Minä en saanut osakseni uskonnollisesti neutraalia kasvatusta. Jumalanpalveluselämän suhteen minulle annettiin hyvin sidottu ratkaisuvalta ja kirkossa käytiin. Joskus siellä sai tehdä palapeliä, joskus lukea kirjaa. Joskus ei ollut tarjolla muuta kuin kivinen lattia ja kova penkki, avara tila, virsien pauhu ja puheet, joista suuri osa ylitti ymmärrykseni.
Voi, miten tylsää siellä joskus oli, ja voi, miten kiitollinen siitä olen.
Olisin varmasti neljävuotiaana katsonut ennemmin Pokémonia tai kymmenen vanhana mieluummin rientänyt pyhäaamuna majanrakennuspuuhiin. No, jäikö Pokémon katsomatta tai maja rakentamatta? Ei.
Tunnistan hengellisen hyväosaisuuteni ja soisin saman muillekin. Kasvoi lapsesta sitten hengellinen ihminen tai ei, on jumalanpalvelukseen vieminen parhaita kulttuurikasvatuksen muotoja. Vanhojen kirjoitusten kieli, kirkon usein vaikuttava arkkitehtuuri, ammattimuusikoiden taidokas soitanta ja symbolirikas ympäristö ovat jo perusteita itsessään. Muita pinnallisia, mutta huomionarvoisia seikkoja on useita. Jumalanpalvelus auttaa ymmärtämään hengellistä todellisuutta hektisessä ajan riennossa. Se muistuttaa, että on paikkoja, joihin pysähtyä, paikkoja joissa ilma väreilee hitaammin.
JUMALANPALVELUKSEN sisään kasvetaan halki elämän. Eri kohdat ja ulottuvuudet resonoivat eri ikäisillä. Siksi jumalanpalveluselämää opetellaan kehdosta hautaan. Jumalanpalveluksella ja siihen sisältyvällä sakramentilla on lapsen silmissä juuri se arvo, mikä niille annetaan.
Siksi on surullista, että sitä ei juurikaan anneta. Syyskuun lopulla julkaistussa jumalanpalvelusbarometrissa oli montakin kohahduttavaa kohtaa, mutta erityistä surua koin lukiessani Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkijoiden tutkimusta, jonka mukaan jumalanpalveluksen koki henkilökohtaisesti tärkeänä 31 prosenttia kasvatuksen alan teologeista, 15 prosenttia nuorisotyöntekijöistä, 16 prosenttia varhaiskasvatuksenohjaajista ja 10 prosenttia lastenohjaajista.
Mikäli jumalanpalveluksen arvoa eivät näe lapsista ja nuorista vastuussa olevat seurakunnan työntekijät, on aivan turha kuvitella, että lapset ja nuoret arvon seurakunnan kautta oppisivat. Jos kotoa ei löydy eväitä, ei niitä siis löydy seurakunnastakaan.
ENTISENÄ NUORISOPAPPINA tiedän, että lasten ja nuorten mielestä jumalanpalveluksessa saattaa olla tylsää. Se on mielestäni hienoa. 2020-luvun nuorisolle on terveellistä kokea joskus tylsyyttäkin. Ehkä se herkistää pyhälle, tai sitten ei. Ainakin jumalanpalveluksen aikana voi herkistää korvansa vuossataiselle musiikkiperinteelle, teksteille, liturgian vaivihkaiselle kauneudelle sekä ehtoollisen mysteerille, joka kristinuskon ytimessä on.
Lue myös:
Pääkirjoitus: Jumalanpalvelus ei kiinnosta ja se on johtamiskysymys
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!