Pennut syntyivät sunnuntai-iltapäivänä. Missi meni vaatekaapin perälle naukuen minua lähelleen. Se säikähti ensimmäistä syntyjää ja loikkasi ylähyllylle pudottaen pennun. Otin käteeni limaisen olennon, se liikahteli hiljaa. Kädet täristen pyyhin sen kasvot.
Pikkuruinen tassu ojentui tavoittamaan tuntematonta. Ojensin pentua emolleen. Se nuuhki sitä, alkoi kehrätä ja nuolla lastaan puhtaaksi. Tervetuloa. Laskin pennun Missin viereen, se löysi nisän ja ryhtyi imemään.
Iltamessussa tulivat kyynelet kiitosvirren myötä. ”Kaikki, joissa henki on, kiittämään jo tulkohon.” Messusta palattuani kotiovella vastassa oli riemukas ihmislapsi: ”Nyt niitä on viisi!”
Kun hän syntyi, sanani katosivat. Kolmekymmentä vuotta olin oppinut tiedon, uskon ja rakkauden sanoja. Nyt niistä ei ollut mihinkään. Ei ollut synnytysvirttä, ei imetysrukousta. Lunastuksen teologiassa luominen ei ollut mykistävä ihme, vaan melkein itsestäänselvyys. Vaikka Elämän Antajan silmät näkivät hänet jo idullaan.
***
Arjen yhdessäolo yhdistää erimieliset. Pyhät sanat erottavat heitä toisistaan. On tärkeää määritellä, kuka on kristitty ja kuka ei, kuka oikeassa ja kuka väärässä. Elämä paljaimmillaan ei kysy. Jeesuksen sovitustyö avaa kristityille lunastuksen salaisuutta, mutta luomisen salaisuudesta me tulemme ja sinne me palaamme.
”Näe: olennot elävät ympärilläsi. Minkä tahansa puoleen käännytkin, tulet aina jonkin olennon luo”, kirjoittaa Martin Buber.
Elämän yhteys on lohdutus eroon joutuneelle sydämelle. Me olemme saman planeetan kansaa, kasvit ja sienet, eläimet ja ihmiset. Siksi ihminen lepää metsässä ja kelluu järven kannattelemana. Ikävöin uskoa, joka antaisi tilaa kaikkeudelle, erottelematta. Tunnistaisi yksinäisyytemme ja avuttomuutemme kuoleman edessä, ja sen yhteyden, jonka tuo jaettu yksinäisyys synnyttää. Tunnustaisi paremmin sen, miten me kaikki tarvitsemme toisiamme. Kissanpentujen äärellä unohtuvat tuomiokapitulien rangaistukset ja kirkolliskokousten lausunnot.
”Kun Minä sanoo ruusulle: ’Se olet siis Sinä’, se on ruusun kanssa samassa aktuaalisuudessa. Siksi siinä säilyy kohtaamisen henki, kun se kääntyy takaisin itseensä; auringon katse säilyy onnellisessa silmässä, joka muistaa oman auringonkaltaisuutensa, ja elementtien ystävyys saattaa ihmistä kuolemisen ja syntymisen hiljaisuuteen.”
***
Kun kristikunnan protestantit riemuitsevat reformaation muistopäivänä monin sanoin ja sävelin, vetäydyn hiljaisuuden retriittiin. Tutkin sydämeeni talletettua: sanoja, tunteita ja kohtaamisia. Aikaa, joka kuluu ja kuluttaa. Kissanpentuja, joita tarvitsen.
”Kutojatar kutoo: kaikki on kudottu yhdestä langasta eikä enää ole nimeltään tähdet ja olennot ja maailma, vaan Yksi ja kaikki.”
Kirjoittaja on pappi ja kuvantekijä. Lainaukset Martin Buberin kirjasta Minä ja Sinä.
Kuva: Eero Tammivuori