Turun terrori-isku on jälleen tuonut esille sen, miten vaikeaa suomalaisessa mediassa on monenlaisten henkisten estojen ja poliittisten lukkojen vuoksi keskustella islamista, muslimeista ja maahanmuuttajista kuin mistä tahansa muusta uskonnosta ja ihmisryhmästä.
Lisäksi tuntuu siltä, että muslimien uskoa mitataan usein toisin, kuin kristittyjen. Uskonto on ikään kuin itsestäänselvyys muslimimaasta tulevan kohdalla.
Tätä kirjoitettaessa on medioissa kerrottu, että veriteoista epäilty marokkolaismies ei ollut kovin uskonnollinen, mutta että tämä olisi kuitenkin käynyt moskeijassa rukoilemassa.
Uskovainen vai ei? Voiko toisen ihmisen uskoa mitata?
***
Ottamatta kantaa juuri Turun tapaukseen voidaan kysyä, miten yleensä määrittelemme ihmisen uskonnollisuuden määrää ja laatua.
Suomalaisessa kirkollisessa kontekstissa on yleensä oltu varovaisia. ”Enhän minä mikään uskovainen ole, mutta uskon omalla tavallani ja kuulun kirkkoon” kuuluu tavallinen kansankirkollinen oksymoron, toisensa kieltävä käsitepari.
Myös lapsikaste, rippikoulu, joulukirkko ja pelkkä kirkon jäsenyys on usein koettu ”riittäviksi” kansankirkollisuuden, kaiketi myös uskonnollisuuden, indikaattoreiksi.
Pietismin perintöön taas kuuluu, että ei se jäsenyys, ahkerakaan kirkossa käyminen tai muu ulkoinen, mutta: Ovatko kääntymys, uskoontulo, parannus ja sisäinen uskonelämä oikeita ja riittäviä?
Uskonnollisuuden määrittely ei ole ihan helppoa.
***
Islam on kristinuskoon verrattuna usein korostetun ortopraksista: Lähi-idän muslimi kertoo uskosta kysyttäessä, miten hän rukoilee päivittäin, paastoaa ja niin edelleen. Uskonnollisuutta siis on, jos siltä näyttää. Mutta tietysti muslimillakin on myös se sisin hengenelämä.
Kristinusko taas on länsimaissa yleensä yksityinen, ihmisen sydämen asia, vaikka varsinkin katolisessa ja ortodoksisessa perinteessä siihen liittyy myös kohtalaisen näkyviä julkisia demonstraatioita.
Mutta merkillistä ja hyvin huolestuttavaa on, jos rikosta toteuttava ihminen rukoilee ennen rikoksen tekemistä. Siitä seuraa myös suomalaisen yhteiskunnan kannalta joukko suuria ja vaikeita uusia kysymyksiä, jotka eivät ratkea vaikenemalla tai keskustelua tukahduttamalla.
Kuva: Jussi Rytkönen