, toinen ihminen. Rajojen rikkominen satuttaa. Haavatkin piirtävät meitä.
Kuvan tekeminen on läsnäolon tapahtuma. Alussa on mielikuva siitä, mitä tahdon kuvata. Piirtäessäni katson kuvaa, ja kuva katsoo minua takaisin. Se muuttaa suuntaani, sitä, miten näen. Kuljetan kättäni paperilla, mutta samalla käsi kuljettaa minua, ja syntyvä kuva on enemmän kuin käteni jälki, enemmän kuin oma pyrkimykseni. Me olemme yhteydessä, minä ja kuva – tai Se, joka on kuvan sisällä, sen tuolla puolen. Ilman tuota yhteyttä piirtämiseni on vain yksinäistä tuherrusta.
Moni ihmissuhde jää luonnokseksi, toiset rypistää palloksi ja nakkaa menemään. Ei tästä tule mitään. Silti jokaisessa kohtaamisessa ainakin jokin osa meistä piirtyy näkyviin, hento viiva, varjo tai ruma tuhru. Päättyneen ihmissuhteen voi laittaa tauluna seinälle ja katsella sitä. Se ei ole rakastamisen tapahtuma, se on enää sen kuva.
***
Jumala ei ole muistojen tallennettu teos. Hän on Elämä. Hänen kuvanaan oleminen, Jumalan kuvaksi piirtyminen, on tapahtumista. Siksi se pakenee määritelmiä. Sen ominaisuuksia voi luetella – nainen, mies, homo, hetero, köyhä, rikas, muslimi, kristitty – mutta ne ovat sivuseikka. Kun rakkaus alkaa, emme enää muistuta ketään toista.
Jeesuksen kutsu kaikkien rakastamiseen on järkyttävä. Siinä ei ole mitään herttaista. Rakkaus on raakaa, se muuttaa rakastajan, eikä lopputulosta näe.
Ehtojen asettaminen rakkaudelle estää rakkaudessa elämisen. Voin tahtoa, että rakkauteni saisi sinut kääntymään kristityksi, eheytymään heteroksi tai lopettamaan juomisen, mutta silloin en elä rakkaudessa: välillämme on vallankäytön muuri. Rakkaudessa ei ole valtaa, se on anarkistista.
Meillä kristityillä ei ole muille mitään sellaista annettavaa, mitä muilta puuttuisi ja meillä olisi. Evankeliumi ei ole meidän. Me olemme itse sen varassa. Kaikki päämäärät, joita asetan kohtaamiselle, nousevat muuriksi. Kohtaamisessa minä muutun, päämääräni muuttuvat, koska toinen vaikuttaa minuun. Yhteys muuttaa meitä. Tässä ei ole rajoja, ei sääntöjä. Rakkaudessa ei ole saajaa eikä antajaa, vaan antaessaan saa ja saadessaan antaa. On antauduttava sille, että jotain uutta voi syntyä – jotain, minkä muotoa ei ole ennalta päätetty.
Kirjoittaja on pappi ja kuvantekijä.
Kuva: Eero Tammivuori
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.
***
Lue myös:
Kolumni: Laissa tasa-arvoisesta avioliitosta yhteiskunta on ollut kirkkoa kristillisempi
Kolumni: Uskon kuvien petollisuus on siinä, että alamme pitää niitä totuutena