Eräässä naistenillassa aiheena oli naisen viha ja häpeä. Ensin yllätyin aihevalinnasta, sitten pidin siitä: naisen aggression tunnistaminen ei ole mitään valtavirtaa lestadiolaisessa kulttuurissa.
Puheenvuoron piti psykoterapiaa opiskeleva lääkärirouva, ja sitä seurasi vilkas keskustelu. Sutaisin illasta paperille muistiinpanot, joihin olen palannut yhä uudestaan. Muistiinpanot ovat kuin vihjeitä, jotka tuntuvat liittyvän siihen, miksi koen elämäni varrella ikään kuin kadottaneeni osan itsestäni: ne voimakkaat tunteet, jotka minulla lapsena vielä olivat, ja tiedon siitä mitä oikeasti haluan ja mitä en.
En ole yksin kokemukseni kanssa: useimmat perheenäidit, joiden kanssa olen asiasta kehdannut jutella, ovat kokeneet jotain samankaltaista. Olenkin luullut, että itsensä menettämisen kokemus liittyy äitiyteen.
Nyt olen oivaltanut, että kyse ei ole pelkästään siitä vaan naiseudesta ylipäätään. Ydinkysymys on se, miten tyttö ja nainen oppii tai ei opi ilmaisemaan ja käsittelemään aggressiivisia tunteitaan: pettymystä, suuttumusta ja vihaa. Saavatko ne tunteina tilaa edes kehon sisällä, saatikka näkyä ulospäin? Muistiinpanoni sanovat, että ”vihan jatkuva tukahduttaminen johtaa omien rajojen puolustamisen vaikeutumiseen, omien toiveiden häviämiseen ja jopa oman itsen katoamiseen.”
PSYKOTERAPEUTTI JA tietokirjailija Heli Pruuki kertoo, että sisään päin kääntynyt aggressio voi tulla näkyviin masennuksena tai jopa itsetuhoisuutena. Myös armottomuus ja kovat vaatimukset itseä ja toisia kohtaan voivat olla tätä samaa juurisyytä.
Olen miettinyt, mikä ohjaa naista sammuttamaan aggressionsa. Syitä on monia: ympäröivä kulttuuri voi paheksua vihaisia naisia, etenkin jos on kyse äideistä. Muistiinpanoni sanovat, että ”yliminä, johon sisältyvät omat ihmisyyden ihanteet, voi vaatia aggression suuntaamista itseen päin”.
Lapsena kirjoitetuista päiväkirjoistani voin lukea, että omaa yliminääni ovat ruokkineet valtavasti 1900-luvun taitteessa kirjoitetut tyttökirjat, jotka ihanteellisuudessaan ovat kyllä hyviä oppikirjoja aggression tukahduttamisesta.
Muistiinpanoni kertovat myös, että ”turvatakseen äidinrakkauden tyttö etäännyttää vihan tunteensa äitiä kohtaan”. Päiväkirjoista voin nähdä, että tätäkin on tapahtunut. Ja mikä merkitys onkaan ollut uskonnollisella yhteisöllä, joka antaa kyllä kollektiivisen luvan surulle ja kaipaukselle, mutta ei pettymykselle, vihalle ja kritiikille?
Vaikein läksy on ollut se, että aggressio voi olla myös positiivinen elämänvoima. Myönteinen aggressio on kykyä ilmaista oma halunsa ja asettaa rajansa. Se on voimaa olla rehellinen ja rakentaa näin yhteyttä toisiin ihmisiin. Myönteinen aggressio antaa uskalluksen elää täydellä potentiaalilla. Eikö tästä avaudu itsensä menettäneelle naiselle tie muutokseen?
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja freelance-toimittaja.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!